NUTS Karhunkierros 83km 2022

Taas on aika juosta.  Muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen päätin vielä kerran laittaa itseni ultrakuntoon ja juosta tällä kaudella muutaman "roikkumaan" jääneen kisan pois päiväjärjestyksestä.  Tässä on vähän sellaista Teemu Selännemäistä "one more year"-henkeä, sillä tämän vuoden jälkeen on tarkoitus ripustaa juoksulenkkarit naulaan ja alkaa touhuamaan muiden lajien parissa.  Mutta nyt on kuitenkin vielä koitokset edessä, joten niitä kohti.  Ensimmäisenä vuorossa Karhunkierroksen 83km, mikä toimii hyvänä pohjustuksena loppukesän kovempia koitoksia varten.

Valmistautuminen kauteen alkoi jo viime marraskuussa.  Ohjelmoin aika napakan treenisetin juurikin tätä Karhunkierroksen 83:sta silmälläpitäen ja hyvällä motivaatiolla aloin sitä myös toteuttamaan.  Ensimmäisen kolmen viikon jakson jälkeen ilmaantuikin sitten ensimmäiset vastoinkäymiset.  Itsenäisyyspäivän pyörälenkillä heitin sellaiset voltit, että siinä rytäkässä meni naama sekä sormi pysyvästi uuteen uskoon, joten pitkähkö sairasloma oli väistämättä edessä.  Joulukuu meni siis käytännössä kokonaan liikkumatta ja varovaisen pyöräilyn kautta pääsin joskus tammikuun puolivälissä takaisin juoksun pariin.  Siitä alkoikin onneksi ehjä harjoituskausi joka jatkui huhtikuun loppuun asti ja sain suunnitellusti tehtyä lähes kaikki treenit.  Toki oman haasteensa harjoitteluun toi Turun talvi, joka ei mitään optimaalisia olosuhteita juurikaan tarjonnut.  Kunto koheni mukavasti, kunnes huhtikuun loppupuolella sain 2 vuoden väistelyn jälkeen lopulta kopattua koronan itselleni.  Siinä menikin sitten viikko sairastaessa ja toinen toipuessa, kunnes uskalsi hiukan kokeilla taas juoksua.  Sairastaminen rokotti erityisesti vauhtipuolta ja viimeiset viikot ennen kisaa sisälsivätkin lähinnä vain varovaisia kokeiluja reippaamman juoksun tiimoilta.  Viimeistelyt menivät siis vähintäänkin persiilleen, mutta onneksi alla oli kuitenkin suhteellisen ehyt harjoituskausi, joten ainakin pohjat pitäisi olla kunnossa.  Vauhtipuoli on sitten mitä on ja sen tila selvinnee sitten matkalla Oulankaan. 

 

Juoksin kisan viimeksi 2018 ja näin jälkikäteen arvoisin, että olin tuolloin ehkä parhaimmassa kisakunnossa kautta aikain.  Myös kisa meni silloin kaikin puolin nappiin ja sekä loppuaika että sijoitus olivat vähintäänkin hyvät.  Upeatahan se olisi nyt pystyä haastamaan omaa aikaa, mutta tässä ollaan taas 4 vuotta vanhempia, eikä viimeiset vuodet ole harjoituksellisestikaan ihan optimaalisia ole olleet.  Tavoitteet on kuitenkin tapana ollut julkisesti kertoa, joten sanotaan nyt, että alle 10h olisi huippusuoritus, 10,5h ehkä realistinen ja 11h on jo pieni pettymys.  Näillä lähdetään.

Koronavuodet olivat tuoneet kisajärjestelyihin sen verran muutoksia, että lähtöaika on klo 22 aikaisemman aamulähdön sijasta ja lähdöt on myös ryhmitelty pahimpien ruuhkien välttämiseksi.  Ilmoittaudun toki reteästi kisaryhmään (top30-juoksija) ja siis ensimmäiseen lähtöön.  Aamustartit sopivat itselleni paremmin, mutta olen aika hyvä valvomaan, joten eipä yötä vasten juokseminenkaan isompaa ennakkotärinää aiheuttanut.  Päivä meni lepäillessä, syödessä ja säästä spekuloidessa.  Yöksi olisi väistämättä luvassa sadetta ja kyse olisi vain siitä, milloin sade alkaisi ja kuinka paljon vettä tulisi. Ysiltä hyppäsin kisabussiin, joka kuljetti ensimmäisen ryhmän Hautajärvelle, eikä paikan päälle enää jäänytkään kuin kymmenisen minuuttia aikaa käydä rakon tyhjennyksellä ja ottamassa kevyt lämmittelyhölkkä.

En erityisemmin hätäillyt startissa ja eteen karkasi arviolta 40-50 juoksijaa.  Lähdin ennakkosuunnitelman mukaan hölkkäämään kevyillä sykkeillä ja vauhtia kontrolloiden.  Ensimmäinen 10km rullasi leppoisasti, mutta kävi selväksi, että mistään 10 tunnin alituksesta ei tällä kertaa tarvitsisi edes haaveilla.  Juoksu oli helppoa, mutta vauhti yksinkertaisesti oli parikin pykälää vaatimattomampaa kuin aikoinaan.  Eipä väliä.  Ensimmäinen 27,5km etappi Oulankaan meni aika lailla itsestään perusmatkalaisia ohitellessa ja vielä vastaantulevia moikkaillessa ja kannustaessa. Jonkinlainen ryhmä pysyi löyhästi kasassa lähes koko matkan, mutta huoltopisteen lähestyessä erot alkoivat kasvaa ja enenevässä määrin sai viettää aikaa pelkästään itsensä kanssa.  Oulankaan olisi voinut jättää huoltolaukun, mutta tuossa vaiheessa kisaa sille ei ole mitään tarvetta, joten täytin juomapullot ja perinteisellä suklaa, sipsi- ja vihreäkuulatankkauksella eteenpäin. Tauko kesti 3min5s ja kuten arvelinkin, aika moni kilpakumppani jäi välppäämään huoltolaukkujensa kanssa ja sijoitus parani huollon aikana varmasti useamman pykälän (tilastoista tarkistettua: 7 sijoitusta). Tämän olen aiemminkin todennut, että vauhdin olleessa puutteellista, on erot tehtävät varikkopysähdysten aikana. Huollosta poistuessa aikaa oli kulunut 3:03h, joten kympin alitus oli mennyttä, mutta 10,5-11h edelleen täysin tehtävissä.

Seuraava etappi Basecampin huoltopisteelle on pitkä (~31,5km) ja keskivälillä hyvin hidas.  Lähdin huollosta yksin liikkeelle ja hetkellisesti jopa nautin leppoisasta juoksemisesta ja maisemista, mitkä ovat mielestäni reitin komeimmat juuri tässä Oulangan päässä.  Muutama vikkelämpi kaveri tuli ohi, mutta pysyivät jotakuinkin näköetäisyydellä alkuosan helpoilla baanoilla. Noin puolimatkassa reitti siirtyy kulkemaan jokivartta myöten ja sieltä alkaa useamman kilometrin juurakkojumppa, joka on aikaisempaan verrattuna hyvin, hyvin hidasta. Samoihin aikoihin sade alkoi pienestä tihkusta muuttua hiljakseen ihan oikeaksi vesisateeksi. 4-5 hengen porukka juoksi meikäläisen kiinni ja siinä perässä sitten roikuin oikeastaan koko juurakko-osuuden ajan, mutta kun reitti nousi taas ylängölle ja alusta muuttui juostavammaksi, niin pakko oli myöntää, että suoravauhdit eivät riitä ja porukka meni menojaan.  Oli pakko myös pysähtyä ja vetää sadetakki päälle, sillä sade oli yltynyt sen verran kovaksi, että tuulitakki ja juoksupaita olivat litimärät ja kylmä alkoi hiipiä puseroon. Basecampin huollon lähestyessä skannasin hiukan olotilaa ja fiilistä, eikä kummassakaan varsinaista vikaa ollut, jos ei nyt hurraamistakaan.  Molempia nilkkoja särki, polvitaipeiden nivelet hiukan kolottivat, ilmeisesti varsin liukkaan mutarallin jäljiltä ja juoksu tuntui hitaalta.  Toisaalta energiapuolen kanssa ei ollut mitään ongelmia, geelit maistuivat ja eteneminen oli kuitenkin edelleen juoksua, vaikkakaan ei kovin nopeata.  Sitäpaitsi Basecampin jälkeen olisi enää n. 25km jäljellä, joten hommahan olisi jo melkein taputeltu. Huollossa söin vähän enemmän ja aikaakin kului muutama minuutti pidempään, mutta silti jätin taas muutaman kilpakumppanin taakseni. Tässä vaiheessa aikaa näytti kuluneen 7:07h ja kun arvioin, että loppumatkaan menee vähintään 3,5 tuntia, niin alkoi 10,5h loppuaikakin karata tavoittamattomiin. Sipsien syöminen kuitenkin piristi, joten hyvällä jalalla eteenpäin.

