maanantai 22. lokakuuta 2018

Ultra Trail Lago d´Orta 120km 2018


Pitkäksi venähtäneen kauden viimeinen koitos edessä.  Jonkinlaisena huipentumanakin tätä kai voisi pitää, sillä reissu suuntautui pienen tauon jälkeen taas ulkomaille ja kohti Italian Omegnaa, jossa starttaisin Ultra Trail Lago d´Ortan (UTLO) pisimmälle 120km matkalle.  Edessä olisi siis ihan kiitettävän pitkä matka höystettynä n. 7200 nousu- ja laskumetrillä.  Kunnon vuorikisasta onkin aikaa jo kaksi vuotta, joten nyt pääsisi tunkkaamaan ylämäkeä pitkästä aikaa koko rahan edestä.


(c) Janne Ahola
Kisaan valmistautuminen oli melkoista vuoristorataa, sillä suunnitelmat ja tavoitteet ehtivät muuttua monta kertaa puolen vuoden aikana.  Olin jo ilmoittautunut ja hoitanut kaikki logistiikka-asiat kuntoon Karhunkierrosta ja Ylläs-Pallasta varten, ennenkuin saatiin kaverin kanssa alkuvuodesta päähämme, että tämmöinenkin kisa olisi.  Jos jotain syyskisaa vielä teki mieli (ja tottakai tuossa vaiheessa vuotta teki), niin vaihtoehtona olisi ollut (taas) Vaarat ja jotenkin se ei kuulostanut yhtä houkuttelevalta kuin Italian vuoret.  Saatiin nopeasti hyvä porukka kasaan ja hoidettiin ilmot, lennot ja kämppä kuntoon.  Sen jälkeen työnsinkin kisan ajatuksista pois ja keskityin valmistautumaan täyspainoisesti Karhunkierrokseen. Alkuperäisenä ajatuksena oli ottaa KK tosissaan, kuten tehtiinkin, mutta lähteä YPH:lle hieman rennommalla asenteella ja satsata sen jälkeen taas täysillä UTLOon.  No, olisihan sitä pitänyt itsensä paremmin tuntea, eli rento asenne my ass ja YPH:lle lähdettiin täysillä painamaan.  Sehän ei sitten mennytkään aivan odotetusti, mikä käynnisti hieman pidemmän matalapaineen jakson tässä urheiluelämässä.  Kroppa alkoi olla aika väsynyt ja kipeä, eikä pääkään oikein enää jaksanut innostua treenaamisesta tai kisaamisesta.  Otin sitten heinäkuun melko rennosti keskittyen lähinnä kesästä nauttimiseen, myin Nuuksio Classicin osallistumiseni ja aloin ihmetellä, että mitäs tämän UTLOn kanssa oikein tehdään.  Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että downgreidaan kisamatkan 82km ja lähden sinnekin vain fiilistelemään ja nautiskelemaan maisemista.  Tässä vaiheessa suunnitelma tuntui oikein järkevältä, kun jalka oli niin kipeä, että se ei paljoa juoksemista edes kestänyt ja muutenkin korpesi koko harrastus.  Elokuussa ajoin aika paljon pyörällä ja loppukuuta kohden aloin myös lisäilemään pikku hiljaa juoksua ohjelmaan.  Ajatuksena oli, että tekisin vain laadukkaita juoksuharjoituksia, enkä rasittaisi kantapäätä yhdelläkään ylimääräisellä kilometrillä, eli kaikki pk-harjoittelu tulisi pyörällä.  Elokuusta muodostui lopulta aivan hyvä kuukausi ja treenituntejakin kertyi 48, joista tosin juoksua naurettavan vähän.  Oleellista oli kuitenkin, että löysin sopivan viikkorytmin, johon kuului mäkitreeni, pitkis ja vk-lenkki juosten, pari kertaa punttia ja muutama pidempi tai lyhyempi pyörälenkki.  Tällä kaavalla painettiinkin syyskuu, jolloin sain tehtyä 58 tuntia treeniä, eli nyt pamahti tauluun jo ihan kunnon lukemat.  Tämän uuden viikkorytmityksen myötä sain myös ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen kantapään kivuttomaksi ja ikäänkuin vaivihkaa olin myös ohjelmoinut treenit sellaisiksi, että ei tässä nyt mihinkään maisemienkatselureissulle oltu kyllä lähdössä.  Enkä sitten lopulta (yllätys, yllätys) missään vaiheessa downgreidannutkaan sitä matkaa, joten tässä sitä nyt ollaan.

Lähtökohta on siis, että edessä on ensimmäinen startti pariin vuoteen, johon pääsen lähtemään kivuttomana ja alla on parin kuukauden määrällisesti kova ja nousujohteinen harjoitusjakso.  Isoimpana kysymysmerkkinä on se, että kestääkö tuo jalka nyt sitten oikeasti ja riittääkö jalkojen lihaskestävyys ylipäätään tuommoiseen reissuun, kun juoksukilometrit ovat kuitenkin olleet melko vähäiset.  Omat haasteensa tuovat luonnollisesti myös pitkät ylä- ja alamäet, joita ei hirveästi ole päässyt treenaamaan ja tietysti lokakuussa sää voi olla vuorilla aivan mitä tahansa.  Nuo ovat kuitenkin asioita, joihin ei voi vaikuttaa, joten mennään ja otetaan vastaan se mitä tulee.  Mitään kovin tiukkaa aikatavoitetta en asettanut, mutta eiköhän nyt joku 20 tunnin alitus pitäisi olla tehtävissä.  Ehkä.  Mitään tiukkaa väliaikataulukkoa en myöskääm laatinut, vaan päätin lähteä kisaan enempi fiilispohjalta ja ensisijaisesti kroppaa kuunnellen. 


Torstai-aamulla lähdettiin reissuun ja ennen puolta päivää oltiin jo Omegnassa perillä. Päivä meni maisemia katsellessa ja pitsaa syödessä. Kunnon 10 tunnin yöunien jälkeen koitti kisapäivä, mutta paljon oli vielä odottelemista edessä ennen klo 23.00 tapahtuvaa starttia. Siinä ne tunnit kuitenkin pinkuhiljaa valuivat kamoja säätäessä, lepäillessä ja spekuloidessa. Lopulta tuli ilta ja päästiin vihdoin tositoimiin.


Italiassa ei olla ihan niin tarkkoja kuin ehkä jossain muualla, joten koska lähtöhetkellä oli vielä jonkun paikallisen heppulin haastattelu kesken, niin sehän hoidettiin eka loppuun. Oisko ollut 23.03, kun lopulta lähdettiin. Kilsa reippaasti juosten kylän läpi, sitten sauvat käteen ja nätissä jonossa ensimmäiseen nousuun. Eka ajatus oli, että "Hupsista, onpa jyrkkää.". Onkohan aika sitten kullannut muistot, mutta elin sellaisessa käsityksessä, että aiemmissa vuorikisoissa nousut olisivat pääosin olleet loivempia ja helppokulkuisempia. Nyt joutui kuokkimaan tasatyönnöllä mäkeä ylös. Polkupohja oli melko pehmeää, mutta paljon oli irtokiveä sekä juuria ja kaikki tietysti lehtikerroksen alla piilossa. Nousua kertyi 1100 metriä n. 6km matkalle, joten ei mikään kovin kepeä aloitus ollut. Mäki kuitenkin loppui, kuten niillä yleensä on tapana ja päästiin Mottaronen huoltoon tarkistamaan, mitä on seuraavan vuorokauden ruokalistalla. Kaikkea oli, paitsi sipsejä ja nutellaa, mutta eiköhän tässä pärjätä. Sitten ekaan alamäkeen ja melkein samantien semmoinen fiilis, että nyt ei ole hyvä. Pakarassa ja takareidessä kiristeli, enkä saanut ollenkaan rentoa rullausta alamäkijuoksuun. Ei tässä mistään katastrofista ollut kysymys, mutta ei vaan ollut niin helppoa kuin olisi pitänyt. Cortanon huolto ja väliaikapistekin tuli ja jo tässä vaiheessa totesin, että haaveilemani 20 tunnin alitus taisi olla pikkaisen liian kova tavoite, joten hylkäsin sen ja päätin vain keskittyä matkantekoon. Huollon jälkeen alamäki jatkui ja perskipu vain paheni. Lisäksi tajusin yökosteuden noustessa, että mullahan on ihan väärä kenkäkin jalassa. Ei tämä tennari pidä kosteilla kivillä, eikä oikeastaan pehmeässäkään. Pitkän ja hitaan alamäen jälkeen oltiin 31km "sakkolenkki" tehty ja päädyttiin takaisin Omegnaan. Pakarassa juili, kenkä suti, kaveri oli karannut ja molemmissa kantapäissäkin alkoi olla ikäviä tuntemuksia. Nyt oltiin 1,5km päässä kämpiltä ja myönnettävä on, että keskeytyspeikko kuiskutteli korvaan melko kovasti. Mutta, ei kai ny kukaan jätä 120km kisaa kesken 30km kohdalla, jos ei mitään varsinaisesti ole rikki? En minä ainakaan. Päätin tunkata vielä (ainakin) seuraavan nousun ja arvioida tilanteen kehitystä. Tässä vaiheessa oli kisailijoiden välit vähän venähtäneet, joten omassa kuplassani sauvoin mäkeä ylös ja yritin laatia huoltosuunnitelmaa, jolla saisin homman oikenemaan Alpe Camascan (44km) huollossa. Ylämäki nousi suht sujuvasti, enkä jäänyt pahemmin edes kanssakilpailijoiden jalkoihin, mutta ei yleisfiilis hääppöinen ollut. Kantapäät alkoivat kolottaa entistä enemmän, mutta jotenkin pystyin tunnistamaan, että tämä ei ollut vanha vaiva, vaan taisi johtua enemmän suht köykäisistä kengistä, joilla olin liikkeellä.


