Tahko MTB 240km 2023 - DNF

Tämän kauden pääkoettelemus.  Tahkon kuninkuusmatkan ajaminen on roikkunut työlistalla nyt jo kohta kymmenen vuotta.  2013 kävin keskeyttämässä 180km:n ja seuraavana vuonna oli tarkoitus ajaa täysmatka.  Silloin olin kuitenkin yksivaihdemaastohuumassa ja sellaisella ei tuota matkaa ajeta, joten se sitten jäi ja seuraavat vuodet menivätkin juoksuhommissa kunnes 2021 palasin Tahkolle.  Tosin taas yksivaihteisella ja 120km matkalle.  Viime vuonna ajoin jo hieman soveltuvammalla kalustolla 180km ja olisin silloin voinut ajaa 240km, mutta koska 180km ja 240km ajetaan vuorovuosina, ei se viime vuonna ollut mahdollista.  No, nyt on ja nyt mennään koko rahan edestä.

Otin tämän projektin sen verran tosissani, että talvikuukausina jopa hinkkasin trainerilla pitkiä mäkitreenejä.  Tämä oli itseltäni jo melkoinen myönnytys, sillä perinteisesti ei ole paljon ollut tapana sisällä harjoitella.  Ihan jumalattoman tylsää ja typerää touhua tuo trainerin sitkuttaminen on, mutta kiistatta tehokasta, joten luotan siihen, että tuo henkinen kärsimys maksaa itsensä takaisin Tahkon ylämäissä. Tein myös keväällä poikkeuksellisen paljon voimaharjoittelua, joten senkin puoleen voimatasot ja -kestävyys pitäisi olla ihan kohdillaan.  Isoimpana puutteena näkisin, että mitään pitkiäpitkiä lenkkejä en ehtinyt tai jaksanut ajaa, mutta korvasin sitä puutetta useilla peräkkäisillä 2,5-3,5h lenkeillä. Olen myös harjaannuttanut pakaroita viihtymään pääasiallisesti maastopyörän satulassa, joten kilometrejä ei ole juurikaan maantie- tai sorapyörällä kerätty.  Yleisesti ottaen tunteja kertyi ihan kiitettävästi ja vaikka pieniä notkahduksia tulikin, niin harjoittelu oli pääosin nousujohteista ja luottavaisin mielin pääsen reissuun.

Viime vuonna 180km meni jonkin verran alle 10h, joten siltä pohjalta ja aikaisempien vuosien tuloslistoja tutkimalla päättelin, että 14h alitus voisi olla semmoinen sopivan kova tavoite.  Hiukan tasaisemmalla vauhdinjaolla kierrokset voisivat olla luokkaa 3:10h, 3:20h, 3:30h ja 3:40h, mikä jättäisi vielä hiukan ylimääräistä hyytymisvaraakin.  Näin siis olin kaavaillut, mutta noin kuukausi ennen kisaa järjestäjältä tuli tietoa reittimuutoksesta, mikä pidentää kierroksen kokonaismatkaa ~3km.  En jaksanut tutkia tarkemmin, minkälainen muutos oli, mutta jos 2,5km tietä korvataan 5,5km metsätiellä ja polulla, niin ei se ainakaan nopeammaksi muutu.  Voi siis hyvinkin arvioida, että tuo muutos hidastaa kierrosta vähintään 10 minuuttia, todennäköisesti enemmän, mikä neljällä kierroksella tietysti kertaantuu.  Vaikea siis lähteä loppuaikaa arvailemaan, mutta kyllä siinä nyt varmaan melkein se 15h menee.  Saapahan syödä enemmän geelejä.  Oikeastaan loppuaikaa isompi tavoite itselleni on tällä kertaa sijoitus.  Viime vuonna jäin neljänneksi (toki ihan reilulla marginaalilla), mutta nyt on pääasiallisena tavoitteena ajaa palkintopallille.  Taktikoidaan ajamista ensisijaisesti sen mukaan, ei niinkään kierrosaikojen.

Pitkämatkalaisten startti on yhtä aikaa yölähdön kanssa vuorokauden vaihtuessa lauantaista sunnuntaiksi.  Illalla sateli vettä, välillä kovaa, välillä hiljempaa ja pikkasen siinä sai jännittää, että joutuuko sateeseen starttaamaan.  Sade kuitenkin loppui joskus ysin, kympin aikoihin ja näytti siltä, että ainakin tiet ehtivät hieman jopa kuivua ennen keskiyötä.  Aivan siedettävissä olosuhteissa päästiin siis lähtöviivalle, mutta väistämättömiltä sateet silti vaikuttivat.  Kyse ei ole ollut siitä, sataako kisan aikana, vaan siitä, milloin, paljonko ja kuinka kauan sataa.  Noh, palataan tähän.