Tämä ~17,5km pätkä osoittautui oikein viimeisen päälle tympeäksi.  Reitille osuu useampi pätkä hiekkatietä, polkuosuudet oli suurelta osin sorastettu, eikä maisemissakaan ole hurraamista.  Eli pitäisi vaan jaksaa jurnuttaa juosten eteenpäin, mutta alkoihan se jalka jo painaa ja varsinkin tällainen helpon tasaisen juokseminen oli aika raskasta.  Poluilla ja mäissä homma tuntui huomattavasti helpommalta. Juoksin koko pätkän yksin oikeastaan edes näkemättä ketään muita, joten tunnelma hipoi lattiaa useammankin kerran.  Alkoi kyllästyttää koko hölkkä, mutta onneksi kilometrit kuitenkin hupenivat, Konttaisen huolto lähestyi ja viimeisen etapin vaarojen ylitykset alkoivat jo hiljakseen lämmittää mieltä.

Konttaisissa pikainen parin minuutin huolto ja eikun maalia kohti.  Arvioin, että n. 10:45 loppuaika olisi kenties tehtävissä, eikä tässä enää muutenkaan ollut mitään syytä himmailla.  Huollosta iski peesiin kilpakumppani ja yhdessä jumpattiin vaarat ylösalas. Olin hitaampi ylämäessä, mutta nopeampi alamäessä, joten ei lähdetty toisiamme ohittelemaan, vaan pääosin samaa matkaa mentiin loppu.  Ja mukavamminhan se matka porukassa taittuu. Erityisesti Valtavaaralta alas tultaessa kallioiset pätkät olivat varsin liukkaat ja muutaman lipsahduksen jälkeen oli pakko oikeasti ottaa vähän varoen. Mäet tuli ja meni, kunnes yht´äkkiä oltiinkin jo Rukan huipulla, mistä pudoteltiin muutaman lisäkiemuran kautta hiihtostadionin mäkimonttuun ja maaliin.  Kello pysähtyi aikaan 10:50.19, vointi oli hyvä ja jalat tönköt.

Garmin
Strava
Tulokset

Juoksusta ei hirveästi näin jälkikäteen jää juurikaan spekuloitavaa. Sijoitus oli maaliin tulleissa miehissä 26/310, kun 60 jätti leikin kesken.  Kyllähän parhaaseen 10% yltäessä pitää ihan tyytyväinen olla. Tankkaus toimi, pää toimi ja jalat toimivat just niin hyvin kuin noilla treeneillä kuuluikin.  Vauhti ja loppuaika ei ollut sitä mitä toivoin, mutta toivoahan voi kaikenlaista.  Realistisesti katsottuna tulos oli just sellainen kuin pitikin.  Olihan siellä liukasta ja märkää, eikä sadekaan nyt varsinaisesti vauhtia parantunut, mutta ei niiden piikkiin taaskaan kovin montaa minuuttia voi laittaa.  Eniten itseäni kaihertaa sellainen tietynlainen välinpitämättömyys itse tekemistä kohtaan.  En oikein koe saaneeni tuosta juoksusta mitään, kunhan nyt suoritin.  Tietty oli ihan mukava tehdä onnistunut paluu ultramatkojen pariin, mutta jos tässä ei nyt jotenkin saada tätä päätä jiiriin, niin paluu saattaa jäädä hyvin lyhytaikaiseksi. Kahtellaan.

NUTSien kisajärjestelyistä ei koskaan ole löytynyt moitteen sijaan.  Eikä nytkään.  Kisafiilistä maalialueella nuo iltalähdöt tietty hiukan latistavat, kun kaikkien matkojen (pl. 34km ja 13km) kärkijuoksijat tulevat maaliin keskellä yötä tai varhain aamulla.  Toisaalta nykyisillä lähtöajoilla vältetään ruuhkat reitillä käytännössä kokonaan, joten puolensa siinäkin on.  Tykkään edelleen reitin maisemista (paitsi Basecamp-Konttainen välistä), mutta pakko on sanoa, että massiivinen polkujen sorastus (vahvistaminen toki on perusteltua nykyisillä käyttäjämäärillä) vie kyllä itseltäni halut juosta tätä enää. 

Hoka One One Speedgoat 4

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat 4
Luottopeli. Olen juossut versioilla 2, 3, Evo ja nyt 4. Ei tästä enää voi oikein mitään kertoa. En muita kenkiä pitkille matkoille edes harkitse.

Vaarojen Maraton 130km 2020

Kyllä viime vuonna harmitti, kun menin heikouksissani ja UTMB-krapulassa osallistumaan vain 65 kilometrille, joten tänä vuonna en aikonut toistaa samaa virhettä.  Fiksumpaa olisi viimeksikin ollut vetää vaan se 130km, kun ei kerran vauhti riittänyt 65:lle, mutta lönkötellä jaksoi ihan hyvin.  Mullahan oli tällekin vuodelle osallistumisoikeus UTMB:lle, joten jo keväällä päätin, että nyt hoidan UTMB+Vaarat130 -tuplan pois kuleksimatta, sillä kolmatta mahdollisuutta tuskin tulee.  Noh, sattuneesta syystä UTMB peruuttiin, joten sinne ei tänä vuonna tarvinnut lähteä ja kesällä päätin, että Vaaroista tulee tämän kauden pääkisa.  Tulihan tuossa kesällä pyristeltyä Ylläksellä ja Himoksella, mutta nyt oli tarkoituksena tähän kisaan jopa hiukan valmistautua.  Se ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin, sillä perinteinen syysflunssa yllätti kahteenkin kertaan ja suunnittelemani Himoksen jälkeinen 4 viikon tymäkkä harjoitusjakso supistui lopulta 2 viikon mittaiseksi.  Viimeiset kolme viikkoa meni kuitenkin jotakuinkin suunnitelman mukaan, eli kaksi suht reipasta juoksuviikkoa ja maltillinen kevennysviikko ennen kisaviikkoa.  Ei juoksukunto nyt kyllä hääppöinen edelleenkään ole, mutta eipä tarvi kuitenkaan ihan kylmiltään lähteä kuten Ylläkselle.  Siellähän jaksoin kaikesta huolimatta melko sujuvasti 120-130km, joten jos nyt jaksaisi saman, niin sittenhän olisi jo maalissa.

Vaikka Vaaroilla on tullut jo aika monta kertaa polkua tallattua ja reitti on tuttu, niin mitään kovin rohkeaa aikatavoitetta en nyt uskalla alkaa tekemään.  Ehkä jotain 22 tuntia voisi pitää takalaitana, minkä alle pitäisi päästä vähän huonompanakin päivänä. Eka kierros onnistuu varmaan 9,5-10h paikkeille ja toisella kierroksella sitten katotaan, että kuinka pahasti meno hyytyy.  Suunnitelmana olisi kuitenkin lähteä kerrankin maltilla liikkeelle, eikä vetää vk-sykkeillä ekaa kahtakymppiä, kuten aika usein on käynyt.  Siinä on koko ilta ja yö aikaa telmiä pimeässä metsässä ja toistakin kierrosta pitäisi olla hyvän matkaa mentynä ennen auringonnousua.  Jos valoisalla jaksolla olisi vielä juoksujalkaa jäljellä, niin sitten saattaisi jonkinlainen onnistuminen olla ihan mahdollinen.  Sijoitustavoitteesta on turha edes puhua, sillä lähtöviivalla on aika kattava otos Suomen kärkiultraajia, kun ulkomaan kisojen puuttuessa kaikki haluavat (tietysti) Vaaroille mukaan.  Top15 olisi jo aika kova.

Olosuhteet olivat jopa poikkeuksellisen erinomaiset.  Maasto oli kuivaa, sateesta ei ollut pelkoa ja lämpötilakin olisi jopa yöllä reilusti plussan puolella.  Kaikki olisi siis senkin suhteen pedattuna hyvää suoritusta varten.  Tekosyyt mahdolliselle epäonnistumiselle olisivat siis lähtökohtaisesti melko vähissä.