Sitten tuli se huolto ja ratkaisun paikka. Nyt homma haltuun tai seuraavasta huollosta, minne ei ollut kuin 5km matkaa, raatobussi kämpille ja peiton alle itkeskelemään. Istuin rauhassa alas (1. pieni lepo), otin lämmintä pastakeittoa, leipää, juustoa (2. hyvä ruoka, parempi mieli), join varmaan puoli litraa kolaa (3. kofeeni ja nesteytys) ja lopuksi heitin särkylääkkeen naamariin (4. kill the pain). Jos ei näillä neljällä toimenpiteellä homma lähde oikenemaan, niin sitten ei lähdekään. Huollon jälkeen oli onneksi heti pieni nyppylä, joten särkylääke sai vähän vaikutusaikaa ennen seuraavaa alamäkeä. Ja tiedättekös mitä? Tarvittiin vain 44km/7,5h lämmittely, että saatiin tämän ukon kroppa käyntiin. Alamäki alkoi sujua paremmin, vaikka edelleen oli kyllä liukasta, takareisikipu poistui ja kantapääkipukin tylsyi, vaikka tuntui kyllä (kuten teki lopulta koko matkan ajan). Mielialakin koheni ja juoksemisessa alkoi olla jo vähän tekemisen meininkiä. Oujee, kyllä tästä vielä hyvä kisa tehdään. Alamäessä tein jo jopa muutamia ohituksia ja täysin uudistuneena miehenä saavuin Forneron huoltoon. Seuraava huoltoväli olisi kisan pisin ja nousua siihen tulisi reilut 1800 metriä. Tämän etapin, kun saisi taklattua, niin homma olisi jo yli puolivälin ja isoimmat mäet olisivat takana. Lähdin ekaan osuuteen (400nm) joka oli jyrkkää kapeaa polkua melko tiheässä lehtimetsässä. Taas temmottiin tasurilla ylöspäin ja vähän pisti jo puhalluttamaan. Nautin tosin tästäkin tunteesta, sillä vihdoin aloin saada kropasta ulos sellaista suorituskykyä kuin pitikin. Aurinkokin nousi ja sehän paransi fiilistä entisestään. Siellä pusikossa ei tosin vielä maisemia ihailtu, mutta tässäpä oltiinkin matkalla kohti reitin korkeinta kohtaa (M. Croce 1640m), eli ehtiihän tässä. Pienen alamäen jälkeen toiseen osuuteen (850nm) ja nyt päästiin jo avarampiin maisemiin. Nämä vuoret eivät olleet niin korkeita, että ylhäälläkään olisi ollut pelkkää kalliota, vaan vihreää oli koko ajan. Puuraja meni jossain 1200-1300 metrin paikkeilla, mutta heinää, ruohoa ja lehmänpaskaa riitti ylös asti. Hienon näköistä oli alppiruskakin sillä lehtipuut olivat jo puolittain kellastuneet, mutta maa oli täysin vihreä.
(c) Janne Ahola
Huipulle pääsin suht vaivattomasti, vaikkakin jokusen sijoituksen taisin ylämäessä hävitä. Ylhäällä piti oikein pysähtyä ihastelemaan näkymiä, sillä harjanteen toisella puolella näkyi aamuauringossa pitkälle alas laaksoon ja toisella puolella taas pilvet roikkuivat älyttömän alhaalla, eli alapuolella ei näkynyt kuin sumua. Kyllä vuoret vaan on hienoja ja jos ottaisin kuvia kisoissa, niin nyt olisi ollut semmoinen paikka. Sitten loiroteltiinkin samat 850m alaspäin ja mäki kulki koko ajan paremmin. Edelleen aamukasteen kostuttamalla polulla kenkä suti ja lipsui, mutta päivänvalossa ennakointi oli sentään helpompaa. Alamäen jälkeen vielä viimeinen nousuosuus (400nm) Alpe Sacchin huoltoon. Tämä oli jonkun vuohitarhan pihassa ja kellojen kilkatus kuului varmaan kilometrin päähän. Vuohien lisäksi myös huoltopisteen porukka kannusti varsin riehakkaasti, mikä sai kyllä hymyn huulille. Pahin osuus oli nyt hoidettu, kondis oli hyvä ja seuraavana olisi dropbag-huolto, mistä saisin paremmat kengätkin jalkaan. Taas oli tosin aivan holtiton alamäki edessä, mutta enää se ei haitannut, vaan aloin jo jopa nauttia ja tykitellä rennommin alaspäin. Selkiäkin taisi tulla muutama vastaan, joten sijoituskin oli paranemaan päin. Arolan dropbag-huoltoon saavuin hyvävoimaisena ja -jalkaisena, joten Garmin lataukseen, pasta napolitanat kiduksiin, ylimääräiset romut pois taskuista, kuiva paita päälle ja uusi energiasatsi liiviin. Kengät jätin lopulta vaihtamatta, sillä nyt oli keskipäivä ja maasto oli auringonpaisteessa kuivunut, joten pitokin alkoi olla jo ihan hyvä. Myös kantapääkipu oli turtunut vain hieman epämiellyttäväksi tuntemukseksi, joten lisävaimennustakaan en kaivannut.

Eteenpäin. 74,5km juostu ja aikaa oli kulunut 13h43min. Nyt olisi edessä enää 45km ja ennen loppunousua vain kaksi 300-400m ylämäkeä. Tämähän on viittä vaille taputeltu ja ajattelin, että kyllähän tämä nyt heittämällä ainakin alle 24h menee. Lähdin yksin liikkeelle, enkä sitten nähnytkään ketään pitkään aikaan. Viitisen kilometriä huollon jälkeen alkoikin sitten seuraavat ongelmat. Aivan yht'äkkiä alkoi olla vaikea pysyä tolpillaan ja tuntui, että taju lähtee. Mulla on kerran aikaisemminkin käynyt näin ja silloin auttoi, että pysyi juoksuliikkeessä ja piti sykkeen ylhäällä. Nyt sekään ei toiminut ja alkoi tulla jo vähän hätä. Eikä toiminut lisäenergia, kofeiini, juominen, eikä mikään mukaan. Noh, mikäs mahtaisi piristää, jos on kuuma ja väsyttää? Aloin kahmaloida lippiksellä jääkylmää vettä päähäni jokaisesta eteen tulevasta purosta (joita onneksi oli tässä kohtaa useita) ja sehän tilanteen laukaisi. Reilu puoli tuntia siinä taisi mennä tajunnan rajamailla häilyessä, mutta kun tämäkin ongelma saatiin selätettyä, niin matka jatkui taas aivan sujuvasti. Boleron huollossa perustoimenpiteet ja taas alamäkeen. Juoksin alamäessä kiinni taas muutaman tyypin, jotka olivat ohittaneet mut tuon em. hoipertelun aikana ja sitten olinkin jo Grassonan huollossa vetämässä lämmintä pastasoppaa. Siitä kohti loppunousua, joka olisi about 900m korkea. Välissä olisi Cesaran huolto, mistä olisi vielä 550m huipulle ja 14km maaliin. Ei paljon, mutta silti aivan hemmetisti olisi vielä hommia edessä. Matka eteni aivan hyvin, kunnes taas pari kilometriä ennen huoltoa alkoi silmissä sumeta ja päässä heittää. Sama keissi kuin aikaisemminkin, mutta nyt ei ollut vettä tarjolla. Ruiskutin juomapullosta vettä naamalle, mutta se ei toiminut yhtä hyvin kuin kylmä purovesi. Homma meni ihan sauvoihin nojailuksi ja taisin hävitä tässä kolme sijoitusta ihan pienessä hetkessä. Sitten mut juoksi kiinni (ja ohi) matkaseurueemme naisjuoksija, joka oli 82km matkalla ja pieni juttutuokio pakotti mut pois siitä koomatilasta ja taas tilanne laukesi. Okei, mennääs taas. Huoltoon ei ollut kuin alle kilsa ja  sinne saapuessani olinkin taas ihan voimissani. Aikaa oli kulunut 19h20min ja näin, että mut ohittaneet kilpakumppanit istuivat huollossa vetämässä soppaa. Tein pikaisen suunnitelman loppumatkaa varten. Alle 22h pitäisi ehtiä maaliin ja yhtään sijoitusta en enää häviä. Jätin kilpakumppanit syömään ja lähdin mäkeen. Iso osa noususta oli huonokuntoista tietä, joten nyt sai vuorotahdilla sauvoa mäkeä ylös. Lopussa nousu muuttui poluksi, mutta edelleen se oli helposti noustavaa. Aurinkokin laski ja tuli pimeää, joten lamppu päähän ja välillä tsekkailua taaksepäin. Juu, ei näy valoja, eli ihan hyvin menee. Huippu tuli ja alhaalla näkyi kaupungin valot. Sinne olisi matkaa vajaat 10km ja 800 laskumetriä. Nyt hyökkäsin alamäkeen ns. "all out" ja vaikka välillä mentiin melkoisessa sladissa, niin yhdellä kaatumisella ja ilman vammoja selvisin alas asti. Alhaalla järvenrannassa löin menovaihteen päälle ja ohitin lyhyempien matkojen juoksijoitaoikealta ja vasemmalta. Katselin kelloa ja tiesin, että tämähän onnistuu. Maali näkyi ja jo ennen sitä tunsin valtavaa voitonriemua. "Vaikeuksien kautta voittoon" ynnä muita kulahtaneita sanontoja tuli mieleen ja kello pysähtyi aikaan 21:38.53. Sijoitus oli kokonaiskilpailun 42/232 ja miesten 36/207.
Tulokset
Garmin
Strava
Työvoitoksi tätä kutsuisin. Aikatavoite ei toki onnistunut, mutta taisipa vaan olla tavoite liian kova. Alle 21h olisi ilman alun takkuamista ollut tehtävissä, mutta ei paljon enempää. 345 starttasi tälle matkalle, eli 113 keskeytti, joten kolmanneksella porukasta jäi leikki kesken. Ei ollut kaukana, että tuohon porukkaan olisi tullut yksi lisää, mutta onneksi se ensimmäinen ultra-dnf jäi vieläkin hankkimatta.
Alkuvaikeuksien syyt ovat vähän epäselvät. Veikkaisin, että myöhäisiltastartti ei oikein sopinut mun vuorokausirytmiin (treenaan yleensä aamulla tai päivällä), lihasjumit olivat vaivanneet jo aikaisemmin ja väärä kenkävalintakin pisti harmittamaan. Nämä yhdessä sitten kumuloituvat aika nopeasti ihan maailmanlopunmeiningiksi. Onnistuin kuitenkin kaivamaan itseni siitä kuopasta ja parista muustakin ylös, joten vanhoista kokemuksista oli hyötyä ja uusia tuli hankittua. Positiiviseen sarakkeeseen kirjataan myös lihaksiston iskunkestävyys, sillä reidet eivät pehmenneet pitkissäkään alamäissä ja toisaalta taas vääntöä riitti ylämäkiinkin aika hyvin. Edelleen moni on ylämäessä nopeampi, mutta enää mun yli ei kävele ihan jokainen kilpakumppani. Kantapäävamma kesti kisan ajan vaivaamatta sen enempää kuin "terve" jalkakaan, eikä jälkikivutkaan nyt mitään aivan tyrmääviä ole. Hyviä juttuja oli siis paljon ja kyllä tämä reissu jää reilusti plussan puolelle. Hienoja tämmöiset pidemmät matkat, kun 7 tunnin konttaamiseen jälkeen ehtii vielä kääntää kisan suunnan täydellisesti.
Kisajärjestelyt olivat aivan viimeisen päälle ja kisamateriaalit (huppari, pipo) olivat tyylikkäitä (?) ja laadukkaita. Itse kisassa reittimerkinnät olivat parhaat ikinä, huoltopisteillä oli tarjoilu sekä palvelu kohdillaan ja Etelä-Eurooppalaiseen tyyliin kaikki vastaantulijat ja katsojat kannustivat juoksijoita "Forza"- ja "Allez, Allez"-huudot raikuen. Vaikka Suomessakin hyviä kisoja järjestetään, niin on näissä karkeloissa silti vähän eri meininki. Suosittelen siis tutustumaan ulkomaiseen kisatarjontaankin.
Inov-8 Trail Talon 250
The Weapon of Choice: Inov-8 Trail Talon 250. Olen tykännyt tästä kengästä kovasti, mutta nyt tuli silti tehtyä väärä valinta. Hieman enemmän vaimennusta ja pitoa olisi kaivannut tällaiselle matkalle/alustalle. Pidetään tämä kenkä kuivissa olosuhteissa, kovahkolla alustalla ja alle maran mittaisella matkalla, niin kaikki toimii hienosti.


