tiistai 11. kesäkuuta 2019

Dolomiti Extreme Trail 103km 2019

Niin vaan saatiin kisakausi 2019:kin käyntiin.  Tällä kaudella ei montaa kisaa olekaan, mutta jotain pientä puuhastelua silti piti keksiä. Tänä vuonna ei millään lyhyillä kisoilla suotta lämmitelty vaan hypättiin suoraan ultrahommiin. Viime syksynä aloin suunnittelemaan tätä kautta siltä pohjalta, että kauteen tulee vain kaksi isoa kisaa, joista ensimmäinen pitäisi saada pois alta heti alkukesästä.  Helppo ja ajankohdallisesti täydellinen ratkaisu olisi ollut lähteä edellisvuosien tapaan Karhunkierrokselle toukokuun lopussa, mutta hylkäsin ajatuksen melko nopeasti.  Perusmatka (166km) olisi liian kova pala, sillä siitä palautuminen ja takaisin treenikuntoon pääseminen ottaisi pahimmassa tapauksessa koko kesäkuun.  83km matka taas olisi reitiltään ja nousumetreiltään turhan helppo, joten ei sekään oikein palvelisi tulevia tavoitteita. Noh, sitten alkoikin tiukka i-tran kisakalenterin selaaminen tavoitteena löytää Euroopasta kisa, joka olisi ennen juhannusta, matkaltaan 80-120km ja nousumetrejä saisi olla mahdollisimman paljon.  Muutama vaihtoehto löytyi, mutta lopulta Dolomiti Extreme Trail vaikutti parhaalta.  Matkustuskuvio olisi helppo, ajankohta täydellinen, Italia on mukava maa ja ennenkaikkea kisan speksit olivat vakuuttavat, 103km ja 7150nm. Tuossa alkaa nousua per kilometri olemaan jo ihan kiitettävästi ja kun huhujen mukaan "Extreme" ei ole mukana kisan nimessä ihan suotta, niin valinta oli selvä.  Sinne siis. Seuraavaksi piti haalia kokoon matkaseurue, mutta se ei aluksi ottanut oikein tulta alleen.  Lopulta sain yhden kaverin houkuteltua mukaan, mutta siitä parin päivän päästä alkoikin viestejä tippua inboxiin, "Mä voisin sittenkin lähteä.", "Me tullaan kanssa." ja lopulta meitä olikin 9 hengen porukka lähdössä reissuun. Oho.



Harjoituskauden pyöräytin käyntiin jo marraskuun lopulla ja määrätietoisesti tein töitä koko talven ja kevään.  Alkuun peruskuntoa, sitten vauhtia ja lumien sulettua, eli maaliskuun lopulta asti pääpaino oli pitkissä lenkeissä ja mäkitreeneissä.  Mäkeä onkin tullut hinkattua enemmän kuin koskaan  ja onko se sitten henkistä turtumista vai kehitystä, mutta pieniä merkkejä on ollut ilmassa, että ehkä se ylämäkikin alkaa Saranpäältä pikku hiljaa sujua. Ainahan se on ollut heikoin osa-alueeni, mutta viime kaudella sain sitä jo hiukan paremmaksi ja ehkä nyt on taas otettu (pieni) askel eteenpäin.  Muuten harjoittelua leimasi vammojen välttely, sillä useasti mainitsemani ja pitkään vaivannut kantapää-/akillesvamma piti saada kuriin.  Ennakkosuunnitelmista poiketen, päätin skipata leikkauksen ja yrittää harjoittelun rytmittämisellä sekä juoksumäärien vähentämisellä saada lähes kroonistuneet kivut pois.  Ja sehän onnistui.  Rytmitin treeniviikot niin, että en juurikaan tehnyt peräkkäisiä juoksupäiviä, vaan aina lenkkipäivän jälkeen pidin taukoa juoksusta.  Väistämättähän tämä johti siis melko vaatimattomiin juoksumääriin, kun lenkkejä tuli vain 3-4 viikossa, mutta korvasin juoksuja pyöräilemällä ja hiihtämällä, joten kyllä tässä määrällisesti on treenattu varmaankin enemmän kuin koskaan aikaisemmin.  Kevään tultua pystyin satunnaisesti tekemään viisikin juoksulenkkiä viikossa, mutta viikkokilometrit olivat parhaimmillaankin vain 85km luokkaa, joten aika vaatimattomilla juoksukilsoilla tässä viivalle jouduttiin.  Niinkään en ollut huolissani kuntopuolesta, mutta mitenkä jalat näillä määrillä kestäisivät iskutusta, oli isohko kysymysmerkki.  Joka tapauksessa suhteellisen luottavaisin mielin asetuin lähtöviivalle.  Treenattu oli, vammat lähes taltutettu ja kisaliekki paloi kirkkaana!