(c) Jere Alén

Startti klo 18 ja suunnitelman mukaan rauhallisesti liikkeelle.  Valoisalla päästiin matkaan ja ihan oikeasti pidin sykkeet kurissa, himmasin tarvittaessa ja annoin niiden mennä ohi, joilla menohaluja oli enempi.  Eka kymppi mentiin kavereiden kanssa samaan tahtiin ja matka tuntui käynnistyvän ihan suunnitelman mukaisesti.  Aurinko laski reilun tunnin jälkeen, joten lamppu päälle ja pimenevässä metsässä eteenpäin.  Aika nopeasti huomasi, että edellisestä lamppulenkistä oli aikaa reilut puoli vuotta, joten tuntuma oli ainakin alkuun pahasti kateissa.  Olin jo muutaman kerran astunut vasenta nilkkaa vähän vinoon, kunnes jossain 15km paikkeilla rysäytin kunnolla nilkan päälle ja oli pakko pysähtyä puhaltelemaan ja kiroilemaan hetkeksi.  Kaverit menivät menojaan ja kun muutaman kilometrin kinkkailun jälkeen pystyin taas juoksemaan suht normaalisti, olivat lampun valokeilatkin jo hävinneet ja yksinäinen taivallus alkoi.  Rykiniemen (19km) kahluupaikalle ja huoltopisteelle tulin kuitenkin alle 2,5h, joten ihan kelvollinen aloitus pienistä ongelmista huolimatta.  Pullot täyteen ja kohti Eteläpään kiharaisia ja ihanaisia polkuja.  Aika pian huollon jälkeen alkoi nousta semmoinen huonompi fiilis pintaan.  Vatsassa ei ollut kaikki ihan kunnossa ja kaasutin takuulla kaikki vielä vihreät puunlehdet ohi mennessäni keltaisiksi.  Lisäksi vääntynyt nilkka ilmoitteli aina välillä itsestään, vaikka ei nyt varsinaisesti kipuillutkaan.  Yleisesti ottaen tunnelma oli kuitenkin väkevässä laskusuhdanteessa ja kilometrejä mittarissa oli vasta alle 30km. Pieni epäilyksen peikko alkoi hiipiä mieleen jo tässä vaiheesssa, mutta sain hetkeksi muuta ajateltevaa, kun kaksi kilpakumppania juoksi mut jossain puolivälissä Eteläpäätä kiinni ja siinä välillä sitten juostiin porukassa ja välillä erikseen.  Oli mukava välillä toki jutellakin, niin ei tarvinnut ihan koko lenkkiä märehtiä omaa oloaan.  Kiviniemen huoltoon (40km) tultiin yhdessä ja oma fiilis ei kyllä katossa ollut, vaikkakin Eteläpään selättäminen helpotti hiukan oloa.

(c) Jere Alén

Taas pikainen pullojen täyttö, lyhyttä tieosuutta juosten eteenpäin ja kohti Ryläystä.  Tunnelma nousi merkittävästi ja vauhti vaikutti olevan vähintäänkin kohtuullista.  Päätin ottaa ilon irti niin kauan kuin sitä kestäisi ja ihan reippaasti meninkin seuraavan tunnin.  Sitten alkoi taas harmittamaan.  Jalkoihin sattui ja edelleen vatsassa oli hiukan hutera olo.  Ei varsinaista pahoinvointia ja syötyäkin sain tasaisesti, mutta silti jonkinlainen vikahälytys vilkkui takaraivossa.  Olin em. kilpakumppanit jättänyt hurmosvaiheen aikana reilustikin taakseni, mutta sieltä sitä taas tultiin kiinni, rinnalle ja lopulta Ryläyksen huipulla ohi.  50km oli mittarissa ja otti ihan saakelisti pannuun.  Oli ottanut melkein koko ajan, mutta nyt aloin tosissani puntaroimaan homman mielekkyyttä.  Selvästikään kulku ei ollut semmoista normaalia hyvää, vaan enimmäkseen hankalaa ja koko ajan joku harmitti. Jalat, vatsa, pimeys, kaverit, yksinäisyys, juokseminen, käveleminen, ylämäki, alamäki, syöminen, juominen jne.  Sanovat, että fiilis se on paskakin fiilis, mutta tuntui kovin raskaalta ajatukselta jatkaa samaa kärvistelyä vielä yli puoli vuorokautta.  En osannut kaivaa tekemisestä oikein mitään positiivista, enkä voitettavaa, joten aloin kypsytellä keskeyttämispäätöstä ja marinointi oli valmis jotakuinkin Peiponpellon huollossa (55km).  Päätin kuitenkin reippailla kierroksen loppuun ja loppuosan ollessa selkeästi reitin helpointa maastoa, homma meni aikalailla omalla painollaan.  Kierros tuli valmiiksi ajassa 10h13min, joten eihän se nyt mitenkään toivottoman hidas ollut.  Siitä huolimatta välihuoltoon tullessa napsautin samantien kellon pois päältä ja luovutin gps-mokkulan järjestäjille, enkä siis jättänyt mitään mahdollisuutta itselleni perääntyä päätöksestä.  DNF.

Tulokset
Garmin
Strava

Ensimmäinen keskeytys polkukisoissa ja melko heppoisin perustein.  Harmittaako?  Eipä oikeastaan.  Reissu kesti kymmenen tuntia, mistä noin 2 tuntia oli mukavaa.  Ensimmäinen tunti meni hyvin ja tunnin verran Kiviniemen huollon jälkeen samaten, mutta muuten oli enimmäkseen matalapainetta henkisellä osastolla.  Tämmöinen kisa on kuitenkin sen verran rankka fyysinen ponnitus, että kestääkseen sen pinnistelyn, koen että henkisellä puolella siitä kärsimisestä pitäisi saada jonkinlaista (perverssiä) nautintoa ja/tai maaliinpääsyn pitäisi olla niin suuri palkinto, että sen eteen on valmis tekemään sen, mitä pitää.  Nyt ei huvittanut oikein missään vaiheessa ja koko homma tuntui täysin yhdentekevältä.  Vaikka jalat ja vatsa vähän vaivasivatkin, niin ei niistä riitä perusteluiksi  keskeytykselle.  Molemmat olisin saanut kyllä kuriin ja pystynyt jatkamaan toiselle kierrokselle, mutta halu ja polte maalin saavuttamiselle puuttui. Seliseli ja yhyy, yhyy.

Totuttuun tapaan Kolilla oli taas hyvät kinkerit ja järjestelyistä ei jää mitään huomautettavaa.  Aina siellä on mukava käydä ja nyt oli aikaa käydä reitinvarrella kannustamassa kavereitakin ja nauttia kisatunnelmasta turistin näkökulmasta.  Vaikka nyt sanoisin ja lupaisin mitä, niin todennäköisesti ensi vuonna siellä ollaan taas.

Hoka One One Speedgoat Evo

The weapon of choice:  Hoka One One Speedgoat Evo
Olen tämän kengän jo pariin kertaan kehunut, eikä se siitä ole huonommaksi muuttunut.  Tällä reissulla nilkat vähän pyörivät, mutta siitä en kenkää syytä, sillä aikaisemmin ei ole moisia ongelmia ollut.  Kohta tämä pari loppu, mutta sitten ostan uudet.

Himos Trail 52km 2020

Himoksen kisa on useampana kesänä käynyt mielessä, mutta ei oikein koskaan ole osunut sopivasti aikatauluihin.  Aina on ollut pitkää kisaa just takana tai edessä.  Nyt yllätysreissusta Ylläkselle on riittävän kauan ja seuraavaan pidempään kisaankin on aikaa sen verran, että tämä palvelee oikeastaan aika mukavasti valmistautumista siihenkin.  Ylläs-Pallas toki sotki treenisuunnitelmat totaalisesti, sillä kauniina ajatuksena oli heinäkuun alusta alkaa hiljakseen tekemään vauhtitreeniä, mutta eihän siitä mitään tullut.  Palautuminen Ylläksestä sujui kyllä oikein hyvin, mutta en vaan saanut tartuttua vauhdikkaampaan juoksuun ja touhu oli muutenkin enempi suppailua ja pyöräilyä.  Viikkojen huvetessa sain lopulta ryhtiliikkeen aikaiseksi ja muutaman vauhdikkaamman juoksuviikon ehdin hätäpäissäni tähän alle vetäistä. Tokkopa noilla mitään varsinaista harjoitusvastetta saatiin, mutta tuli nyt ainakin muistutettua pari kertaa kroppaa siitä, miltä oikea juokseminen tuntuu.

Käsittääkseni tuolla Himoksella pitäisi enimmäkseen juosta ja mieluusti vielä aika reippaastikin.  Reitti  juostaan 2x26km lenkkeinä, joten toisella kierroksella sitten viimeistään tietää, mitä tuleman pitää. Ennakkoon arvioin, että jos maltan olla juoksematta ihan punaisella (tai edes oranssilla) ekaa puolikasta, niin jalka saattaisi riittää ihan kohtuullisen kelvolliseen suoritukseen.  Joku rajoitin pitänee mittariin laittaa, sillä olen nämä "pikamatkat" säännönmukaisesti mokannut sekä Nuuksiossa että Vaaroilla aivan liian kovalla startilla.  Voittopokaalia tuolta ei mukaan saa, joten ei niiden kärkimiesten kanssa kannata lähteä edes alussa kamppailemaan.  Katselin lähtölistaa ja 4-5 tunnetusti kovaa tekijää löytyi, siihen päälle ainakin toinen mokoma itselleni tuntemattomia ja itseäni salettiin nopeampia, joten jos top10 irtoaisi, niin johan siihen saisi tyytyväinen olla.  Aikatavoite voisi osua johonkin 5½ tunnin paikkeille, mutta tuon realistisuudesta on vaikea sanoa mitään.  Yleensä nuo aika-arviot on varsinkin näillä lyhyemmillä matkoilla menneet aika pahasti persiilleen, mutta kai sitä nyt jotain kunnianhimoakin pitää olla.