lauantai 29. syyskuuta 2018

Turku Trail Cup 2018 - Hirvensalo Trail

Trail Cup jatkui Hirvensalossa ja yhden osakilpailun tauon jälkeen pääsin taas lähtöviivalle.  Tämä oli osakilpailu 5/6 ja itselleni siis neljäs.  Pohjilla oli 3 viikon tiukka treenijakso, joten kroppa oli suht finaalissa jo valmiiksi ja varsinkin pohkeet kipuilivat ja jumittivat vielä edellisistä treeneistä.  Mielenkiinnolla odotin kuitenkin reittiä, sillä 10km kierrokselle (joka juostaisiin siis kahdesti) oli saatu Turun mittakaavassa melko messevät nousumetrit ja muutenkin Hirvensalossa olisi hienoa polkua tarjolla.  Mitään kummempia tavoitteita ei ollut, kunhan nyt kunnialla pääsisi maaliin.

Sää oli sopivan viileä ja startissa paistoi vielä aurinkokin, mutta aika pian se kyllä meni siitä pilveen.  Olosuhteissa ei siis ollut mitään valittamista.  Paukusta lähdettiin painamaan vanhaa mäkiautorataa pitkin rinnettä ylös.  Tuo mäki on about 50m korkea ja aikamoista pihinää ja puuskutusta ympäriltä kuului jo puolivälin jälkeen.  Sen verran monta kertaa tuo rinne on tullut tunkattua ylös, että osasin ottaa sen maltilla, vaikkakin poikkeuksellisesti juoksuaskelin menin ylös asti.  Porukkaa ehti edelle aika paljon, mutta väliäkös tuolla.  Siellä olisi 10km juoksijoita ja 20km kärki, jotka menisivät joka tapauksessa menojaan.  Ekat 3-4km oli semmoista oman paikan hakemista, mutta sen jälkeen homma alkoi asettua uomiinsa ja pääsin juoksemaan omaa tahtiani.  Pohkeet panivat sen verran hanttiin, että kaikissa ylämäissä jaloista loppui voima ennenkuin pumppu alkoi hakkamaan kurkussa asti, joten jonkinlainen rajoitin päällä tuli juostua oikeastaan koko ajan.  Jossain 6km paikkeilla juoksin ojan yli menevää lautasiltaa pitkin ja sehän rysähti poikki (tai paikoiltaan) kesken kaiken.  Onneksi on riittävän pitkät jalat ja nopeat reaktiot, sillä kerkesin ottaa käsillä reunasta tukea ja jaloillakin vähän vastaan, sillä muuten olisin ollut munat edellä lankulla. Jotain osumaa tuli polveen ja sääreen, mutta ei mitään pintanaarmua kummempaa.  Eteenpäin vaan.  Tässä kohtaa saattoi tulla pieni hiipuminen vauhtiin, sillä loppukierroksella tuli useampikin juoksija ohi, mutta suurin osa taisi onneksi olla kympin juoksijoita.  Pudottelin ekan kierroksen samaa mäkiautorataa alas ja ei muuta kuin uudelle kierrokselle, joka aloitettiin nousemalla hissilinjaa ylös.  Tuo linja on sen verran jyrkempi, että en edes harkinnut sen juoksemista.  Tässä olikin hyvä tehdä kisasuunnitelmaa toiselle kierrokselle, sillä edellä näkyi 3 tai 4 juoksijaa about parin minuutin sisällä.  Eiköhän noista ainakin muutaman saisi kiinni toisen kierroksen aikana.  Aika tasaisena sain vauhdin pidettyä toisenkin kierroksen ajan, mutta ketään en siitä huolimatta tavoittanut kilometrien 10-14 välillä.  Jos pohkeet eivät olisi olleet niin juntturassa, niin kutsuisin juoksua jopa rennoksi, mutta nyt se on kyllä liioittelua.  Ihan mukavasti se matka kuitenkin taittui ja sitten niitä selkiäkin alkoi tulla vastaan.  Yksi kerrallaan poimin kilpakumppaneita kiinni ja viimeisen vitosen aikana taisin ohittaa neljä juoksijaa, eikä meikäläistä tokan kierroksen aikana ohittanut kukaan, joten ihan mukavasti sijoitus koheni turhia kiristelemättäkään.  Eikä kyllä hirveästi olisi ollut varaa kiristäkään, sillä jalat alkoivat olla melkoiset pökkelöt jo loppuvaiheessa.  Bensaa olisi kyllä ollut tankissa vielä vaikka mihin urotekoihin, mutta näillä jaloilla ei nyt kovempaa menty.  Maaliin ihan riittävällä marginaalilla eteen ja taakse ajassa 1.50:22 ja sijoitus oli 10/31. 

Tulokset
Garmin
Strava

Olipa kyllä kova reitti.  Nousua tuli omaan mittariin 650m ja monen muun mittariin jopa yli 700m, joten totuus on jossain noilla paikkeilla. Tasaisia pätkiä ei reitillä paljoa ollut, vaan tuntui että koko ajan mentiin ylös tai alas. Enimmäkseen ylös.  Oma meno oli odotetun tukkoista, mutta pysyipä ainakin sykkeet kurissa, eikä ihan punaisella tarvinnut painaa.  Kärki meni johonkin 1:30h paikkeille, joten melko paljon tuli tällä kertaa pataan. Mutta kuten todettua, ei se näillä jaloilla mikään ihme ollut.

Trail Cupin kokonaispisteissä huomioidaan neljä parasta tulosta, joten omalta osaltani tämä oli nyt tässä.  Viimeinen osakilpailu on viikkoa ennen seuraavaa ultrastarttia, joten silloin en enää lähde revittelemään.  Kokonaiskilpailussa taidan olla tällä hetkellä kuudentena, joten jos ei mitään ihmeitä viimeisessä kisassa tapahdu, niin tuskin top10:n ulkopuolelle enää putoan.  Eli ihan hyvä sijoitus kokonaiskisassakin. Kaiken kaikkiaan ihan hyvä lopettaakin cup omalta osalta, sillä kuten pisteistä näkyy (pisteet lasketaan suhteessa voittajan aikaan), on pistemäärä pudonnut joka kisassa, eli toisin sanoen olen koko ajan hävinnyt enemmän kärkimiehille.  Hienoja tapahtumia ja hyvinkin erilaisia reittejä on cupiin mahtunut, joten monipuolista polkujuoksua on ollut tarjolla pitkin kautta.  Ilahduttavasti porukka on myös löytänyt kisat ja nyt Hirvensalossa taisi tulla taas osallistujaennätys.  Kiitos tästä kaudesta omalta osaltani ja ensi vuonna ehkä sitten lisää.

Salomon Speed

The Weapon of Choice: Salomon Speed.  Tällaiselle reitille, matkalle ja olosuhteisiin suht täydellinen.  Vetopitoa riittää pehmeällä alustalla ja kalliolaskuissa pohjakumin pitoon voi luottaa ja mäkiin uskaltaa rallatella turvallisin mielin. Lisäksi pohja on sopivan jäykkä reippaampaan vauhtiin, joten ei mitään moitteen sanaa tästä kengästä tällä kertaa.

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Jämi84-MTB 2018

Ei oikein YPH:n jälkeen juoksut napostelleet, joten heinäkuun lopun ajelin aika paljon fillarilla.  Kun pitkästä aikaa ajoi vähän enempi, niin tokihan se pyöräkin alkoi kulkea ja siitähän seurasi luontevasti mielihalu lähteä hiukan kisailemaankin.  Edellisestä kisastartista on aikaa jo reilut neljä vuotta, joten lähdin hakemaan semmoista pehmeää laskua fillarikisailun maailmaan.  Kisaksi valikoitui Jämi84-maastopyöräkilpailu, sillä olen tuolla ajanut aikaisemminkin, joten tiesin reitin hyvin helpoksi ja vielä kun ajankohta osui mukavasti viimeisen lomaviikonloppuun ja kaiken lisäksi reissuun sai yhdistettyä sukuloinnitkin, niin eipä siinä muuta kuin ilmo sisään.

Silloin kauan sitten, kun ajoin tuon viimeksi lähtöpaikka oli Jämillä, mutta nyt (tai itse asiassa jo viime vuonna) se oli siirretty Ikaalisten kylpylään ja ilmeisesti reittiä oli muutettu aika paljonkin aikaisemmasta.  Ennakkotietojen mukaan tieosuuksia olisi vähemmän ja muutenkin reitti olisi kuulemma maastopyöräilyllisempi.  Toki reitti on vaikkapa turkulaiseen polkupohjaan verrattuna melko vaivatonta ajaa, sillä pääosin reitti kulkee hiekkapohjaisilla metsäautoteillä ja sileillä kangasmetsäpoluilla.  Sinällään tietty ihan jees, koska semmoisista baanoista ei näillä kotinurkilla tarvitse edes haaveilla.  Mitään sen kummempaa aikatavoitetta en asettanut, sillä nyt ei oikeasti ollut mitään käryä, millainen pyöräilykunto olisi ja kuinka pitkälle vauhtikestävyys riittäisi.  Lähtökohtaisesti olen toki paremmassa kunnossa kuin silloin vuosia sitten, mutta se kuinka juoksukunto siirtyisi pyöräilykunnoksi oli suuri arvoitus.  Otinkin päätavoitteeksi ajaa mahdollisimman kovaa ja kisata täysillä sijoituksista.  Mistä sijoituksista? Ei mitään käryä tästäkään, mutta mahdollisimman monta kilpakumppania pitäisi jättää taakse.