Mitään kovin ihmeellisiä tavoitteita en kisaan asettanut. Tarkoituksena olisi tehdä järkevä ja ehjä kisasuoritus ilman suurempia hölmöilyjä tai stressiä loppuajasta.  Aikaisempiin vastaavanlaisiin suorituksiini verraten arvelin, että joku 20 tunnin alitus voisi olla tehtävissä. Kisanaikaista stressiä pyrin vähentämään myös sillä, että jätin kisan lähes kokonaan aikatauluttamatta.  Sen verran tsekkasin aikaisempien vuosien tuloksista, että dropbagille (53km) pitäisi ehtiä 9-11h kuluessa ja sitten loppu olisikin leppoisaa rullailua (hehheh) maaliin, kun isoimmat nousut olisi hoidettu jo ennen puoltaväliä. Tuossa vaiheessa voinee sitten arvioida kuntoa ja alkaa tekemään tarkempaa tavoitetta loppuajan suhteen.

Forno di Zoldon kylään saavuttiin torstai-iltapäivällä ja 1,5 vuorokauden maisemista ja pitsasta nautiskelun jälkeen alettiin valmistautua starttiin. Perjantai-illalla saatiin tieto, että kisareittiä olisi muutettu kahdestakin kohtaa lumitilanteen takia ja molemmat reitin 2000m korkeuden ylittävää kohtaa kierrettäisiin. Kokonaismatkaan ja nousumetreihin muutoksien ei ennakkotietojen mukaan pitäisi vaikuttaa, mutta harmitti se silti. Höhlä.