(c) Jutta Kirkkala

Startti klo 8 hieman kosteaan aamuun sateen vaaniessa horistontissa.  Kärki karkasi odotetusti heti alussa ja juoksi reippaasti koko ylämäen Himoksen päälle.  Itsehän en juossut, vaan laitoin sovinnolla kävelyksi jyrkimmissä kohdissa.  Edelle taisi mennä 8 tai 9 juoksijaa, joten siinä top10-paikkeilla pääsin siis matkaan.  Ekaan huoltoon ~5km paikkeille tilanne eli vielä hiukan, mutta aika pian sijoitukset vakiintuivat, edessä olevan selkä katosi kaukaisuuteen eikä takaakaan kukaan enää hönkinyt niskaan.  Mulle oli luvattu, että baana olisi helppoa, mutta ei se kyllä ollut.  Ekan kympin polku pumppasi koko ajan ylösalas ja maasto oli myös sen verran kulunutta, että kivet ja juuret olivat aika pahasti pinnassa.  Juoksurytmistä oli vähän vaikea saada kiinni, mutta ihan kohtuullista eteneminen silti oli.  Sykkeetkin pysyivät jotakuinkin kurissa, joten pahimmat keulimiset onnistuin välttämään.  Tokan ~12km huollon jälkeen reitti helpottui selkeästi ja kilometrit alkoivat taittua sellaisella vauhdilla, että tavoiteltu keskinopeuskin alkoi näyttää mahdolliselta.  Ketään ei näkynyt edelleenkään missään, joten omassa seurassani nautiskelin koko pohjoisen lenkin (16km) ja lähdin eteläiselle lenkille (10km) muutamien 36km matkalaisten vanavedessä.  Tuon porukan jätin melko nopeasti taakseni ja taas sain nauttia parhaasta mahdollisesta juoksuseurasta aivan itsekseni.  Kierroksen loppupuolella aloin laskeskella, että eka kierros kun menisi 2:30-2:40 väliin, niin toiseen kierrokseen olisi suunnilleen 3 tuntia aikaa. Pitäisi siis onnistua.  Eka kierros täyteen ajassa 2:34.54 ja sijoitus tällä hetkellä 8.  Ajattelin kertoa välisijoituksen ihan vaan sen takia, että voin todeta kisan menneen jossain vaiheessa ihan hyvinkin.  Joo, pikainen huolto ja toiselle kierrokselle.  

(c) Antti Saarimaa

Alun noususssa tuntui, että ihan ei samaan tahtiin matka enää etene kuin ekalla kierroksella.  Edelleenkään ei ketään näkynyt missään ja 32km paikkeille asti jatkoin yksin. Sitten alkoi takaa kuulua ääniä ja välillä vilahtaa joku hahmokin.  Samoihin aikoihin jalat alkoivat aika yllättäenkin ilmoitella, että nyt voisi pikku hiljaa riittää tämä juokseminen.  Takaa tullut 3 hengen porukka kaahasi meikäläisestä sitten ohi jossain 35-36km kohdilla ja samaan aikaan jalat totesivat, että tämä oli tässä.  Ei vaan koipi enää noussut ja meno muuttui ihan mummohölkäksi.  Ei hyvää päivää, mitä touhua.  Rimpuilin pohjoisen lenkin maalialueelle ja vakavissani mietin keskeyttämistä, mutta koska matkamittari kertoi, että vielä ei ollut edes maraton täynnä, niin ei antanut luonto myöden keskeyttämiselle.  Kymppi vielä ja laskin, että jos pääsisin edes 8 minuutin kilometrejä, niin sentään 6 tunnin alitus pitäisi onnistua.  Leukaa rintaan ja raahustaen eteenpäin.  Muutama juoksija tuli lennokkaalla askeleella ohi ja kateellisena vaan katselin perään itse töpöttessäni menemään.  Jalat oli ihan loppu.  Eivät erityisen kipeät, mutta täysin voimattomat. Muuten kropassa oli kaikki kunnossa, sykekin pysyi vielä kohtuullisen ylhäällä, mutta (kerroinko jo, että) jalat eivät vaan liikkuneet.  Reitin lopussa oli 7km alkaen kilsan välein kyltit, joissa ilmoitettiin matka maaliin ja niiden kohdilla aina laskeskelin paljonko aikaa olisi.  Välillä sain puuskutettua hiukan reippaammin jokusen sata metriä, mutta hidasta meno silti oli.  Viimeinen nousu Himoksen päälle ja sieltä kilsa maaliin.  Alamäkeen kinkkasin jotenkuten, enkä todellakaan ottanut mitään loppukiriä maalisuoralla.  Kello pysähtyi aikaan 5:45.40 ja sijoitus (maaliintulleissa) miehissä 13/59.

Tulokset
Garmin
Strava

Eihän se nyt tuloksellisesti mitenkään ihan penkin alle mennyt, mutta kokonaisuudessaan harmittaa silti.  Oli tuo hyytyminen sen verran raju, että hiukan vähempikin olisi riittänyt. Nyt on kahdessa kisassa käyty toteamassa, että enempi pitäisi juosta pystyäkseen ehjään suoritukseen.  Moottori tuntuu olevan ihan hyvässä kuosissa, mutta jalkojen iskunkestävyys ei vaan ole riittävällä tasolla.  Eihän tässä mitään ihmeellistä ole, jos ei treenaa juoksua, niin turha kai sitä on kuvitella juoksukilpailuissa pärjäävänsä.  Yksi  iso kisa olisi tälle vuodelle vielä jäljellä, joten jos edes sitä varten tekisi asiallisen valmistautumisjakson.

Himos Trail mainostaa itseään "matalan kynnyksen polkujuoksuna" ja vaikka itselleni siellä tuntui olevan vähän korkeampiakin kynnyksiä, niin todella monipuolinen matkavalikoima ja pääosin helpohko polkupohja tekevät tapahtumasta kyllä helposti lähestyttävän.  Reitti oli mukavan monipuolinen, järjestelyt toimivat, reitin varrella riitti kannustusta ja muutenkin meininki oli asiallinen.  Voin kyllä lämpimästi suositella tätä kisaa aloitteleville ja toki kokeennemmillekin polkujuoksijoille.

Nike Pegasus 36 Trail

The Weapon of Choice: Nike Pegasus 36 Trail
Itselleni hieman epätyypillinen kenkävalinta, sillä tämä on jonkinlainen hybridi polku- ja maantiekengästä.  Dropia on 10mm, mikä tekee kengästä hieman kiikkerän hankalassa maastossa, mutta tasaisemmalla polulla lenkkarimainen napakkuus tekee kengästä todella helpon juosta kovaa vauhtia.  Soveltuu kuiviin olosuhteisiin ja suht kovapohjaiselle alustalle. Märkään juurakkoon tai kalliolle tämän kanssa ei kannata lähteä.  Vaimennus on napakka, mutta silti riittävä pitkällekin matkalle.  Tähän kisaan siis sangen sopiva kenkä.

NUTS Ylläs-Pallas 160km Special Edition 2020

Worst of all the bad ideas, vai miten ne Ameriikassa sanookaan.  Näin ei pitäisi tapahtua, sillä nyt oma toimintani sotii kaikkia yleviä puheitani ja periaatteitani vastaan.  Kaverilla hajosi jalka, joten noin puolen tunnin harkinnalla nappasin hänen ilmoittautumisen, kyydin ja majoituksen NUTS Ylläs-Pallaksen 165km polkujuoksuun.  Lyhyt harkinta-aika sinällään on itselleni tyypillistä, mutta se tosiasia, että päätöksentekohetkellä starttiin oli aikaa n. 3,5 vuorokautta onkin sitten hiukan epätyypillisempää.  Olen toisinaan kovaankin ääneen puhunut ultramatkojen nöyrästä kunnioittamisesta ja ennenkaikkea huolellisesta sekä fyysisestä että henkisestä valmistautumisesta, mutta nyt tuli kyllä takki käännettyä niin moneen kertaan, että menin itsekin sekaisin.  No, tässä tilanteessa sitä kuitenkin ollaan ja lähtökohdat ovat kaikkea muuta kuin hyvät.