Kisapäivän olosuhteet olivat pääosin suotuisat. Puolipilvistä, kuivaa ja lämpötila jossain 20 asteen tietämillä.  Pirun kova tuuli oli ja avoimissa paikoissa sen osuessa sopivasti vastaan, olisi parempi olla hyvä peesi tarjolla.  Kello 10.00 startti golfkentän viheriöltä ja heinikkoa pitkin kohti alun asfalttipätkää.  Jäin heti startissa vähän jalkoihin ja porukkaa meni aivan liikaa ohi.  Ensimmäisen 5km tieosuudella oli kuitenkin sopivasti tilaa ohituksiin ja oma paikka alkoi löytyä. Aika iso joukko porukkaa jäi taakse ensimmäisen 10km aikana. Sykkeet paukkuivat jossain 90% paikkeilla, mutta mitään hapottamista ei tuntunut, joten uskalsin ylläpitää vauhtia ja eka kymppi menikin suunnilleen 27,5 km/h keskarilla.  15km paikkeilla sain ajettu kiinni pienen porukan ja asetuin mukaan jonoon. Vaihtuvilla vetovuoroilla mentiin kymmenisen kilsaa ja olin huomaavinani, että ylämäissä (näitä 20-50 nousumetrin mäkiä reitillä riitti koko matkalle) meikäläisen jalka oli hiukan vahvempi kuin muilla. Hyvä merkki jatkon kannalta, mutta tässä vaiheessa ei vielä kannattanut alkaa hötkyilemään, sillä tasaisen vauhti oli porukalla oikeinkin riittävää. 

25km paikkeilla joku kilpakumppaneista siirtyi vetovuoroon ja löi vähän kaasua lisää.  Iskin peesiin ja päätin roikkua mukana.  Muu letka ei kovin pitkään perässä pysynyt ja jatkoimme matkaa kahdestaan.  Vetomiehellä tuntui vauhtia riittävän, eikä mulla ollut oikeastaan mitään tarvetta hönkiä ohi tai edes osallistua vauhdinpitoon.  Tässä vaiheessa pääosa reitistä kulki metsäteitä, joten vastatuulikaan ei päässyt liikaa rasittamaan.  Seuraavat 10km roikuin epäkohteliaasti vain peesissä ja näytti siltä, että muu porukka oli jäänyt kauas taakse ja edessä oleva isompi ryhmä pilkahteli välillä puiden lomasta.  Jossain 35km kohdalla siirryin kuitenkin vetohommiin ja yritin pistää hiukan vauhtia lisää, sillä ajattelin, että olisi hyvä ajaa edessä oleva joukko kiinni, niin ei tarvitsisi kahdestaan tehdä vetohommia koko loppumatkaa.  42km huollossa nappasin lennosta vaihtopullon (tämä on muuten erinoimaista palvelua, niin ei tarvitse pysähtyä ja alkaa täyttelemään pulloja) ja näin että edessä oleva porukka ei ole enää paljoa edellä.  Huollon jälkeen alkoi taas hiekkatieosuus ja porukkahan lähti tietysti ajamaan ihan hemmetin kovaa.  Tunsin olevani kuitenkin hyvissä voimissa ja hirveällä väännöllä ajoin seuraavan parin kilometrin aikana porukan lopulta kiinni.  Matkakumppaninikin oli pysynyt peesissä, joten ehkä tässä kohta tuli maksettua takaisin se aiempi kymmenen kilometrin peesailu. 


Porukan kyytiin päästyä oli kuin olisi bussiin hypännyt, mikä olikin oikein miellyttävää edellisen parin kilsan raivoamisen jälkeen.  Porukassa oli varmaan 8-10 kuskia ja aika hajanaiselta ajaminen vaikutti. Toisilla alkoi selvästi jalka painaa enemmän kuin toisilla.  Seuraavat viitisen kilometriä rullailin kevyesti porukan mukana ja keräilin vähän voimia.  Arvioin mielessäni, että ainakin suuri osa porukasta oli sellaista, jonka todennäköisesti pystyisin jäljellä olevan 35km aikana jättämään taakseni, joten seurailin vaan vetomiesten ajamista ja pyrin olemaan valmiina, jos jotain irtiottoa syntyisi.  Suunnilleen 50km kohdalla oli ehkä reitin kovin nousu hiekkaharjun päälle ja polkupohja oli hyvin pehmeää.  Olin nousun alkaessa porukan peräpäässä, mutta näytti siltä, että kenelläkään ei oikein ylämäki sujunut ja osa joutui jopa jalkautumaan.  Itselläni mäki sen sijaan tuntui nousevan suht mukavasti, joten väänsin koko porukan ohi ja pienen tasaisen osuuden jälkeen "jatkonousussa" aloin jo tehdä eroa takana tuleviin.  Nyt oli pienen taktiikkapalaverin paikka itseni kanssa. Vaikka selkeästi olin vahvempi ylämäessä, niin tässä oli aikamoinen riski vain nolata itsensä ja tulla seuraavalla tieosuudella taas porukan kiinniajamaksi.  En tiennyt, millainen reitti jatkossa olisi, mutta päätin kuitenkin ottaa riskin ja lähteä ajamaan porukkaa karkuun.  Onnekseni reitti pysyi seuraavat 10-15km vielä pääosin metsän siimeksessä ja mäkiäkin oli vielä ihan riittämiin, joten tiesin pystyväni tekemään eroa taaksepäin.  Tuollaisilla osuuksilla ei porukasta ole sellaista hyötyä kuin tiepätkillä vastatuuleen puskiessa, missä olisin kyllä hävinnyt tämän homman katkerasti.  Loppumatkan aikana näköyhteyttä muihin kisaajiin ei ollut eteen, eikä taakse, joten pyrin vain ajamaan kovaa, mutta hapottamatta.  72km huollon jälkeisen nousun päällä joku katsoja osasi kertoa, että takana ei näy ketään ja edessä olevatkin ovat toivottoman kaukana, joten aika turvallinen ero oli siis eteen ja taakse. Viimeiselle kympille himmasin ehkä hiukan vauhtia, kunnes 3km ennen maalia oli reitin varressa kyltti (3km maaliin) ja vasta tässä vaiheessa katsoin kellosta, että mitäs se kokonaisaika näyttää.  Ja sehän näytti siltä, että tämä saattaisi olla ajettavissa alle 3,5 tunnin, joten löin hiukan löylyä lisää ja lopun ollessa lähes kokonaan asfalttitietä painelin viimeisen kolmosen suunnilleen 30 km/h keskarilla ja maaliin ajassa 3:27.54.  Sijoituksesta ei mitään tietoa tässä vaiheessa.

Tulokset
Garmin
Strava

Myöhemmin tuloslistasta selvisi, että miesten kokonaiskilpailussa sijoitus oli 22/190.  Eroa edelliseen oli 2,5 minuuttia ja porukka, jonka jätin taakseni, tuli 1,5-2 minuuttia jälkeeni maaliin.  Sanoisin siis, että saavutin sijoituksen puolesta sen, mikä saavutettavissa oli.  Alkuhässäkän jälkeen ei kukaan tullut (pysyvästi) ohitseni, mutta itse pystyin ajamaan aika monta selkää kiinni kisan aikana.  Oikeastaan ainoa jossittelun paikka on, että olisinko pysynyt tuon top20-porukan kyydissä, jos alussa olisin ehtinyt ryhmään mukaan?  Sanoisin, että ehkäpä.  Muutoin tämä oli kyllä ihan positiivinen kokemus ja ilmeisesti tuolla juoksemalla tehdyllä mäkitreenillä on myös pieni siirtovaikutus pyöräilyyn, sillä ylämet tuntuivat olevan se vahvin osa-alue muihin verrattuna.  Ennakkoon arveluttanut vauhtikestävyyskin näytti olevan ihan ok, sillä pystyin 80-85% tehoilla painamaan koko matkan ja lopussa olisi kyllä ollut vielä paukkuja, jos sijoituksista olisi pitänyt viimeisillä kilometreillä taistella.  Oli oikein mukavaa kisata pitkästä aikaa ja kyllähän tässä nälkä taas yltyi, joten kyllä ensi kauteen pitää jotain pyöräkisojakin ehdottomasti saada.

Kisajärjestelyt olivat erinomaisen sujuvat ja kylpylän ympäristö tarjosi huomattavasti Jämiä viihtyisämmän kisakeskuksen.  Reitti oli hyvin merkitty, eikä missään kohtaa tarvinnut arpoa oikeaa suuntaa tai liittymää. Liikenteenohjaajia oli kaikissa tienylityksissä ja huoltopisteillä väkeä varmasti riittävästi. Kokonaisuudessaan järjestelyistä on pelkkää positiivista sanottavaa.  Kuten aiemminkin totesin, reitti on teknisesti erittäin helppo, mutta kyllähän nuo ylämäet oman haasteensa ajamiseen tuovat.  Itse kyllä tykkään välillä ajaa tällaisiakin reittejä, sillä näitä hampaista paikat irrottavia kivikkojuurakkorytyytyksiä saa täällä Turussa ajaa ihan riittämiin.

Specialized Epic Carbon HT
The Weapon of Choice: Specialized Epic Carbon HT.  Kevyt ja tehokas ovat ensimmäiset adjektiivit, mitä tästä pyörästä tulee mieleen.  Hiukan epäortodoksinen keulavalinta toimi tällaisessa maastossa täydellisesti ja muutenkin pyörän huikeista kiipeämisominaisuuksista oli selkeästi etua.  Pitoa ja vetoa löytyi pehmeämmissäkin nousuissa, kunhan vain jaksoi polkea.

maanantai 16. heinäkuuta 2018

NUTS Ylläs-Pallas 134km 2018

Sitten Lappiin ja ohjelmassa tämän vuoden pisin kisa, eli NUTS Ylläs-Pallas(-Hetta), jossa nimensä mukaisesti juostaan Ylläkseltä Pallaksen kautta Hettaan. Matkaa kertyy 134km komeissa tunturimaisemissa ja yöttömässä yössä. Tämä kisa on ollut työlistalla jo useamman vuoden, mutta aikaisemmin ei ole aikataulut oikein osuneet sopivasti, joten osallistuminen on siirtynyt ja siirtynyt. Nyt kuitenkin Karhunkierroksen jälkeen jäi sopiva väli eikä kisakaan painanut liikaa päässä tai jaloissa ja syksyn kisoihin on vielä pitkälti aikaa, joten nyt mennään.  Luvassa olisi hieno kisa, sillä reitti pitäisi olla upea ja viivalla on monta hyvää kaveria, joiden kanssa pääsee kunnon kilvanjuoksuun.
 