(c) Touho Häkkinen

Keskiyöllä lähtö, pam, ja siitä se leikki alkoi.  Hiukan jopa hämmästytti kaikkien hyvin maltillinen liikkeellelähtö, sillä viime vuonna kampea pyöritettiin kyllä merkittävästi rivakammin.  Ekalla kilometrillä kärkipään letka asettui muotoonsa ja meitä oli ehkä 10 kuskia eri matkoilta.  Ensimmäinen kymppi Nilsiään hajotti hieman letkaa, mutta edelleen jokseenkin rauhassa kärkiryhmässäkin ajeltiin.  En lähtenyt itsekään repimään, vaan tyydyin vallitsevaan tilanteeseen ja säästelin paukkuja myöhempiä aikoja varten.  Nilsiän jälkeen alkoi uusi reittilinjaus, mikä oli oikein onnistunut, vaikka perinteinen hiekkatienousu Mummonmäelle jäikin tämän linjauksen myötä pois.  Alun latupohjilla ja kangaspoluilla ei sateiden vaikutusta maastossa juurikaan huomannut, mutta nyt peltoteillä ja metsäosuuksilla alkoi käydä selväksi, että ihan puhtaana ei reissusta selvittäisi.  Melkoisia lätäköitä ja mutaesteitä alkoi osua reitille, mutta näistäkin huolimatta maaston märkyys oli hyvin kohtuullista.

Kinahmi I:lle tultiin 4-5 hengen porukalla ja taluttamiseksi se taisi kaikilla mennä, vaikka sinänsä tällä kertaa olikin tilaa pakertaa ihan rauhassa. Ei vaan pito riittänyt kosteassa maastossa ja jossain vaiheessa jokaisella takarengas sutaisi ja se oli sitten siinä.  Jonkinlainen hajaantuminen porukassa myös tapahtui, sillä muistaakseni tässä vaiheessa jäätiin 2-3 hengen porukkaan.  Kinahmin heinikkoisessa alamäessä myös näkyvyyden kanssa alkoi olla ongelmia.  Viime vuonna ~1000lm tankovalolla pärjäsi enemmän kuin hyvin, mutta nyt taivas oli täysin pilvessä, joten pimeys oli syvempää ja muutenkin märkä ympäristö tuntui imevän kaiken valon.  Tankovalon kanssa oli myös syheröisillä osuuksilla vaikea hahmottaa polkua, kun valo osoitti tiukoissa mutkissa väärään suuntaan, joten tämän suhteen kypärävalo olisi tällä kertaa ollut fiksumpi valinta.  Alamäkiin uskalsi kuitenkin pasauttaa ihan kohtuullisella vauhdilla, joten hupsista vaan aika pian oltiin jo Kinahmi II:n juurella.   Vähemmän yllättävästi tuommoinen kuivan kelin kisarengas ei näissä olosuhteissa toiminut ihan optimaalisesti ja liukkaissa nousuissa oli vetopidon kanssa oikeasti ongelmia, joten läheskään yhtään pitkälle ei päässyt ajamalla kuin viime vuonna. Jos ei ajeta, niin sitten talutetaan ja  ylös kuitenkin päästiin ja kuten aina, ajattelin että nyt on kierroksesta pahin osuus selätetty ja loppu onkin helpompaa ajamista, vaikka mäkiä olisikin vielä monta edessä.  Siinä se matka taittui ihan sujuvasti lähinnä yksin ajaessa, mutta ei ne takana tulevat valot kovin kaukana missään vaiheessa olleet ja kun jossain 40-45km paikkeilla lopulta väistämätön tapahtui ja vesisade alkoi, niin tuulitakkia päälle vetäessäni kilpakumppani tuli takaa kiinni ja siitä jatkettiin yhdessä matkaa.  Ja kun vesisade alkoi, se alkoi ihan tosissaan.  Pääosin tasaisesti sataen, välillä sitten hieman laantuen ja hetkittäin taas ihan kaatamalla.   Polkuosuuksilla näkyvyys heikkeni sateen takia entisestään ja maasto muuttui hyvin nopeasti kosteasta märäksi (ja siitä hetken päästä vetiseksi), joten vauhti laski kuin lehmän häntä.  Eteenpäin kuitenkin mentiin ja Rahasmäen tienoilla jossain 50km jälkeen katselin, että aikaa oli kulunut jo reilut 3 tuntia, joten ihan ei nyt oltu tavoitelluissa kierrosajoissa kiinni.  Kaikki kamat olivat olleet litimärät jo pidemmän aikaa ja vilu alkoi tasaisemmilla osuuksilla hiipiä puseroon.  Tiesiirtymillä viima kylmensi tunnelmaa entisestään, joten hampaat kalisten ja sormet tunnottomina pääsin lopulta El Granden loppunousua kipuamaan.  Mäki nousi hyvin ja vaikka noususta 3/4 onkin nykyään sorastettu, niin kyllä sitä silti sai sitkuttaa ihan tosissaan ja kroppakin alkoi taas lämmetä.  Huipulla syvä henkäys ja mäki bermien ja boksien kautta iloisesti rallaten alas.  Tulin yksin 1. kierrokselta huoltoon kun aikaa oli kulunut 3:46h startista.  Nyt oli aika pysähtyä hieman prosessoimaan tilannetta, sillä eihän tämä mennyt lainkaan suunnitelman mukaan. 