Treenit ovat olleet ihan mitä sattuu maaliskuun lopun jälkeen ja vaikka ulkoiltu onkin varsin runsaasti, on juoksut olleet todella vähissä ja pitkät lenkit jääneet kokonaan tekemättä.  En oikeastaan kovin huolissani ole kuntopuolesta, sillä ihan kohtuullisessa kondiksessa olen, mutta jalkojen iskunkestävyys saattaa olla melko huonolla tolalla.  Valitettavasti ultria ei juosta pyöräilemällä ja suppailemalla, vaan isoa juoksumäärää olisi pakko tehdä.  Valmistavasta harjoitusjaksosta ei siis voida hyvällä tahdollakaan puhua, eikä oikein minkäänlaisesta harjoitusjaksosta.  Toinen takaraivossa kaihertava seikka oli edellinen reissu Ylläkselle.  Se oli tähänastisen juoksu-urani tuskaisin matka, joten muistikuvat eivät ole  ihan pelkästään positiivisia.  Ja silloin reitti oli "vain" 134km pitkä ja juostiin toiseen suuntaan, eli isoimmat nousut olivat alussa, kun ne nyt olisivat siis lopussa.  Kolmas seikka on tuo "Special Edition", eli koronatilanteesta johtuen kisa järjestetään aika kevyellä organisaatiolla, joka isoimpana muutoksena tekee sen, että reittiä ei ole merkitty, vaan kisaajat etenevät omalla navigoinnilla.  GPS-seuranta ja huoltopisteet ovat kuitenkin saatavilla, joten eiköhän tuosta navigoinnistakin selvitä, kunhan vaan vehkeet toimii.  Onneksi nykyinen rannelaite reitittää karttapohjalle, joten kunhan pysyy vaan viivalla, niin ei mitään hätää.  Jos laite sen sijaan sekoaa tjms. niin sitten olen enempi lirissä, koska kartasta mulle on enempi hyötyä sateensuojana tai istuinalustana kuin suunnistusvälineenä. Noh, mutta näillä mennään ja itsepä olen itseni tähän(kin) soppaan saanut, joten huoli pois, tunturiin katselemaan maisemia ja imemään geelejä.

Edellä mainituista seikoista ja kohtuullisen uhkaavasta säätiedotuksesta johtuen en asettanut mitään aikatavoitteita tai tehnyt aikatauluja.  Eväitä olisi mukana about 30 tunnin suoritukseen, mutta toivottavasti ihan niin kauaa ei reissussa tarvitsisi olla.

Torstaina reipas 14 tunnin moottorimarssi ja hyvissä ajoin sekä notkein koivin päästiin Äkäslompoloon.  Uni maistui poikkeuksellisen makoisasti, joten levänneenä ja hyvävoimaisena hypättiin aamupäivällä bussiin ja siirryttiin lähtöpaikalle Hettaan odottelemaan starttia.

(c) Rami Valonen

Puolilta päivin lähtö ja sännättiin alun 5km maantieosuudelle. Pidin sykemittaria silmällä, ettei heti alussa tulisi keulittua, mutta ihan hyvää kyytiä asfaltti ja sitä seuraava hiekkatieosuuskin sujui, joten alle tunnissa taittui ensimmäinen 11,5km. Ekasta huollosta vain kevyt vesitäydennys ja kohti tuntureita. Pyhäkeron nousu meni vaivattomasti ja ylipäätään tuntui siltä, että kone oli käynnistynyt oikein mukavasti. Tuntureiden ylitykset Pallakselle asti ovat kisan hienointa antia ja tähän suuntaan juostessa niistä pääsi nauttimaan hyvävoimaisena ja täydellä ymmäryksen tasolla.  Välillä tihkutti hiukan vettä, mutta yleisesti ottaen olosuhteet olivat lähellä optimaalista ja matka eteni sujuvasti. Muutama kilpailija tuli ohi, mutta olin etukäteen päättänyt olla murehtimatta sijoituksista, joten saivat mennä menojaan. Alamäissä oli vähän sellainen olo, että alamäkijalat eivät olleet ihan samanlaisessa iskussa kuin parhaimmillaan, mutta ongelmitta laskutkin rullasivat.  Ylipäätään meno oli sellaista, että jos kisa olisi päättynyt Pallakselle, niin suoritusta voisi kuvailla täydelliseksi.  Pallakselle ~58km saavuin ajassa 7:08h ja isompaan huoltoon ei ollut tarvetta. Otin dropbagista energiatäydennykset, imaisin pari mukillista mustikkakeittoa ja n. 10min tauon jälkeen matka jatkui kohti Rauhalaa.  Seuraava osuus oli muistikuvissani aivan kammottavaa röllimetsää, mutta ei se nyt ihan mahdotonta kuitenkaan ollut. Vaikeaa toki verrattuna tunturiosuuteen, mutta pääosin juostavaa, vaikkakin hankalaa sellaista.  Tavoitin kaverin aika pian etapin alettua ja matkaa taitettiin välillä yhdessä ja välillä erikseen.  Metsäosuuden loppupuoli oli hieman kostea ja ihan kokoajan ei ollut selvillä kulkeeko siinä polku vai puro.  Vettä oli pitkiä pätkiä puoleen sääreen ja paikoittain hieman enemmän. Oikeastaan jopa niin paljon, että kahlaaminen laittoi hiukan naurattamaan. Röllimetsän jälkeen päästiin nousemaan Mustakerolle, missä yötön yö näytti taas parhaita puoliaan ja juokseminen oli helpolla polulla taas todella hienoa ja edelleen yllättävänkin sujuvaa.  Rauhalan huollossa vain pikainen nestetankkaus ja hiukan sipsejä.  Omassa mielessäni pahin osuus oli siis nyt taklattu, sillä viimeksi tuo pätkä oli ihan kauheaa kärsimystä.  Oi, kuinka väärässä olinkaan, mutta tullaan siihen myöhemmin. Rauhalan jälkeen kolme kilometriä maantienlaitaa, missä piti jo hiukan pakottaa itsensä juoksemaan, mutta juostua tuli.  Kaverikin karkasi, mutta onneksi toinen tuli takaa kiinni ja taas oli hetkeksi seuraa.  Maantieosuuden jälkeen mittariin kilahti 82km, eli noin puoliväli ja päissäni laskeskelin, että nyt jälkimmäiseen puoliskoon pitäisi riittää n. 10:00min/km keskitahti, että 24h alittuisi.  Aivan tehtävissä siis ja tästä eteenpäin tuo realisoituikin jonkinlaiseksi tavoiteajaksi.