Valmistautuminen ei ihan optimaalinen ollut, sillä KK:n jälkeen oli 7 viikkoa aikaa tähän kisaan. Noista viikoista 2 meni palautellessa, sitten 3 viikkoa tehokkaampaa treeniä ja siitä lomamatkalle viikoksi, mistä lähes suorilta kisareissuun. Tavoitteena olikin, että kunto ei kovin pahasti notkahtaisi KK:n jälkeen, joten mitään varsinaista kehitystä ei edes yritetty saada aikaiseksi tällä välillä.  Yleisfiilis on kuitenkin aivan hyvä, paikat niin ehjinä kuin voivat olla ja viikon etelänloma takasi sen, että lähtöviivalle pääsen hyvin levänneenä, tankanneena ja sopivasti turvoksissa.

Ensisijaisena tavoitteena tähän kisaan oli lähteä keräämään tarvittavat UTMB-pisteet talteen, joten maaliinpääsy olisi ehdoton välttämättömyys. Alunperin ajatuksena olikin lähteä vähän puolivaloilla retkeilemään reitti ja vain varmistamaan maaliinpääsy, mutta KK:lta jäi sen verran kova kisaliekki päälle ja lisäksi useiden kavereiden osallistuminen takaavat kyllä sen, että parasta mahdollista tulosta tähänkin kisaan lähdetään tekemään. Vanhoja tuloslistoja arvioidessani päättelin, että 20 tunnin voisi olla realismia.  Aikataulutin kisan siis sen mukaan ja sitä lähdettiin alittamaan, mutta myönnettävä on, että hiljaa mielessäni toivoin pystyväni jopa johonkin 19 tunnin paikkeilla olevaan loppuaikaan. Sijoitustavoitetta ei nyt varsinaisesti ollut, mutta 20h alituksella on aikaisempina vuosina johonkin 10-15 paikkeille sijoittunut. Sanotaan nyt sitten, että top15 olisi aika jees sijoitus.

@allaboutlapland
Lähtöhetkellä lämpötila oli hellelukemissa ja kun kisan ensimmäisten kilometrien aikana kiskaistaan Ylläs-tunturi ylösalas, niin tulihan siinä lämmin.  Tarkoitus oli lähteä hyvin maltillisilla sykkeillä liikkeelle, mutta kuumuus vaikutti niin paljon, että heti ensimmäisten askeleiden jälkeen syke oli 10-15 lyöntiä suunniteltua korkeammalla.  Eipä sitä mittaria sitten hirveästi tullut katseltuakaan, vaan ihan perstuntumalla mentiin. Ylämäki nousi ihan rennosti ja hiki valui noroina samantien.  Jalkojen lihakset tuntuivat heti lähdössä vähän aroilta, mutta ajattelin, että kyllä ne siitä aukeavat kunhan muutama kilometri on menty (Oi, kuinka väärässä olinkaan!).  Ekasta alamäestä oli varoiteltu enemmän kuin riittävästi, sillä siinä on helppo juosta etureidet jumiin, mutta aika rennosti ja vaivattomasti rullaillen tultiin kaverin kanssa mäki alas ja päästiin varsinaista polkua juoksemaan. Kärki oli mennyt menojaan ja jono venähti samantien sen verran, että omaa vauhtia sai edetä.  Arvioin, että edellä oli varmaan 15-20 juoksijaa, joten ihan sopivissa asemissa ja suunnilleen sekunnilleen aikataulussa tulin Kellokaan (7,2km) huoltoon.  Yleensä pärjään aika vähillä nesteillä, mutta nyt olin helteisestä alusta johtuen vetäissyt jo ekan tunnin aikana 1,5l juotavaa. Täytin pullot ja kahden litran juomavarainnoilla lähdin taittamaan ensimmäistä pidempää huoltoväliä.  Jotenkaan mitään erityisiä mielikuvia ei tältä pätkältä ole jäänyt.  Alkupuolella oli hieno ja jyrkkä rakkakivikuru, missä ilma seisoi ja lämpötila oli kuin saunassa, mutta ihan hyvin sekin nousi.  Tämän jälkeen polku oli hyvinkin juostavaa ja juostiinhan sitä, mutta huomasin harmikseni, että en pysty pitämään sellaista vauhtia kuin olin suunnitellut.  Jalat olivat edelleen arat, eikä askel ollut niin kevyt kuin tässä vaiheessa kisaa pitäisi olla.  Peurakaltion (31,1km) huoltoon tulin reilut 5 minuuttia tavoitetta jäljessä.  Eipä hätää, sillä aikaa oli kulunut 3h45min, joten homma oli vasta alussa.  Seuraava huoltoväli olisi lyhyempi ja lämpötilakin alkoi pikkuhiljaa laskea, joten ajattelin, että tästä se vauhti paranee.  Lonkankoukistajat kuitenkin kiristelivät ikävästi ja myös kantapäissä alkoi olla tuntemuksia.  Tökkivällä askeleella etenin ja aloin olla hiukan huolissani sekä huonosta vauhdista että ikävästi kipuilevista jaloista.  Jalat olivat aivan liian kipeät siihen nähden, että matkaa olisi vielä 100km jäljellä. Puskin silti yksinäni menemään ja ei se vauhti ilmeisesti ihan luokattoman huonoa kuitenkaan ollut, sillä ketään ei tullut takaa ohi ja itse taisin ohittaa muutaman kanssakilpailijan tällä välillä (tai sitten seuraavalla, ei pysty muistamaan).  Pahtavuoman (44,3km) huollosta jatkoin ajassa 5h44min, eli olin jo 15 minuuttia väliaikatavoitettani jäljessä.  Olin hyvävointinen, nesteytys oli kunnossa, energia imeytyi, eikä kuumuuskaan enää ahdistanut.  Mutta ne jalat vaan särkivät ja askellus muuttui kokoajan huonommaksi.  Seuraavastakaan välistä en muista muuta kuin, että juoksu ei todellakaan kulkenut, mutta siitä huolimatta tunnelma oli upea. Yön valo oli aivan maaginen ja jossain vaiheessa tajusin, että mistään ei kuulu mitään ääntä. Piti oikein pysähtyä, lopettaa puuskuttaminen ja kuunnella. Ei mitään! Ei linnunlaulua, ei tuulta, eikä varsinkaan mitään "sivistyksen" ääniä.  Sen sijaan aivan huikaiseva hiljaisuus, jossa kuului vain oma hengitys, varusteiden kahina ja satunnaisesti jostain kaukaa poronkellojen kilkatus.  Vaikka itse juokseminen aiheuttikin aika mittavaa kipua ja henkistä ahdistusta, niin pelkästään jo näiden yön hetkien takia tämä reissu oli vaivansa väärti.  No juu.  Tulin Rauhalan (56,3km) huoltoon, tankkasin taas rauhassa ja jatkoin matkaa.  Joku siellä teltan vieressä näytti ottavan lepoa peitteen alla, joten ei se matkanteko kaikilla muillakaan ihan helppoa näköjään ollut.  Olin jäänyt lisää tavoitteesta ja nyt olin noin 20 minuuttia jäljessä. Harmitti vähän, mutta ihan hirveästi ei ollut tehtävissä.  Yksinäinen matkanteko jatkui kohti Pallasta ja dropbag-huoltoa.  Väli olisi suht pitkä ja maastoltaan ilmeisesti aiempaa haastavampaa, sillä aikataulusuunnitelmani mukaan keskinopeus tällä välillä saisi olla reilusti aiempaa hitaampaa.  Ja olihan se hankalaa. Mitään valtavia nousuja ei muistaakseni ollut, mutta polku oli hyvin kapeaa ja tuntui, että 50 metrin välein oli joku puu poikittain kaatuneena polun päälle.  Jalat särkivät ihan tolkuttomasti ja kun ei askel enää noussut, niin potkin varpaita kiviin ja juuriin.  Jonkun nyppylän päällä yritin juosta vähän reippaammin, potkaisin oikean jalan kunnolla johonkin kikkareeseen ja heitin turvalleni kivikkoon.   "***tu, Saa****" raikui tunturissa ja varvas sattui niin paljon, että pelkäsin sen murtuneen (ei murtunut, mutta kynsi halkesi ja puolen setin veripatja muodostui kynnen alle).  Mutta minkäs teit kun matkaa oli 10km molempiin suuntiin huoltopisteille, eli eteenpäin. Tokihan kipuun turtui aika nopeasti, mutta kyllä se reippaasti sieltä ilmoitteli koko loppumatkan, kun varvas hipaisikin kengänkärkeä.  Joku kanssakilpailija tuli meikäläisen kiinnikin tällä välillä ja meni ohi.  Hämmentävää kyllä, juoksin kaverin kiinni ennen huoltoa ja viimeiset kilometrit mentiin yhtämatkaa huoltopisteelle.  Pallas-tunturin (76,9km) huollossa olin ajassa 10h59min, eli noin 10 minuuttia tavoitetta jäljessä. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuikin, olin siis kirinyt 10 minuuttia tappiota kiinni tällä välillä.  Pallas olisi ollut ihan hyvä paikka jättää leikki kesken ja olin tämän keskustelun itseni kanssa käynytkin, mutta päädyin kuitenkin sellaiseen suunnitelmaan, että huollan itseni kunnolla, nappaan vähän särkylääkettä ja alan puskemaan tosissani kohti maalia. Homma oli kuitenkin jo reilusti yli puolen välin ja jos särkylääke edes hiukan tylsistyttäisi kipua, niin uskoin pystyväni vielä ihan kohtuulliseen vauhtiin.  Huollossa meitä olikin yhtä aikaa neljä kilpailijaa ja henkilökunta arveli, että olemme sijoituksilla 11-14.  Vedin vähän nuudelisoppaa ja kolaa sekä täytin dropbagista uudet energiasatsit liiviin mukaan.  