Ensinnäkin kierroksen pituus oli 62,3km (viime vuonna 58km), mikä osaltaan selittää merkittävästi hitaampaa kierrosaikaa.  Lisäkilometrit tulivat tuosta alun uudesta reittilinjauksesta ja myös loppulasku oli pidempi, sillä se oli palautettu samankaltaiseksi kuin 2021, kun taas viime vuonna lasku oli suoraviivaisempi ja lyhempi, ilmeisesti jostain rakennustöistä johtuen.  No, eipä siinä mitään, kierros on kaikille samanmittainen, joten ei siitä kannata murehtia.  Sen sijaan vallitsevat olosuhteet olivat semmoiset, mistä kannatti murehtia.  Huollossa vaihtaessani takkia ja täydentäessäni energiavarastoja vettä tuli aivan kaatamalla ja huoltoteltan alla täristessäni arvioin jo hiukan jatkamisen järkevyyttä.  Olin kuitenkin saanut tiedon, että olin 1. kierroksen jälkeen kokonaiskilpailun kakkosena, joten aika laiskalta tuntuisi tässä vaiheessa heittää leikki kesken.  Ei muuta kuin kroppa turtana vaan pyörän selkään ja uudelle kierrokselle. Heti kierroksen alussa ajoi kisan tuleva voittaja meikäläisen kiinni ja yhdessä ajeltiin alun latupohjia.  Nilsiän jälkeen jollain tieosuudella vettä tuli niin kovaa, että pyörätielläkin oli parin sentin kerros vettä.  Tässä vaiheessa kiittelin, että onneksi pyörässä on sähkövaihteet.  Oli nimittäin sormista niin pahasti tunto pois, että mekaanisen vaihdevivun painaminen ei olisi onnistunut.  Sähkövaihteilla riittää, että sutaisee vähän sinne päin, eikä voimaa tarvitse käyttää. Harkitsin myös tässä kohtaa ihan vakavasti keskeyttämistä ja kääntymistä tietä pitkin takaisin kohti Tahkoa, mutta jollain tahdonvoimalla jatkoin kuitenkin matkaa.  Enää maasto ei ollut märkä, vaan yhtä saakelin vesiestettä koko reitti.  Alamäissä virtasi purot, ylämäissä polkupohjat pehmenivät entisestään ja tasaisella oli jättimäisiä lätäköitä ja mutavelliä joka paikassa.  Aivan ihanaa. Taas Kinhami I:n nousussa jo ekalta kierrokselta tuttu kilpakumppani ajoi mut kiinni ja tästä eteenpäin ajettiinkin  yhdessä kierros lähes loppuun asti.  Ajaminen oli raskasta ja vaikka sade lopulta loppui ehkä 2. kierroksen puolivälin paikkeilla, niin vettä oli tullut 3-4h yhtä soittoa ja olosuhteet reitillä olivat muuttunut kelvollisista kelvottomiksi.  Erityisesti ylämäet koettelivat, sillä em. reitin pehmeneminen vähensi rullaavuutta ja yhtäänkään jyrkempiin kohtiin sai vääntää ihan tosissaan.  En oikein muista, missä vaiheessa ajatus kirkastui, mutta jos ei aikaisemmin, niin viimeistään Rahasmäen jyrkässä hiekkatiemäessä, mikä niukin naukin nousi ajamalla ylös.  Kirkastumisella tarkoitan, että "ei tässä ole ***tu mitään järkeä".  Homma oli lähestymässä vasta puoliväliä ja ei se ainakaan helpommaksi tästä muuttuisi, vaikka sääolosuhteet päivän valjetessa olivatkin paranemaan päin.  Jos 2. kierroksella ei meinannut päästä mäkiä ylös, niin mites sitten seuraavilla.  Keskeytyspäätös oli siis valmis ja rennosti rullailin loppulaskun alas ja jotenkin jopa helpottuneena kierroksen loppuun.  2. kierroksen aika 4:24h, eli melkein 40 minuuttia hitaampi kuin jo valmiiksi hidas 1. kierros.   Tässä vaiheessa olin neljäntenä, mutta ihan sama. Olin myös ytimiäni myöten jäässä, totaalisen märkä ja viimeistäkin neliösenttiä myöten mudan peitossa, joten DNF ja kiitos hei.