(c) Rami Valonen

Seuraava väli Pahtavuoman huoltoon ja sieltä Peurakaltion dropbag-huoltoon on jotenkin hämärän peitossa.  Muistaakseni matka taittui edelleen ilman ongelmia ja välillä pystyin juoksemaan ihan reippaastikin.  Ainakin karistin kannoiltani minut tavoittaneen kaverin ja saavutin karanneen, jonka kanssa saavuttiin Peurakaltioon yhdessä.  Matkaa takana ~104km ja aikaa kulunut 14:05h.  Yhdessä jatkettiin kohti Kotamajaa ja Kukastunturin kunniakierrosta.  Nousussa alkoi tulla ensimmäisiä merkkejä siitä, että kohta alkaa jalat loppua, mutta ei mitään syytä hätäillä vielä. Saahan se matka 113km jälkeen jo vähän painaakin. Ylhäällä uuvutti sen verran, että heitin puoleksi minuutiksi varpujen sekaan leviäksi ja rentoutin kropan. Helpotti.  Alamäessä kaveri meni menojaan, tosin saavutin ja ohitin toisen kanssakilpailijan, mutta tulin kuitenkin yksin kierroksen loppuun.  Tässä kohtaa oli pientä empistä reitin kanssa, sillä navigaattori sanoi, että pitäisi jatkaa suoraan (suon yli), mutta kyltti taas viittasi, että olisi pitänyt mennä takaisinpäin.  Siinä arpoessani aiemmin ohittamani kilpailija saapui paikalle ja yhdessä tuumin päätimme vetäistä suon yli.  Olihan siellä toki pitkospuut, mutta siinä päällä n. 30cm vettä.  Olipahan kuitenkin jotain kovaa minkä päälle astua, että ei mihinkään suonsilmään tarvinnut sukeltaa.  Oikeaan paikkaan päädyttyämme reitti jatkui helppojuoksuista latupohjaa pitkin ja karistin kilpakumppanin kannoiltani.  Mutta sitten se tuli se hetki, jota pelkäsin tulevan.  Valtava uupumus iski kuin salama ja meno loppui seinään. Yht´äkkiä hereillä pysyminen oli käsittämättömän vaikeaa ja eteenpäin pääsy oli täyden työn takana.  Onhan näitä ennenkin tullut ja aloin käyttää työkalupakissa olevia konsteja. Kofeiinigeeliä kitusiin, kylmää vettä naamalle jne.  Mikään ei kuitenkaan toiminut ja siinä vaiheessa, kun yksikseni lauleskelin "Olof Palme går på bio" ja 2 promillen humalaa vastaavassa tilassa meinasin jo lähteä hoipertelemaan väärään suuntaan, juoksi meikäläisen kiinni puolituttu kilpakumppani.  Sehän oli kuin jeesuksen toinen tuleminen ja tiesin, että jesjes kohta mennään.  Aivot käynnistyivät välittömästi uudelleen ja yhdessä juostiin taas ihan kelpo kyytiä. Huh, selvittiinhän siitäkin, mutta tummia pilviä leijui silti yleisen jaksamisen ja ennenkaikkea jalkojen kestämisen yläpuolella. 130km kroppa kesti, mutta nyt alkaisi sitten varsinainen taistelu.  Tähän asti olin pyrkinyt etenemään yhtään pakottamatta ja se oli osoittautunut oikein hyväksi lähestymistavaksi, mutta nyt oli pakko vaihtaa suunnitelmaa ja alkaa puristamaan aina kun se vain oli mahdollista.  Varkaankurun ylöspäin vievät pitkokset sujuivat vielä kohtuullisesti, mutta Ylläksen kierto "takakautta" olikin jo paljon hankalampaa.  Aurinko alkoi paistaa lähes kirkkaalta taivaalta, lämpötila nousi humisten ja hiki virtasi. Ylläsjärven huoltoon ~145km pääsin ajassa 20:26h ja jalat olivat täysin finito.  Enää 20km, joten menisihän se tyhjilläkin jaloilla, mutta nyt alkoi myös pää pehmenemään. Tuohonhan sen olisi voinut toki sujuvasti voinut keskeyttää, mutta jotenkin ajattelin, että kyllä tämä tästä. Päässä hakkasi taas kerran kaverin kauan sitten lausuma "20 kilometriähän jaksaa juosta aina", mutta pientä epäilystä leijui silti ilmassa. Edessä oli vaatimaton nousu Ylläksen huipulle, joka jakautuu oikeastaan kahteen osaan. Puolet matkasta semijyrkkää rinnepohjaa ja toinen puolisko sikajyrkkää rakkakivikkoa.  Jos alhaalla ajattelin, että kyllä tämä tästä, niin puolivälissä makoillessani puolitajuttomana frisbeegolf-radan heittomatolla totesin, että ei tämä tästä.  Olisin varmaan jäänyt siihen, mutta mäkäräiset ahdistivat sen verran, että pakko oli jatkaa.  Askel kerrallaan könysin lopulta mäen ylös ja tämän koitoksen selvitettyäni pääkin palautui taas jotenkin normaaliin moodiin.  Huipulla totesin myös, että sinne meni 24h alitus, joten nyt pyrkisin vaan mahdollisimman nopeasti maaliin.  Mahdollisimman nopeasti sen takia, että päällimmäisenä ajatuksena hakkasi vain päässä, että haluan pois täältä. Ei paljon maisemien katselu kiinnostanut, joten ei muuta kuin huoltotietä pitkin alas. Jos ei jaloilla päässyt ylös, niin ei niillä näköjään enää päässyt alaskaan. Ei helvata, alamäkeen kävellen.  Tätä ei ollutkaan tapahtunutkaan sitten kuin, öööh, viimeksi tässä samassa kisassa (tosin siellä toisessa päässä). Etureidet olivat niin loppu, että harkitsin jopa hetkittäin pakittamista, mutta jotenkin se tuli silti oikeinpäin linkutettua alas. Tasaisella pystyin niukin naukin vielä juoksemaan ja viimeinen Kellokkaan huolto oli merkki siitä, että kohta tämä loppuu. Enää 13,9km, johon tosin sisältyi Pirunkurun rakkakivirännin nouseminen.  En kerro siitä sen enempää, mutta voinette tuon Ylläs-nousun perusteella arvioida, kuinka hienosti se meni.  Alamäki oli onneksi sen verran loivaa, että jonkinlaisia juoksua muistuttavia askeleita pystyin ottamaan, mutta silti alamäen loppupäässä tuli vielä yksi kilpakumppani kiinni. Olin noiden nousujen aikana hävinnyt ainakin 2 sijaa ja nyt ajattelin, että "***kele, ei enää yhtään!".  Jäljellä oli ~3,5km ja sen minä kuulkaas pääosin juoksin. En kovaa, mutta juoksin silti, enkä hävinnyt enää sijoituksia.  Maaliin ajassa 24:40:27 ja sijoitus 13/54 (77 lähti, eli 23 keskeytti).  Päällimmäisenä tunteena vain helpotus siitä, että se oli ohi.

Tulokset
Garmin
Strava

Paremminhan se meni kuin pelkäsin, mutta aika kaukana hyvästä suorituksesta silti oltiin.  Plus-sarakkeeseen kirjataan rento asenne, jonka pystyin säilyttämään lähes niin kauan kuin päässä ylipäätään mitään liikkui. En antanut muiden kilpailijoiden vaikuttaa pätkääkään omaan tekemiseeni, enkä myöskään juossut kilpaa kellon kanssa.  Tällaiseen en ole koskaan aikaisemmin pystynyt, vaan aina takaraivossa on tykyttäneet sijoitukset ja aikatavoitteet.  Toinen asia on sekä positiivinen että negatiivinen (ei kuitenkaan neutraali), eli olihan se todella hienoa huomata, että lähes 130km meni kaikella tapaa sujuvasti, mutta toisaalta olisi ollut suotavaa, että loppuosa oli mennyt edes jotenkin "normaalilla" hyytymisellä eikä tuollaisella totaalisella fyysisellä sippaamisella ja pään sekoamisella. Olihan tuossa tekemisessä paljon hyviä asioita, jotka tuonnempana nousevat varmasti enemmän mieleen, mutta kyllä fakta on silti se, että en ollut 100 mailin kunnossa, vaan ehkäpä just 120km kunnossa.  Niillä paljon puhutuilla "vanhoilla pohjilla" mentiin aika pitkälle ja aikaisemmin hankitulla kokemuksella sitten loput, mutta olisihan se suorituskyky hieman parempi lopun nousuissa voinut olla.  Jos en nyt ihan suorilta lähde oikeastaan kenellekään suosittelemaan 100 mailisen juoksemista, niin ei sitä ainakaan valmistautumatta kannata tehdä.  On se vaan ihan saakelin pitkä matka.

Reitti oli paikoittain aivan hulvattoman märkä ja vetinen, mutta sääolosuhteet olivat toisaalta juoksemisen kannalta lähes täydelliset.  Hidastivathan ne kahluuosuudet menoa, mutta enemmän hidastaa ylikuumeneminen, joten mieluummin tällainen kuin 2018 kaltainen tappohelle.  NUTS-porukalle kuuluu jättimäiset kiitokset vaivannäöstä ja viitseliäisyydestä järjestää kisa näin pienelle porukalle.  Kisailijan näkökulmasta poikkeusjärjestelyt näkyivät vain paikoittain puuttuvissa reittimerkinnöissä ja pienimuotoisemmassa huoltopistetarjoilussa.  Silti kaikkea oli saatavilla ja palvelu sekä kannustus oli koko ajan mahtavaa.  Kiitos teille!

Reitti on edelleen Suomen kaunein (ultra-)juoksureitti, mutta olen mennyt sen nyt molempiin suuntiin, joten aion visusti pitää kiinni heti maalialueella tokaisemastani: "En ikinä enää kiipeä Ylläkselle!  En edes hissillä.".

Hoka One One Speedgoat Evo

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat Evo
Superkenkä.  Alkuongelmien jälkeen kenkä on muotoutunut jalkaan täydellisesti, vaimentaa, pitää ja kuivuu todella hyvin. Ei ketterin, eikä nopein kenkä, mutta tällaiseen maastoon ja vauhtiin paras.

UTMB 2019

Ja sitten koitti vihdoin päivä, jota tässä oli jo jokunen vuosi odoteltu.  Tämä projekti nostettiin ensimmäisen kerran pöydälle syksyllä 2014, vuoden 2015 aikana sitä ryhdyttiin toteuttamaan asian vaatimalla vakavuudella, 2016 kerättiin pisteitä, 2017 tuli arvonnasta hylsy, 2018 tuli toinen hylsy ja 2019 siis vihdoin tosiaan suoraan mukaan.  Laskutavasta riippuen tätä on nyt siis 4 tai 5 vuotta työstetty ja viimeiset 1,5 vuotta kaikki mitä on tehty, on tehty vain ja ainoastaan tätä kisaa varten.  Mistä siis on kysymys?  No, semmoisesta melko massiiviseksi paisuneesta vuorijuoksukisasta, joka kulkee nimellä UTMB (Ultra Tour du Mont Blanc) ja edustaa ainakin itselleni sitä polku-/vuorijuoksun kuningaskilpailua.  Chamonixista Ranskasta lähdetään, kierrellään 170km ja 10000 nousumetrin verran pitkin mäkiä käyden välillä Italiassa ja Sveitsissä päätyen toivottavasti joskus 1,5 vuorokautta myöhemmin takaisin Chamonixiin.  Semmoinen kisa se on ja sinne mennään noin 2500 muun kanssa.