Henkisesti ja fyysisesti voimistuneena lähdimme saman kaverin kanssa eteenpäin, jonka kanssa saavuinkin huoltoon.  Yksi kilpailija lähti hiukan aikaisemmin ja yksi jäi huoltoon, joten sijoitus oli siis todennäköisesti 13.  Noin puolivälissä Pallaksen nousua olimme tunkanneet edeltä lähteneen kilpailijan kiinni ja olin huomaavinani, että oma nousunopeuteni taisi olla napsun parempaa kuin matkakumppanillani, joten karistin hänetkin kannoiltani ja jatkoin itsekseni.  Ylämäki nousi erinomaisen hyvin ja alamäkeen päästessäni särkylääke oli vienyt pahimman kivun pois, joten pystyin pitkästä aikaa juoksemaan melko vaivattomasti.  Matka Hannukurun huoltoon oli todella pitkä ja jossain vaiheessa hurmos alkoi heikentyä, mutta jälkikäteen arvioituna tämä 25km pätkä oli kuitenkin koko kisan sujuvin.  Myös maisemiltaan varsinkin alkuosuus oli todella vaikuttava, kun tuntunturista näki kauas eteenpäin avoimeen erämaahaan. Hannukurun (101,7km) huoltoon tullessa olin käsittääkseni saanut muutaman minuutin kurottua tappiota kiinni, mutta ajanottomatto oli pari kilometriä eri paikassa kuin viime vuonna, joten tästä eteenpäin aikataulutukseni ei enää pätenyt. Eipä sillä sinänsä väliä, nyt loppumatka mentäisiin parasta mahdollista vauhtia.  Hannukurusta Pyhäkeroon oli vielä edessä yksi pitkä loiva tunturinousu, jota paikoittain pystyin jopa juoksemaan, mutta alamäki olikin sitten täysin toivotonta räpeltämistä. Nyt jalat särkivät taas niin paljon, että jokainen askel tuntui koko kehossa.  Muistan aika useinkin ohjeistaneeni kavereita, että "alamäet pitää pystyä juoksemaan, muuten peli on pelattu" ja nyt se osui omalle kohdalle.  Yritin kyllä, mutta kipu varpaissa ja kantapäissä oli enimmän osan ajasta niin tyrmäävä, että juoksuosuudet rajoittuivat satunnaisiin sadan metrin pätkiin.  Tulin Pyhäkeron huoltoon kivuliaana, mutta muilta osin edelleen hyvävoimaisena.  Matkaa oli huollosta maaliin 11,5km ja aikaa 20 tunnin alitukseen jäljellä arviolta 1h15min.  Meniskö? Ei mene? Vai meniskö kuitenkin? Loppu olisi pelkkää tietä. Ensin 6,5km hiekkatietä ja viimeinen 5km asfalttia.  Pakko oli yrittää ja hiekkatieosuus kulki vielä jotenkin, mutta asfaltille ja ajanottomatolle tullessa aikaa oli viimeiselle vitoselle jäljellä 29 minuuttia, joten se siitä.  Heitin hanskat tiskiin ja hölkkäsin lopun sähkötolpan välejä laskeskellen. Pari juosten, yksi kävellen ja niin edespäin.  Tulihan se maaliporttikin sitten sieltä näkyviin, joten hii-op ja punaista mattoa maaliviivan yli.  Loppuaika 20:07.10 ja sijoitus miehissä 10/82.

Tulokset 
Garmin
Strava

Vaikka sijoitus oli oikeinkin hyvä (miestensarjassa 126 starttasi, joten raatoprosentti oli aika suuri), eikä loppuaikakaan nyt paljoa jäänyt tavoitteesta, niin päällimmäisenä on kyllä pettymyksen tunne. Tankkaus onnistui täydellisesti ja jaksamisen kanssa ei ollut pienintäkään hankaluutta, eikä edes kuumuus juurikaan haitannut (nestettä tosin kului suunnilleen 15 litraa), mutta jalat vain pettivät aivan täydellisesti.  Tätä voi jossitella, että mistä se johtui, mutta kyllä isoin syy varmaan löytyy tuosta kantapäävammasta, joka on vaivannut jo muutaman vuoden.  Siitä seuraa ongelmat askellukseen, jotka taas aiheuttavat vaivaa seuraavaan paikkaan ja niin edelleen.  Toisaalta tunnen kyllä valtavaa helpotusta, sillä kisasta saatavien pisteiden myötä varmistan pääsyni vuoden 2019 UTMB:lle, joten siltä osin tavoitteet on tämän kauden osalta saavutettu. Ja tulihan tässä hiukan myös harjoiteltua kovuuttaa tulevia koitoksia varten, sillä tällaisten kipujen kanssa en ole koskaan aikaisemmin joutunut näin pitkää aikaa kamppailemaan.  Selväksi tuli myös, että ennenkuin tuo kantapää on operoitu kuntoon, on turha hyvistä (pitkistä) ultrasuorituksista haaveilla. Palataan näihin juttuihin kuitenkin vasta tuonnempana.

Kisajärjestäjille, kilpakumppaneille ja ennenkaikkea huoltopisteiden väelle suuret kiitokset.  Maisemiltaan tämä on Suomen hienoin kisa ja myönnettävä on, että olin aliarvioinut myös reitin teknisen haastavuuden.  Oli se polku hankalampaa kuin olin kuvittelut.  Itse en taida lähivuosina ehtiä tänne uudestaan, mutta suosittelen kisaa kyllä lämpimästi kaikille.  Yöttömässä yössä ja avoimessa tunturimaisemassa on jotain niin maagista, että tällainen melko paatunut kaupunkilainenkin ymmärtää, että nyt ollaan aika hienojen asioiden äärellä.


Inov-8 Trail Talon 275
The Weapon of Choice:  Inov-8 Trail Talon 275.  Ominaisuuksiltaan kuin tehty tähän kisaan, mutta arvelen, että osaltaan jalkaongelmat aiheutuivat kengästä.  8mm droppi ohjaa tuollaisessa hitaassa lönkyttelyssä askelta niin voimakkaasti kantapäälle, että hyvästä vaimennuksesta huolimatta iskua tulee aika paljon.  Ja kun se kantapää on jo valmiiksi kipeä, niin soppa on valmis.  Jos kuitenkaan tällaista vaivaa ei ole, niin kuivalla ja kovalla alustalla tämä on aika täydellinen pitkänmatkan kenkä.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Turku Trail Cup 2018 - Piikkiö Trail

TTC:n kevään kolmas ja samalla viimeinen osakilpailu ennen kesätaukoa miteltiin Piikkiö Traililla. Reitti kulkee Linnavuorella ja tarjolla on 4km, 7,5km ja 11km matkat, eli siis yksi, kaksi tai kolme kierrosta nyppylää ympäri. Tämä olisi itselleni ensimmäinen vauhdikkaampi juoksu sitten Karhunkierroksen, joten ehkä kaksikin kierrosta riittäisi, mutta päädyin nyt kuitenkin iloittelemaan taas koko rahan edestä.  En ole Linnavuorella koskaan juossut, mutta reitillä on kyllä muuten tullut ulkoiltua, joten pieni käsitys reitin tarjonnasta oli olemassa. Hapokkaita nousuja ja hankalia juurakoita olisi tarjolla, mutta pääosin reitti on aika nopeaa baanaa.  Oman suorituskyvyn suhteen odotukset eivät olleet erityisen korkealla, sillä KK:n jälkeiset 2 viikkoa ovat menneet lähinnä peekoota hölkkäillessä ja pyöräillessä.  Nyt otettaisiin siis ensimmäistä kertaa taas kunnolla tehoja ulos, mutta epäselvää tosiaan oli, paljonko sitä ulosmitattavaa olisi.  Kisataktiikaksi valitsin tasaisesti kiihtyvän omavauhtisen juoksun. Eli joka kierroksella lyötäisiin vähän löylyä lisää ja perisuomalaiseen tyyliin "katsotaan mihin se riittää".

(c) Susanna Aalto
Lähtö tapahtui keskeltä peltoa ja ensimmäiset parisataa metriä juostiin heinikossa keräten kaikki punkit mukaan.  Sitten polulle ja jonkinlaisessa porukassa siinä mentiin.  Kärkiryhmä näytti karkaavan jo ekalla kilometrillä, kuten näköjään näissä kisoissa on tavaksi tullut.  Sinnepä menivät ja itse yritin löytää järkevää matkavauhtia ja sykettä.  Heti ekalle kilometrille osui myös reitin pisin nousu, joten sykkeethän tärähti iloisesti punaiselle jo pari minuuttia startista. Just suunnitelman mukaanhan tämä lähti siis tälläkin kertaa kulkemaan.  Sain jotenkin silti sykkeen pysymään kurissa alkurutistuksen jälkeen ja semmoisessa ehkä viiden hengen porukassa taitettiin matkaa.  Kierrokselle osui pari teknisempää ja pidempää alamäkeä, joissa vauhtini näytti olevan muita parempaa, joten niissä kuittasin selät edestäni ja toiselle kierrokselle lähdin ryhmän kärjessä.  Nyt pääsin juoksemaan omaa vauhtiani ja porukka selkäni takana jäi pikkuhiljaa taaemmas.  Lähinnä ero varmaan tehtiin ylä- ja alamäissä, sillä tasaisen vauhtini ei irtiottoihin kyllä edelleenkään riitä.   Alkuperäinen ajatus sykkeen nostamisesta kierros kierrokselta oli mennyt pieleen jo parin kilsan jälkeen, joten nyt vain pyrin pitämään vauhdin tasaisena ja sykkeen jotenkin kurissa.  Siellä 92% tienoilla se näytti pyörivän ja kyllähän se nyt sillä tasolla näin lyhyen matkan pitäisi pysyäkin. Kolmannelle kierrokselle lähdin ilman näköhavaintoja kilpakumppaneista edessä tai takana.  Ehkä tässä vähän tuli höllättyä vauhtia, mutta pidin kuitenkin huolta, että kilsavauhti pysyy alle 5:00 min/km, sillä mihinkään lepsuiluun ei ole varaa, kun erot ovat kuitenkin todella pienet, vaikka ketään ei takana näköetäisyydellä ollutkaan.  Useampikin hitaampi 7,5km tai 11km kilpailija tuli ohitettua kierroksella ja siinä huudellessa tsemppejä ja "Ylämäki on ystävä"-kannustuksia kierros taittuikin kuin itsestään. Loppusuoralle kaartaessani huomasin, että takaahan tulee kohta joku meikäläisen kiinni.  Olen niin monta sijoitusta hävinnyt loppukirikamppailuissa, että nyt päätin pitää puoleni ja juoksin pellon poikki maaliin sen minkä pääsin. Ei tullut ohi.  Loppuaika 51:54 ja sijoitus miehissä 9/34.