Lähtölaukaus pamahti 5.00 ja lämpimässä, tyynessä säässä päästiin liikkeelle. Kaikista "rauhallinen aloitus"-suunnitelmista huolimatta alun 3km asfalttiosuus meni reippaasti 4:35/km keskivauhdilla. Just tällä tyylillä sadan kilsan vuorikisa kannattaakin aloittaa. Saipahan ainakin veren kiertämään lihaksissa heti alusta. Heti alkuun oli ohjelmassa reitin pisin nousu ja porukka asettui nätisti jonoon. Muutama höyrypää lähti taaempana huohottamaan mäkeä juosten, mutta vähemmän yllättävästi meno hyytyi aika nopeasti. Kesken mäen tuli pieni välilasku ja alamäkeen pääsi hiukan avaamaan kaasua. Aikalailla seisomaan suurin osa porukasta jäi ja siinä tuli heti kuitattua kymmenkunta selkää. Se lysti oli aika nopeasti ohi ja sitten tunkattiin taas. Pysyin ylämäessä suht vaivatta porukan mukana ja siinähän se mäki taittui. Ylhäällä oli huolto, missä nopeasti vähän sipsiä ja suklaata naamaan ja eikun alamäkeen. Nämä italialaiset tuntuivat huoltavan melko perusteellisesti ja iso osa sen hetkisistä kilpakumppaneista jäi huollossa taakse. Alamäki ja seuraava osuus Passo Duranin (30km) huoltoon oli melko juostavaa, joten matka eteni aika muukavasti. Huollon jälkeen oli edessä jyrkkyydeltään ihan holtiton ylämäki. Reittikartassakin nousu on terävä piikki ja semmoinen se olikin. Noin 1,5km matkalle nousua tuli 420m ja aikaa vierähti vajaat 50min. Taisi olla hitain kilometri, minkä olen ikinä missään mukamas-juoksukisassa edennyt. Alamäki oli samanlainen ja siihenkin vierähti 24 minuuttia. Siis 16min/km vauhdilla alamäkeen. Olen pitänyt itseäni ihan kohtuullisena alamäkijuoksijana, mutta siinä kivirännissä tuli kyllä taidoissa raja vastaan. Seuraavista 20km ei ole oikein väkeviä mielikuvia. Ensin mentiin ylämäkeen, sitten alamäkeen, ylämäkeen ja vähän pienempään ylä- ja alamäkeen ja tätä toistettiin aika monta kertaa. Jossain välissä oli jotain huoltoja, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, oli kuuma, vuoret ympärillä olivat ihan mielettömän hienoja ja taas oli kuuma. Lippiksellä kauhoin puroista niin kylmää vettä päähäni, että isommasta annoksesta olisi aivot jäätyneet. Kaikki oli oikeastaan aivan hyvin, mutta polku oli jotenkin koko ajan napsun verran liian jyrkkää tai muuten hankalaa, että eteneminen olisi ollut sujuvaa. 
(c) Janne Ahola
Lopulta pääsin Passo Staulanzan (53km) huoltoon, missä oli dropbag odottamassa. Aikaa oli kulunut 10h 28min ja takana oli 4000 nousumetriä. Olin siis ihan kohtuullisesti aikataulussa, vaikka meno olikin ollut melkoista matelua suurimman osan matkasta. Seurueestamme kaksi kaveria oli huollossa odottamassa ja jeesasivat kovasti hommissa. Kiitos siitä. Mitään isompaa huollon tarvetta ei oikeastaan ollut, joten vedin vähän soppaa huiviin, vaihdoin sukat, latasin energiat liiviin ja eteenpäin. Vartti siinä taisi vierähtää ja teki kyllä hyvää saada vielä lähtiessä pienet kannustusläpsyt olalle. Mies oli täydessä vedossa jälkimmäistä puoliskoa varten, mutta kyllä mielessä kävi, että jos seuraavatkin 50km on samanlaista jyrkkää kivi- ja juurakkomyllytystä kuin alkuosa, niin edessä olisi todella pitkä ilta (ja yö).
(c) Janne Ahola
Ainakin polku alkoi helpompana ja ihan pääsi juoksemaankin välillä. Kilpakumppaneita ei ollut hirveästi näkynyt, eikä näkynyt nytkään, joten itselleni tyypilliseen tapaan jatkoin yksinäistä matkantekoa. Fiilis oli korkealla, kun kilometrit alkoivat taittua selvästi aiempaa nopeammin ja huoltoa seuraavat 10km olivat maisemiltaan jotenkin aivan erityisen vaikuttavat. Ympäröivät vuoren seinämät tuntuivat nousevan pystysuoraan ihan vierestä, vesiputous putosi vapaasti usean sadan metrin korkeudelta ja oli jotenkin vaan ihan helvetin hienoa kaikella tapaa. Näihin muutamiin tunteihin kiteytyi jotenkin iso annos sitä hienoutta, mikä tässä lajissa viehättää. Sopivasti uupuneena, mutta henkisesti vireänä olet ihan omilla pienillä jaloilla edennyt aika pitkän matkan suht nopeasti ja päässyt sellaisiin paikkoihin, joita suurin osa ihmisistä ei tule näkemään kuin kuvista. Itsekin olisin ehkä kuvia ottanut, jos kisoissa kuvia ottaisin. Nyt keskityin nautiskelemaan. 
(c) Tuomas Karskela
Matka eteni muutamien huoltopisteiden kautta ihan sujuvasti ja reittimuutoksista johtuen yhtäkkiä tupsahdinkin kyltille, missä luki 80km. Aijaa, näin pitkällä jo, vaikka mielestäni mittarini olin vähän edistänyt ainakin alkumatkasta ja näytti nytkin vasta 76km. Tuli mieleen, että nyt on tainnut italiaano vähän juksuttaa, kun lupasi, että kisa ei mitoiltaan muuttuisi, vaikka reittiä olikin pitänyt muuttaa. Kyltiltä ei ollutkaan kuin pari kilometriä Passo Cibianan huoltoon. Siellä tein vihdoin jotain laskelmia mahdollisesta loppuajasta, sillä loppureitillä ei enää muutoksia olisi. 20km siis jäljellä, yksi 350nm ylämäki ja sen jälkeen kevyttä rallattelua noin 800 laskumetriä 15km matkalle. Alkoi näyttää siltä, että oikein hyvällä kirillä jopa 17h saattaisi alittua. Jepjep, vähänpä tiesin, sillä olihan loppuun keksitty vielä pikku jäynä. Ylämäki oli melko helppo ja kaikki näytti hyvältä. Sitten käännyttiinkiin alamäkeen ja fiilistelin jo mukavaa polkua, jota saisin rullailla kevyellä jalalla maaliin asti. Jos olisi ollut reittikartta mukana, niin olisin nähnyt huutomerkin kartassa, mutta nyt kyltti "Attenzione, Danger" vain kertoi, että vähän kipakampi alamäki saattaa olla vielä edessä. Ja olihan se taas hassun hauskaa. Irti polkaistut kivet ropisi vaan niskoille ja vatsalihakset huusi hoosiannaa siinä takakenossa missä piti olla pysyäkseen pystyssä. Onneksi hiukan alempana oli kaikkia käteviä puita, joihin saattoi pysäyttää liian vauhdikkaan etenemisen. Tolkuttoman hitaasti, mutta ilman haavereita selvisin kuitenkin osuuden alas ja siellä olikin (ei niin yllättävästi) ensiapumiehet odottamassa. Itse en onneksi heidän palveluitaan tarvinnut, mutta mietiskelin kyllä, että onneksi ehdin tuosta laskusta pois ennen pimeän tuloa, sillä ilta alkoi jo hämärtää. Ylitin poikittaissuunnassa lyhyen kivikon ja sitten solan toiselta puolelta taas ylämäkeen. Heti alussa oli laitettu nousuun jo apuköysi ja olihan tämäkin ihan naurettavan jyrkkä. Ei se kovin pitkä ollut, mutta aikaa tuhraantui ihan älyttömästi. Sitten vihdoin Rifugio Bosconeron huoltoon, missä pakkasin sauvat liiviin, vedin otsalampun päähän ja ampaisin alamäkeen. 13km jäljellä josta 10km alamäkeä ja loivaa ylämäkeä. Alusta osoittautui pääosin pehmeäksi neulasränniksi, missä pimeydestä huolimatta pystyi juoksemaan oikein hyvää kyytiä. Edellisen etapin ala- ja ylämäkisirkuksen myötä 17h alitus oli livennyt käsistä, mutta 18h näyttäisi alittuvan,  jos mitään katastrofaalista ei tapahtuisi. Keskityinkin siis nautiskelemaan viilenevästä, pimeästä illasta, helposta polusta ja edelleen hämmentävän sujuvasta juoksusta. Viimeiset kolme kilometriä mentiin jo asutuksen läheisyydessä teillä ja peltopoluilla, enkä edelläänkään viitsinyt alkaa kirimään, kun muita juoksijoita ei näkynyt edessä eikä takana. Rullailin viimeisen lyhyen alamäen maaliin ja kello pysähtyi aikaan 17.42:14 (en yhtään tiedä, mitä aikaa tuo maalikello näyttää).