Valmistautuminen kisaan on sinällään ollut helppoa, että jo vuoden 2018 tammikuussa saatuani toisen kerran tyhjän arvan, tiesin 2019 pääseväni varmuudella mukaan.  Siitä sitä alettiin rakentelemaan vuorikuntoa sopivilla välikisoilla urakkaa höystäen.  2018 oli aikamoinen savotta ja jonkin verran tuli edelleen painiskeltua jo pitkään riesana olleiden jalkavaivojenkin kanssa.  Tähän vuoteen lähdin välitavoitteen kautta, joka oli kesäkuun alussa kisailtu DXT, johon valmistautumista avasinkin jo kisaraportissa.  Olin etukäteen laskenut, että DXT:n jälkeen otan aktiivista palauttelua kaksi viikkoa ja juhannukselta aloitan taas totisen treenin.  Olin ohjelmoinut 2x3 viikon treeniblokit, joiden välissä yksi hiukan kevyempi viikko.  Siihen perään 2 viikon maltillinen kevennys ja kisaviikolla pelkkää lepoa ja kevyttä jaloittelua.  Harjoitusjaksoilla tuntimäärät olivat keskimäärin n. 15h/vko nousten enimmillään reiluun 19 tuntiin.  En tehnyt mitään megalomaanisia sankaritreenejä, mutta viikkoon tuli kuitenkin yleensä kaksi yli 3h harjoitusta ja useampia 2h harjoituksia.  Fillarilla ajoin paljon matalatehoista pk-treeniä ja juosten lähinnä mäkitreeniä vaihtelevilla tehoilla.  Jos tuollaiseen kisaan on menossa, ei tasaisella hölkkäilystä ole juurikaan hyötyä, joten Hirvensalossa tuli hinkattua mäkeä enemmän kuin riittävästi.  Nyt, kun treenit on tehty, olen kerännyt nousumetrejä (elokuun loppuun mennessä) yhtä paljon kuin koko viime vuonna yhteensä.  Eli ihan kohtuullinen lisäys mäkitreenin määrässä on, vaikkakaan ei noilla meikäläisen nousumetreillä vieläkään leuhkimaan voi alkaa.  Tavoitteena oli harjoitella niin paljon ja hyvin kuin mahdollista ja mielestäni siinä onnistuin, joten menisipä kisa miten hyvänsä, niin ainakaan ei tarvitse jossitella, että teinkö riittävästi.  Ehkä en tehnyt, mutta enempään en olisi pystynyt.

Chamonixiin saavuttiin keskiviikkona ja torstai kului melko nopeasti festivaalitunnelmasta nauttiessa. Hoidettiin varustetsekkaus, kannustettiin kaverit TDS:lta maaliin ja välpättiin kisavarusteita kuntoon. Pientä kisakutinaa alkoi jo olla, eikä millään olisi enää malttanut odotella omaa starttia. Perjantaina ei ihmeitä ponnisteltu, vaan päivä meni lepäillessä ja lopulta neljän paikkeilla alettiin valmistautua lähtöön. Olimme hyvissä ajoin lähtöpaikalla jo viiden aikoihin ja saimme aika hyvät paikat varmaan ensimmäisen 300 joukossa. Tunnelmaa luotiin tehokkaasti, musiikki pauhasi ja kellon lähestyessä kuutta alkoi jo pieni liikutus vallata mielen. Kohta sitä mennään!

Jos ei ihan lähtöhetkellä vielä oikein tajunnatkaan, mistä on kyse, niin ensimmäiset kilometrit läpi Chamonixin saivat kylmät väreet pintaan. Koko kaupunki oli saapunut paikalle ja reitin varrella oli tuhansia ihmisiä kannustamassa kisailijat matkaan. Ensimmäiset 8km mennään tasaista kohti Les Houchesia, mistä varsinainen polkuosuus alkaa. Etuosan lähtöpaikasta sai tässä kohtaa maksaa ja tulin ohitetuksi varmaan 200 kertaa tuolla osuudella. Pidin vauhdin ja sykkeen kurissa, mutta silti saavuin ekaan huoltoon jopa hiukan ennakoitua nopeammin. Kone oli lämmennyt mukavasti ja päästiin vihdoin tositoimiin. Olen tässä kovasti koittanut muistella, millainen eka mäki oli, mutta mitään selkeää mielikuvaa ei ole. Ylipäätäänkin tuntuu siltä, että ainakin nyt muutama päivä kisan jälkeen koko reissu muodostuu enemmänkin tunnelmista ja tuokiokuvista kuin selkeästä näkemyksestä, mitä missäkin ja milloinkin tapahtui.  Varsinkaan ensimmäisestä yöstä en pysty muodostamaan mitään aikajanaa tapahtumista. En siis ehkä edes yritä kuvailla etenemistä kovin täsmällisesti.

Oli miten oli, niin sen muistan, että mäki nousi oikein mukavasti ja ohitin aika paljon väkeä ja alamäessä porukkaa jäi taakse vielä reilummin. Ekan vuoren jälkeen pudoteltiin suoraan Saint-Gervaisin kylään, missä oli aivan älyttömät karnevaalit käynnissä. Lasten kanssa läpsittiin vitosia kadunvarrella ja hymy huulilla kohti pimeää yötä ja seuraavaa mäkeä. Seuraavat 10 tuntia ovat (kirjaimellisesti) hämärän peitossa. Matka eteni sujuvasti sekä ylä- että alamäkeen, välillä tuuli julmasti ja meinasi olla kylmä, mutta seuraavaksi olikin suojaisaa ja hiki. Huoltoja tuli ja meni ja tuntui, että jokaisessa jätin porukkaa reilusti taakseni. En erityisemmin hätäillyt huolloissa, mutta en  toisaalta jäänyt oleskelemaankaan. Olisikohan Les Chapieuxin huollossa ollut varustetsekkaus, minne saapuessa juoksin polusta ohi ja vedin pannut alamäkeen. Polvi otti vähän osumaa, mutta en tätä edes huomannut ennenkuin tunteja myöhemmin ihmetellessäni, miksi sääri on veressä. Pimeässä yössä jatkettiin matkaa ja reitin korkeimmat kohdat ohitettiin ilman mahdollisuutta nauttia maisemista. Vasta Mont Favrelta pudoteltaessa alas kohti Courmayeria ja dropbag-huoltoa aurinko nousi ja maisema alkoi avautua. Onhan nämä auringonnousut vuorilla aina sellaisia, että jo ihan sitä varten kannattaa raahautua paikalle. Tuo mäki jäi muutenkin mieleen, sillä 8km matkalla tiputetaan 1000m alaspäin ja varsinkin laskun loppuosa on todella jyrkkää siksakkia laskettelurinteen reunametsikössä. Useampi selkä tuli saavutettua alamäessä ja samalla tein huoltosuunnitelmaa dropbagia silmällä pitäen.  Oikea polvi oli vähän juilinut ja kantapäissä oli ikäviä tuntemuksia, joten särkylääkettä pitäisi varmaan ottaa. Mitään muita ongelmia ei ollut, joten turha siellä olisi enempää tuhlata aikaa. Vedin hiukan pastaa, täydensin energiavarastot (sekä miehen että laitteiden) ja vaihdoin kuivaa päälle. Alle 20 minuutin huolto se taisi olla ja näin jälkikäteen voin viisastella, että sukatkin olisi pitänyt vaihtaa, eikä vain tyhjätä hiekkoja kengistä.  Olisi saattanut selvitä hiukan vähemmillä rakoilla loppumatkasta.  Paljastettakoon nyt, että olin tehnyt itselleni 30h tunnin alitukseen tähtäävän melko optimistisen aikataulun, josta olin huollosta lähtiessäni noin 40 minuuttia jäljessä. Nyt oli 80km ja about 5000m nousua takana, joten puoliväli lähestyi, päivä oli vihdoin valjennut ja kaiken kaikkiaan tunnelma ja kondis olivat oikein mallillaan.