Tulokset
Garmin
Strava

Olipas aika hauska juoksu.  Alkuun kroppa tuntui selvästi järkyttyvän kovasta menosta, mutta siitä se sitten asettui ja juoksu oli lopulta yllättävänkin helppoa.  Kisataktiikka meni persiilleen heti paukusta, mutta jos ei nyt ihan kiihtyvänä kisaa tullutkaan juostua, niin suhteellisen onnistunut kova tasavauhtinen lenkki tästä kuitenkin tuli.  Jos kolmannella kierroksella olisi ollut enemmän kamppailua sijoituksista, niin uskoisin, että vielä olisi paukkuja löytynyt kiristääkin. Nyt jäi panokset piippuun, kun ei ollut käyttöä.  Olen oikein tyytyväinen kykyyni ylläpitää vauhtia ja sykettä, vaikkakaan tuolla vauhdilla ei nyt kovin korkealle tuloslistalla päästy.  Sen verran kovia tekijöitä oli tällä kertaa useampikin mukana, että mitään jakoa tämän korkeammalle ei ollut.  Oikeastaan ainoa vauhdillinen vertailukohta on kaverini, jolle hävisin Länsikeskuksessa 12,8km matkalla reilut 3 minuuttia ja nyt 11 kilometrillä noin 2 minuuttia.  Tuolta pohjalta arvioisin, että vauhti on jotakuinkin tallella, vaikka tässä yksi ultastartti nyt onkin jo välissä.  Tästä jatketaan taas kohti ultratouhuja ja palataan cupin pariin toivottavati syksyllä ainakin yhden osakilpailun merkeissä.

Inov-8 Trail Talon 250
The Weapon of Choice: Inov-8 Trail Talon 250. Luottokenkä näihin kisoihin. Alkoi olla parhaimmillaan juuri tällaisella reitillä, missä on teknistä haastetta, mutta maasto on kuivaa.

maanantai 28. toukokuuta 2018

NUTS Karhunkierros 80km 2018

Kevään pikamatkat on juostu ja seuraavaksi edessä olisi ensimmäinen vuoden päätavoitteista.  Suuntana siis Ruka ja NUTS Karhunkierros 80km (83km todellisuudessa)  polkujuoksukisa.  Viime vuonna osallistuin "perusmatkalle", mutta tänä vuonna nuo pidemmät seikkailut säästetään myöhemmäksi ja aloitetaan hiukan maltillisemmalla matkavaihtoehdolla.    Suoritus itsessään tulisi toki olemaan aivan erilainen, sillä viime vuonna kysymys oli lähinnä maaliinselviytymisestä, kun taas tänä vuonna lähdettäisiin liikkeelle sellaisella aikatavoitteella, että mihinkään retkeilyyn ei olisi aikaa, vaan juosta pitäisi ja vauhtikestävyys laitettaisiin kunnolla koetukselle.

Lähtökohdat kisaan pitäisivät ainakin olla kunnossa.  Koko alkuvuosi on treenattu enemmän ja paremmin kuin aikaisemmin, mitään (uusia) vaivoja ei ole ilmaantunut ja sääolosuhteet sekä reitin kunto pitäisi ainakin ennakkotietojen mukaan olla jotakuinkin optimaaliset.  Jos siis joku menee pieleen, on näistä lähtökohdista vaikea keksiä päteviä selityksiä epäonnistumiselle.  Semmoinen sopiva jännitys alkoi kisaviikolla hiipiä mieleen, sillä ihan en kuitenkaan ollut varma siitä, millaiseen vauhtiin pystyisin ja ennenkaikkea, kuinka pitkään pystyisin pitämään vauhtia yllä.  Aikatavoitteen lätkäisin kuitenkin suht optimistisesti 10 tunnin alitukseen. Sopiva tasaluku, jonka eteen joutuu tekemään tosissaan töitä, mutta ei kuitenkaan pitäisi olla nykykunnossa aivan mahdoton.  Sijoitustavoitetta oli hyvin vaikea asettaa, sillä lähtölistalla tuntui olevan aika monta tunnetusti kovaa tekijää ja lisäksi koko joukko hyvinkin potentiaalisia yllättäjiä.  Aikaisemmin 10h alituksella on oltu yleensä vähintäänkin top10:ssa, joten kaipa se tänäkin vuonna pitäisi kuitenkin top15-sijoitukseen riittää.  Melko pedantista luonteestani johtuen aikataulutin kisan huoltovälien mukaan hyvinkin jämptisti. Aikaisempien vuosien väliaikatietoihin nojaten suunnitelma pitäisi olla melko realistinen ja jos ei ole, niin se selvinnee jo hyvissä ajoin. Lyhyesti plääni olisi seuraavanlainen:

Startti -> Oulanka:  Maltillisesti, mutta silti riittävän kovaa. Antaa nopeampien mennä, eikä väkisin isketä perään.
Oulanka -> Basecamp:  Hiukan ensimmäisestä osuudesta kiristäen. Helpot osuudet kovaa.
Basecamp -> Konttainen:  Matka alkaa jo painaa, mutta vielä pitäisi sykkeet saada pidettyä ylhäällä ja eteneminen juoksuna.
Konttainen -> Maali:  Pelkkää ylös-alas etenemistä, missä ei säästellä enää yhtään.  Maalissa saa vaikka joutua tiputukseen.

Perjantai oli matkapäivä ja saavuimme Rukalle hyvissä ajoin iltapäivällä. Jäi mukavasti aikaa hoitaa kaikki hommat kuntoon ja ehdittiin illalla vielä Oulankaan kannustamaan kavereita, jotka tänä vuonna olivat erehtyneet osallistumaan 160km matkalle. Aikamoisia ihmisraunioita jo tuossa vaiheessa osa matkalaisista oli ja kuuma päivä oli tehnyt tehtävänsä. Onneksi lauantaille oli luvattu pari pykälää viileämpää, vaikkakin aurinkoista säätä.  Melko huonosti nukutun yön jälkeen herätyskello kilahti 4.45. Siitä aamiaiselle, aurinkorasvat pintaan, vaseliinit haaroihin ja kamat päälle. 5.45 istuttiin bussissa, joka veisi meidät lähtöpaikalle Hautajärvelle, eli Karhunkierroksen toiseen päähän. Startti oli kello 7.00.

Kerrankin olin oikein sijoittunut lähtöviivalle, joten muutaman ohituksen jälkeen oma paikka löytyi ja matka alkoi. Ihan reippaasti lähdettiin liikkeelle, mutta sykemittari kertoi, että ei liian lujaa. Kärkimiehet hävisivät samantien, mutta seuraava porukka asettui kiltisti jonoon ja eteni hyvin tasavauhtisesti.  Huomasin, että oma vauhti riitti ryhmässä aivan hyvin, joten ei muuta kuin jonon jatkoksi ja eteenpäin. Yksin juostessa olisin ehkä juossut napsun kovempaa, mutta nyt siihen ei ollut mitään tarvetta, kun vauhti oli kuitenkin riittävän hyvää.  Tulipahan säästettyä voimia myöhempiä aikoja varten.   Joskus 15km paikkeilla vauhti alkoi vähän hiipua ja näytti siltä, että tässä kyydissä jään kuitenkin heti alkuunsa väliaikatavoitteesta jälkeen.  Letka vaihtoi kuitenkin vetomiestä ja vauhtikin kiristyi taas.  Parhaimmillaan porukassa oli varmaan 15 juoksijaa, mutta vauhdinlisäyksen jälkeen raot alkoivat kasvaa. Otimme kaverin kanssa pikku spurtin ja pysyttelimme vauhdissa mukana. Ei siinä mitään merkittäviä eroja ehtinyt kuitenkaan muodostua ja Oulangan (27,4km) huoltoon tultiin isolla porukalla ja kaikki huolsivat älyttömän nopeasti. Itse en mielestäni tehnyt muuta kuin täytin pullot ja söin pari palaa suklaata, mutta silti porukkaa ehti edelle vaikka kuinka paljon. Mittarin mukaan poistuin huollosta ajassa 2.44:48, kun tavoitteena oli 2.45. Melko jämpti startti, eikä tullut edes aloitettua liian kovaa. Hyvältä näyttää.

Reitti jatkui edelleen helppona, mutta nyt olin yksin. Porukkaa oli karannut edelle ja kaverinkin olin hukannut. Oli joko lähtenyt edellä tai jäänyt huollossa taakse. Tämä huoltoväli olisi todella pitkä (31,9km), reitti vaikeutuisi puolivälin paikkeilla ja meno siis väistämättä hidastuisi. Suunnitelman mukaan nostin hiukan sykkeitä ja annoin mennä. Juoksu kulki, maisemat olivat upeat, sää oli täydellinen ja kaikki tuntui hyvältä.  Puolimatkaan tulin reilussa neljässä tunnissa, eli kaikki näytti olevan aikataulunkin suhteen kunnossa. Näillä main reitti siirtyy kulkemaan jokirantaa pitkin, muuttuu erittäin juurakkoiseksi ja aiempaan verrattuna vaikeakulkuiseksi. Samaan aikaan aurinko alkoi porottaa täydellä terällä ja meinasi tulla kuuma. Siinä sitä sitten kompasteltiin juurakoissa eteenpäin ja äyskäröitiin lippiksellä joesta kylmää vettä päähän. Yritin sinnitellä varaamallani 1,5l juomaa, mutta eihän se mihinkään riittänyt. Vaihtoehtoina oli siis joko ottaa riski vatsavaivojen kanssa juomalla jokivettä tai tuupertua nestehukassa ja ylikuumentuneena reitin varteen. Valitsin (mahdolliset) vatsavaivat ja kyllä vaan maistui kylmä jokivesi hyvältä. Virkistyminen tapahtui oikeastaan heti ja pystyin taas juoksemaan sujuvammin.  Vaikka ei notkahdus kovin paha ollutkaan, niin selvästi heikoin hetki reissusta osui kuitenkin juuri tähän puolivälin paikkeille.   Pitkän juurakkojumpan jälkeen reitti siirtyi pois jokivarresta ja muuttui kumpuilevammaksi, mutta toisaalta myös juostavammaksi.  Pääsi taas juoksemaan ja mutta seuraava huoltopiste ei vaan tuntunut tulevan.  Lopulta Basecampin huoltoon (59,3km) tultaessa juomat olivat taas loppu, joten ilman ylimääräistä tankkaamista joesta, olisi käynyt kyllä köpelösti. Nestettä taisi lopulta kulua tällä välillä yli 3 litraa, kun olin siis alunperin varannut sitä mukaan 1,5 litraa. Kaikki oli muuten hyvin, mutta mittarini oli edistänyt tällä välillä ja todellinen 31,9km matka oli mittari mukaan 33,2km. Koska olin etapin aikana seuraillut aikataulussa pysymistäni keskivauhdin perusteella, niin nythän olinkin siis ollut hitaampi kuin olin kuvittelut ja sen sijaan, että olisin ollut arvioimani 5-10 minuuttia aikatauluani edellä, olinkin siis 5 minuuttia jäljessä. Ei mikään katastrofi, mutta perin harmillista silti.