(c) Samuli Nieminen
Maalissa oli nopeampi kaverini odottelemassa ja koska olin aivan odottamattoman hyvävoimainen, niin haimme dropbagit ja söin vielä pastatkin siinä odotellessamme seurueemme naisjuoksijan maaliin. Mitään kylmähorkkaa tai henkistä romahdusta ei tuntunut tulevan, mikä joskus on ollut edessä aika pian maaliviivan jälkeen.  Myöhemmin internettiin kytkeydyttyäni selvisi, että sijoituskin oli miesten sarjassa ihan kelvollinen 43/313 ja kokonaiskilpailussa 49/359. Aikahan oli tavoitteeseen nähden erinomainen, mutta totuuden nimissä on sanottava, että ilman reittimuutoksia olisi 20h alitus ollut kyllä todella tiukassa. Nyt kisan speksit olivat noin 95km ja 5500nm, mikä varsinkin nousujen osalta on aika paljon vähemmän, kuin mitä luvattiin. Itse asiassa niin paljon vähemmän, että pikkuisen jopa ottaa pannuun. Rahat takaisin, ***tana! Muutenkin reitti oli hiukan kaksijakoinen, kun ekat 50km sisälsi 4000nm ja suurelta osin aivan älyttömän vaikeaa polkua, kun taas jälkimmäinen 40km sisälsi 1500nm ja aika helppoa rallattelua sitä yhtä kiukkuisempaa osuutta lukuunottamatta. 