Tulokset
Garmin
Strava

Tyhmät jalat

Kokonaisaika 8:10.18 ja matkaa mittariin kertyi 124,9km.  Vertailun vuoksi kaksi vuotta sitten kahteen kierrokseen (silloin 119,4km) meni jäykkäperäisellä yksivaihteisella maastopyörällä 6:50:18, eli nyt olin täysjousitetulla vaihdepyörällä 1:20h hitaampi.  Ihan noin paljon huonommassa kunnossa en ole, eikä tuo 5,5km pidempi matkakaan selitä kuin 15-20min ja aika paljon nopeampi pyörä oli alla, joten ehkä olosuhteet vaan nyt oli pikkasen vähän huonommat.  Märkä maasto hidasti menoa ihan älyttömästi ja teki myös siitä hitaastakin etenemisestä todella raskasta ja kuluttavaa.  Tuon maaston hitauden ja märkyyden olisi varmaan vielä jotenkin pystynyt käsittelemään, mutta pitkään jatkunut sade oli omalla kohdallani se, mikä katkaisi selkärangan. Vaikka sade päiväksi sitten loppuikin, olin noiden kahden kierroksen jälkeen niin kylmissäni, että lämpiämiseen olisi tarvittu kuivia vaatteita (joita ei ollut enää kuin yhdelle kierrokselle), pitkähkö tauko ja lämmintä ruokaa.  Taukoa ei kannattanut kylmänä pitää ja ruokaa ei ollut saatavilla, joten en nähnyt mahdollisuuksia tilanteen merkittävään korjaamiseen.  Jos kisa olisi ollut 180km, niin kiukulla olisin varmaan sen kolmannen kierroksen vielä ajanut, mutta neljänteen ei enää olisi rahkeet riittäneet.  Keräsin siis kamani, pesin pyörän ja siirryn kämpille nuolemaan haavojani.  Pienten päiväunien jälkeenkään keskeytys ei juurikaan harmittanut, joten sinällään arvioisin tehneeni oikean päätöksen.

Muilla kisa jatkui, mutta myöhemmin tuloslistasta selvisi, että 17:a lähteneestä 7 keskeytti 1. kierroksen jälkeen, 4 jätti leikin kesken 2. kierrokseen, 3. kierroksen ajoi 3 kuskia ja lopulta vain 3 pääsi koko matkan maaliin.  Tämä kolmikko on kyllä palkintopallipaikkansa ansainnut, onnittelut sinne!  Itselleni tämä oli viides kerta Tahkolla ja aina aikaisemmin reitti on ollut rutikuiva ja aurinko paistanut.  Sainpahan kokemuspankkiin tällä kertaa vähän toisenlaisenkin kisan ja oppia tuli paljon, mitä asioita pitää (ennakkoon) ottaa huomioon, jos kisaolosuhteet vaikuttavat huonoilta.  Näin rajuissa olosuhteissa en ole koskaan juoksu-ultrissa tai pyöräkisoissa joutunut näin pitkää aikaa suoriutumaan ja näköjään en siihen pystykään.  Enkä ole ihan varma haluankokaan pystyä.

Järjestelyt olivat tälläkin kertaa viimeisen päälle ja reittiuudistukset onnistuneita, joten Tahko lunasti taas paikkansa Suomen tärkeimpänä maastopyörätapahtumana.  Erityiskiitokset huoltopisteiden väelle, jotka yön pimeinä, kylminä ja märkinä tunteina palvelivat ja kannustivat hyvin pientä joukkoa ajajia. Sitkeyttä sekin vaatii.  Kiitos tästä vuodesta ja nyt taitaa omalta osaltani olla Tahkon kierrokset hetkeksi täynnä.

Specialized Epic Evo

The Weapon of Choice: Specialized Epic Evo
Niin siinä vaan kävi, että vanha mies nöyrtyi ja kaikista kovista puheista huolimatta päädyin lopulta hankkimaan täysjouston.  Ja onhan tuo kyllä melkoinen tykki.  Jousitus pelaa täydellisesti, sillä kiipeää rivakasti sekä tekniset että tasaiset ylämäet ja ai, että kun alamäki alkaa.  Kyllähän tuolla aika eri tavalla uskaltaa rallatella menemään kuin jäykkäperällä.  Rengasvalinta oli näihin olosuhteisiin väärä, mutta muuten pyörä toimi moitteettomasti loputtomasta kurakylvystä huolimatta.