(c) ONEVISION.FI
Olin siis koko edellisen pätkän juossut yksin, vaikka tokihan lyhyempien kisamatkojen nopeita juoksijoita lappasi säännöllisesti ohi. Yksinäinen matkanteko jatkui edelleen ja reittiin alkoi myös tulla selkeästi lisää korkeuseroja, mutta aika hyvin pystyin kaikki tasaiset osuudet ja loivemmat ylämäet edelleen etenemään juosten. Näytti myös siltä, että pystyin pitämään hieman budjetoimaani parempaa vauhtia, mutta ihan 100% varma en ollut, koska olihan se mittari valehdellut aikaisemminkin. Tämä osuus kuitenkin meni suhteellisen vaivattomasti ja aloitinkin jo hyvissä ajoin henkisen valmistautumisen viimeisen osuuden mäkimyllytykseen.   Konttaisiin (76,2km) tulin hyvävoimaisena ja valtavaa tarmoa täynnä, sillä 10h alitus oli edelleen tehtävissä. Olin edelliseen 16,9km pätkään käyttänyt 2h17min, kun sitä oli budjetoitu 2h20min.  Olin siis saanut hiukan eroa kurottua umpeen, mutta Konttaisista lähtiessä olin joka tapauksessa 2 minuuttia aikatauluani jäljessä. Aikaa olisi 1h8min, matkaa vajaat 7km ja nousumetrejä paljon.

Suunnitelman mukaisesti nyt laitettiin sitten kaikki peliin. Mitään säästelemättä tunkkasin jyrkät pätkät, juoksin loivat ylämäet ja tasaiset, sekä aika kovalla riskillä tykitin alamäet täysiä. Nyt ei enää tullut lyhyempien matkojen edustajia ohi, vaan tilanne kääntyikin toisinpäin. Käänsin numerolapunkin perspuolelle, että näkevät, kuka sieltä huohottaen ja koristen puskee ohi. Täältä tullaan, *** tana! Kyltti kertoi, että 2km jäljellä ja aikaa taisi olla siinä vaiheessa reilut 25 minuuttia. Tiesin, että onnistun, mutta edelleenkään en hellittänyt yhtään. Viimeinen jyrkkä tunkkaus Rukatunturille, lopun loivempi osa juosten, urku auki alamäkeen ja maaliin punaiselle matolle. Tulostaulu kertoi, että loppuaika oli 9.49:05 ja sijoitus 10.  BUM!
Enpä ole tainnut missään kisassa aiemmin pystyä näin tasaiseen suoritukseen. Toki aikataulutus ja suunnitelma oli näin jälkikäteen ajateltuna erinomaiset, mutta ehkä tärkeintä kuitenkin on, että pystyin puskemaan koko ajan vaadittavaa vauhtia. Välillä se tuli helpommin ja välillä piti pakottaa, mutta periksi ei annettu sekuntiakaan. Erityisen tyytyväinen olen tuohon viimeiseen osuuteen, johon kului lopulta 57:04, mikä on ihan objetiivisestikin arvioiden melko hyvä aika. Tuo on erityisen palkitsevaa myös siinä mielessä, että aikaisemmin ylämäet ovat olleet kirkkaasti huonoin osa-alue juoksemisessani.  Nyt taas jalka riitti aivan käsittämättömän hyvin, joten ei ole turhaan hinkattu sitä mäkeä pitkin kevättä.

Myönnettävä on, että tarvitsin tästä kisasta tällaisen tuloksen. Aikatavoite toteutui selvästi ja sijoituskin oli osallistujamäärään (207 miestä tuli maaliin) sekä kärjen tulostasoon nähden aika hyvä.  Töitä on tehty koko alkuvuosi aika kovasti, joten mahdollisen epäonnistumisen jälkeen olisi kyllä ollut vaikea löytää motivaatiota ja syytä niinkin kovalle harjoittelulle kuin mitä nyt on tehty.  Onneksi tämä siis meni näin.  Perusvauhti on parantunut ja ennenkaikkea mäennousukyky on aivan muuta kuin aiemmin. Oikealla tiellä ollaan ja hommat jatkuu pienen palauttelutauon jälkeen.

Karhunkierroksen reitti on kyllä huikean hieno ja NUTSin porukka osaa järjestää kunnon karkelot. Lisäksi, kun Rukalle on suhteellisen vaivatonta matkustaa (vaikka matka onkin pitkä) ja Ruka-kylä tarjoaa kaikki tarvittavat fasiliteetit, niin tästä kisasta on aivan ansaitusti muodostunut Suomen ykköstapahtuma tämän lajin tiimoilta. Jos kaikki raajat on paikoillaan ja toimintakykyiset, niin eiköhän ensi vuonnakin jollain matkalla olla taas mukana.


Inov-8 Trail Talon 275

The Weapon of Choice:  Inov-8 Trail Talon 275.  Ei mikään herkin maastotuntuma, mutta riittävä pito ja hyvä vaimennus tämmöiselle pitkälle matkalle.  Tällaiseen maastoon ja vauhtiin sopi kuin nyrkki silmään.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Turku Trail Cup 2018 - Länsikeskus Trail

Cupin toinen osakilpailu juostiin Turussa Länsikeskuksen maastoissa ja luvassa olisi aika tavalla teknisempää polkua sekä enemmän mäkeä kuin Paimiossa.  Matkavaihtoina oli tällä kertaa tarjolla 12,8km ja 7,4km, joista yllättäen valitsin pidemmän.  Viikkoa aikaisemmin oli Bodom, missä tuli vedettyä ns. "all out" ja helatorstaina kävin nakuttelemassa verttitreenin, missä kroppa hiukan ylikuumeni ja paukautin kauden maksimisyke-ennätykset tauluun.  Hieman keskimääräistä raskaampi viikko oli siis alla, mutta varsinaisesti ei tuntunut mitenkään tukkoiselta.  Onhan se nyt silti selvää, että kyllähän tuommoisesta ryskäämisestä rasitusta kertyy.  Garmin ainakin on ilmoitellut, että harjoituskuorma pyörii siellä ylikuormituksen rajalla ja vaikka en nyt hirveästi uskokaan, että mittari tietää kaiken, niin kyllä se suuntaa varmaan ainakin antaa.   Ei siis millään ihan tuoreilla jaloilla oltu viivalle lähdössä.

Mitään varsinaista kisataktiikkaa ei etukäteen ollut.  Vaihtoehtoja oli kaksi.  Joko lähteä kärjen tahdissa liikkeelle ja katsoa, pystyykö haastamaan tai sitten lähteä ihan alusta alkaen juoksemaan omaa juoksua.  Lähtöalueella pyörikin sitten sen verran kovia tekijöitä, että laitoin (toisinaan ylimitoitetun) egoni kuriin ja hylkäsin kärjen haastamisen heti suorilta.  Juoksisin vaan ensimmäisellä kahdella kilometrillä jalat itseltäni alta ja päätyisin 3km kohdalla istumaan kannon nokkaan.  No, hyvä.  Saisi siis ottaa hiukan iisimmin, mikä ei ollut ollenkaan huono juttu, sillä sää oli aurinkoinen ja varmaan tämän kevään lämpimin.  Oikeasti lämpimissä olosuhteissa ei vielä ole juurikaan päässyt juoksemaan, eikä varsinkaan kovaa, joten varmaan kone keittäisi yli yhdellä jos toisella.

Sitten lähdettiin ja eka kilsa eteni kuntorataa ennen polkuosuutta.  Eka kilsa aikaan 4:12 ja siltikin kärki meni menojaan.  Polulla vauhti laski roimasti ja jonkinmoisessa letkassa juostiin menemään ekat 4km.  Hyvää juurakkoa, kalliopätkää ja lähes kokoajan ylösalas pumppaavia pieniä mäkiä, joten kyllä näissä lämmöissä itsensä sai nopeasti hapoille juostua.  Osalla porukasta alkoi menohalut vähentyä ja kuittasin jossain alamäessä useamman selän ja jatkoin kaverin perässä, jonka tiesin myös juoksevan pidemmän matkan.  Tavoitteena olisi ehkä toisella kierroksella pyrkiä ohitukseenkin, mutta nyt toistaiseksi pitäisi ensin pysyä edes perässä.  Ekalta kierrokselta lähtikin muutama edessä oleva kohti maalia ja pienen välitankkauksen jälkeen jatkettiin kaverin kanssa toiselle kierrokselle.  Edellä olevia ei näkynyt missään, eikä perässäkään näkynyt ketään, joten kahdestaan saatiin juosta koko toinenkin kierros.  Nyt laitettiin jo muutamassa ylämäessä kävelyksikin, eikä muutenkaan ihan täysillä tarvinnut juosta, sillä ei siinä nyt enää juostu kilpaa kuin toisiamme vastaan, eikä sitäkään kovin tosissaan.  Pysyin poluilla ihan hyvin perässä, mutta kuntorataosuuksilla kaveri meni menojaan.  Reitti tulisi päättymään about 700m kuntoratapätkään, joten eihän mulla olisi mitään jakoja ohitukseen.  Alistuin siis kohtalooni ja pyrin vain pitämään eron mahdollisimman pienenä.  Meinasin polun päättyessä huikata kaverille, että turha vedellä mitään loppukiriä, koska en mää ohi pääse kuitenkaan.  Kaveri lähti kuitenkin tykittelemään ja tekikin samantien yli 50m metrin eron.  Pidin vielä jonkinmoista vauhtia yllä ja noin 300m ennen maalia kaveria oli oksentamassa reitin sivussa.  Vähän liian aikaisin vatsa kramppasi ja siinä tarkistettuani kaverin voinnin jatkoin matkaa maaliin.  Onneksi siellä takana toivuttiin kuitenkin samantien ja tultiin vain muutaman sekunnin meikäläisen perässä maaliin.  Loppuaika oli 1.04:48 ja sijoitus miehissä 5/38.

Tulokset
Garmin
Strava

Ihan onnistunut juoksu ja muutaman ensimmäisen kilsan keulimisen jälkeen syke pysyi hyvin kurissa ja vauhti suht tasaisena.  Kuumuuskaan ei haittannut menoa juurikaan, ainakaan niin paljon kuin ilmeisesti monella muulla.  Top4 meni sen verran kovaa, että eihän siihen tosiaan ollut mitään sanottavaa.  Hyvä, että ei tullut edes kuviteltua moista, koska huonostihan siinä vaan olisi käynyt.

Kauhean kiva tämmöinen polkucuppi on.  Nyt kahden osakilpailun jälkeen tietää jo hiukan, että ketkä kaverit voi ihan sovinnolla antaa mennä karkuun ja ketkä taas pitäisi pitää takana.   Kesäkuussa jatketaan Piikkiössä.  


Inov-8 Trail Talon 250

The Weapon of Choice: Inov-8 Trail Talon 250. Nyt oli kuivaa ja kenkä toimi. Just sopiva kuivaan metsään, missä tarvii kuitenkin hiukan pitoa juurien ja kivien ylitykseen.