Strava
Tulokset

Mikäs fiilis tästä sitten jäi? No kuule, ihan hemmetin hyvä. Tarkoituksena oli tehdä ehjä suoritus ja semmoinen tuli. Kuten tästä kirjoituksesta ehkä välittyykin, ei kisaan kuulunut mitään suurta draamaa. Ei totaalista tummumista ja uudelleen heräämistä. Ei vatsavaivoja, ei pään pehmenemistä, ei ihmeempiä kipuja, eikä mitään muitakaan ultrajuoksuun yleisesti assosioituja kokemuksia. Sen sijaan tasaista etenemistä, suht tasaisella vauhdilla ja pääosin hyvällä mielellä. Joku voisi kysyä, että olisiko ollut mahdollista mennä kovempaa, jos kerran oli noin kivaa ja helppoa. Olisi varmasti, mutta nyt jäi menemättä. Ei tuo nyt ihan retkeilyksi kuitenkaan mennyt, vaikka siltä ehkä vaikuttaakin. Tyytyväisyyttä herättää se, että ylämäki alkaa ihan oikeasti jo kulkemaan sen verran, että ihan jatkuvasti en jää enää jalkoihin, alamäessä ei ohi tule juuri kukaan, peruskestävyys on hyvällä tolalla, jalat kestävät iskua ja rasitusta aivan hyvin, eikä pollakaan anna ihan vähällä periksi. Kaikki tasaiset pätkät ja alamäet juoksin, joten seuraavaksi pitäisi varmaan alkaa juoksemaan niitä loivia ylämäkiäkin. Yäk. Selkeä kehityskohde on myös tuommoisen sikajyrkän mäen nouseminen ja laskeminen, sillä oikein ei vääntö ja taidot näissä mäissä riittäneet. Onneksi tällaisia mäkiä ei ihan näin paljoa kovin monessa kisassa ole, joten kovin akuutista ongelmasta ei ole kyse. Erittäin luottavaisin mielin tässä siis lähdetään kohti kesän treenejä ja kauden pääkisaa.

Kisajärjestelyistä, reittimerkinnöistä, huolloista ja muustakaan ei pahaa sanottavaa ole. Toki semmoista pientä Italialaista suurpiirteisyyttä esiintyi siellä täällä, mutta mitään isompaa ongelmaa ei ollut. Forno di Zoldo oli sen verran pikkuinen kylä, että peruspalveluita kummempaa viihdykettä sieltä ei löytynyt. Mitään nähtävyyksiä tai shoppailuja on ihan turha kuvitella sieltä löytävänsä. Itse kisaa en ihan aloittelevalle vuorijuoksijalle välttämättä suosittelelisi, mutta kokeneempi kettu saattaa reitiltä löytää aika mukavasti haastetta. Ainakin itselleni tämä oli käymistäni vuorikisoista selkeästi haastavin reitti.

Hoka One One Speedgoat3

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat 3.  Pitkän vastustelun jälkeen oli pakko myöntää, että tarvitsen pitkille matkoille enemmän vaimennusta kantapään alle.  Huolellisten tutkimusten jälkeen kengäksi valikoitui Speedgoat 3, jossa vaimennusta riittää, droppi on maltillinen 4mm ja pohjassa superpitävä Vibramin Megagrip-kumpi.  Alamäkeen rallatellessa ei kenkä paksusta pohjastaan johtuen ole erityisen ketterä ja nilkkojaan saa varoa, mutta tasaisessa hidasvauhtisessa junttaamisessa (mitä ultrat enimmäkseen ovat) pehmeä vaimennus hellii ihanasti väsyneitä jalkoja.