Seuraava reilu 35km Courmayerista La Foulyyn oli ehdottomasti kisan hienointa antia.  Muutamaa isompaa nousua nousua lukuunottamatta, pitkiä pätkiä sai juosta polveilevaa, helppoa polkua ja maisemat olivat kuin suoraan postikortista.  Pitkän pimeässä puskemisen jälkeen oli upeaa nauttia päivänvalosta ja helposta juoksusta.  Taivas oli kirkas ja vaikka ei nyt varsinaisesti hellettä ollut, niin kyllä siinä keskipäivän tunteina hiki tuli ja nesteytyksestä sai pitää tarkasti huolta.  La Foulysta Champex-Laciin nostatin taistelutahtoani puskea viimeinen kolmen nousun rypäs kunnialla läpi. Tähän asti kaikki oli mennyt enemmän kuin hyvin, joten miksi ei menisi loppuun asti. Jalat toimivat mäessä edelleen hyvin, energiapuolella ei ollut mitään hämminkiä ja fiiliskin oli pysynyt suurimman osan ajasta korkealla. Olin tosin päättänyt jo hyvissä ajoin, että en jumalauta lähde tähän kisaan murjottamaan ja voivottelemaan kamalaa kohtaloani, vaan nautin ja otan irti kaiken ilon (tai tuskan), mitä reitti eteen heittääkään. Sen takiahan täällä oltiin.  Joo, mutta isot pojat oli kertoneet, että Champexista tämä kisa tosissaan vasta alkaa ja viimeisen 40km aikana selviää, minkälaiseen lopputulokseen reissu päättyy. Olin Champex-Lacissa n. 1h20min aikataulustani jäljessä, mutta edelleen suunnilleen 31h loppuaika olisi tehtävissä. Ennen nousua La Gietelle juostiin pitkähkö siirtymä pitkin metsäautoteitä ja tässä kohtaa kuumuus ja valvominen alkoivat tehdä tehtävänsä. Olin ollut hereillä about 30 tuntia, josta liikkeellä yli 22 tuntia ja nyt alkoi tulla väsy. Hoipertelin siinä tiellä ja etsiskelin jo sopivaa puuta, jonka katveessa ottaa pienet päikkärit, kun kaksi jenkkiä juoksi mut kiinni. "Hey dude, are you ok?" "Yep,  I´m just a little bit tired."  "You should stick with us!"  No, selvä homma. Iskin jenkkien peesiin ja amerikkalaisille tyypillisesti kaverit puhuivat koko ajan.  Siis koko ajan.  Kyllähän siinä väsymys hälveni sitä höpötystä kuunnellessa ja välillä jopa osallistuinkin keskusteluun.  Mäkikin nousi kuin huomaamatta ja lopulta olimme melkein La Gieten huipulla, missä oli lehmätila ja jäimme nalkkiin polulle, kun kaksi jumalattoman kokoista sarvipäätä blokkasi etenemisen.  Siinä sitä ihmeteltiin tovi, kunnes eräs rohkea naisjuoksija "Well, I grew up on the farm!" tuli hätyyttelemään lehmät pois tieltä ja me mammanpojat pääsimme jatkamaan matkaa.  Ylös päästyämme olin jo täysin virkeä, kiitin kavereita avusta ja ampaisin alamäkeen.  Juoksu oli taas oikein mukavaa ja mietiskelin siinä, että enää kaksi mäkeä ja homma on valmis.  Trientissä suht reipas huolto ja samantien seuraavaan mäkeen.  Tämä oli lopun mäkikolmikosta helpoin ja taittuikin kuin huomaamatta.  Hiukan ennen Les Tseppesin toppia oli tarpeen kaivaa taas otsalamppu esiin, sillä aurinko alkoi laskea.  Ja voihan ***kele!  Lamppu oli seonnut jotenkin akunvaihdon, kosteuden tjms. vaikutuksesta ja käyttäytyi ihan miten sattuu.  Valo pysyi n. 10 sekuntia päällä, kunnes pudotti itsensä säästömoodiin, jolla ei oikeastaan tehnyt mitään.  Siinä lampun kanssa säätäessä kului yllättävän paljon aikaa, mutta pakko oli jotain keksiä, sillä alamäkeen ei niin huonolla valolla pystyisi juoksemaan.  Lopulta tajusin resetoida lampun, minkä jälkeen se alkoikin toimia kuten pitää.  Huhheijaa ja mäkeen taas.  Siinä säätäessä useampikin kaveri tuli meikäläisestä ohi, mutta taisin suurimman osan saavuttaa ja ohittaa taas alamäessä.  Vallorcinen huoltoon tullessani ajatukset olivat jo viimeisessä mäessä ja päätinkin olla todella nopea huollossa, sillä arvioni mukaan semmoinen 31,5h loppuaika saattaisi edelleen olla tehtävissä. Aikaa oli kulunut 27:49h ja loppumatkaan olin budjetoinut 3,5h. Otin huollossa pikaisen suolentyhjennyksen, pari appelsiinilohkoa, täytin juomapullot ja eteenpäin.

Vallorcinesta Col des Montetsiin mentiin ~4km hyvin loivasti nousevaa tietä, joka olisi ollut juostavissa, mutta eipä jaksanut juosta.  Reipasta sauvakävelyä pistelin menemään ja pimeydessä katselin viereisen vuoren takana lyöviä salamoita.  Onneksi olivat toisella puolella solaa kuin mihin olimme menossa, sillä en nyt kyllä enää mitään ukkosmyräkkää kaivannut niskaani viimeiselle etapille.  Jo tuossa siirtymällä alkoi olla vähän voimaton olo ja kun varsinaiseen nousuun Tête aux Ventsille lähdettiin, kävi selväksi, että nyt tulee pitkä viimeinen mäki.  Vatsassa ei kaikki ollut ihan kunnossa ja jaloista alkoi olla kaikki vääntö pois. Kuplivan pahoinvoinnin sain suolalla ja juomalla taittumaan, mutta jalkaa ei enää riittänyt reippaaseen nousuun. Olisi ne kintut vielä vähän voineet jaksaa, mutta näköjään se 155km riitti.  Fundeerasin asiaa ja totesin, että riittää kunhan pistän vaan tossua toisen eteen.  Kunhan vain etenen, niin lopulta se mäki loppuu ja alamäkeen pystyisin todennäköisesti ainakin joten kuten hölkkäämään.  Pitkähän se mäki oli ja ainakin tuntui myös hankalalta. Tiedä sitten, oliko se oikeasti niin paha kuin miltä tuntui.  Päätin, että pysähdy en, vaikka mikä olisi ja niin vain se toppikin sieltä tuli.  Ylhäällä mentiin aika pitkä siirtymä kivikossa pujotellen ja siinä matkalla saavutin suomalaiskaksikon joka osallistui PTL:aan. (300km, 25000 nousumetriä).  Kaverukset olivat olleet maanantaista asti reissussa eli siinä vaiheessa about 135 tuntia ja silti ihan hyvällä mielellä, joten oma pinnistely tuntui aika vaatimattomalta tuohon verrattuna.  Vaihdoin siinä muutaman sanan, toivottelin tsempit loppumatkaan ja painelin viimeiseen La Flégèren huoltoon, mistä olisi 8km alamäkeä maaliin. Flegussa olin ajassa 31:30h ja päätin, että alle 33h tämä hoidetaan maaliin.  Käytin siis tähän Vallorcine - La Flégère välin 11km matkaan lähes 4 tuntia, joten oli se kyllä aivan toivottoman hidasta.  Ei se alamäkikään mitään helppoa ollut, mutta pääosin pystyin kuitenkin lönköttelemään mäen alas.  Alhaalla kylässä oli vielä vajaat pari kilsaa tasaista jäljellä ja sen enimmäkseen juoksin.  Kello oli about puoli kolme yöllä ja kadut olivat lähes tyhjinä. Lähdön kaltaisesta urheilujuhlasta ei siis paljoa ollut maalisuoralla jäljellä.  Kaveri oli vastassa about puoli kilsaa ennen maalia ja yhdessä juostiin loppumatka ihan kunnon vauhtia maaliin.  Kello pysähtyi aikaan 32:40:56.

Garmin data 1/2 ja 2/2
Strava 1/2 ja 2/2
Tulokset

Olihan se reissu ja nyt muutama päivä kisan jälkeen pää lyö edelleen tyhjää.  Tämä kisa on hallinnut kaikkea urheiluani nyt jo monen vuoden ajan ja nyt se on hoidettu.  Pitäisi kai tuntea jotain valtavaa voitonriemua ja tirauttaa pari onnenkyyneltä, mutta ei oikein lähde.  Olen mä kokonaisuudessaan suoritukseen aivan valtavan tyytyväinen, sillä jos ylioptimistinen tavoite oli 30h ja takalaitana 36h, niin aika perusvarmasti pistelin siihen väliin.  Jäähän tuossa hiukan jossiteltavaa, että olisiko kuitenkin pitänyt ottaa vielä kunnon huolto Vallorcinessa, eikä kiirehtiä, mutta turha siitäkään nyt on murehtia. Oliko se aika nyt tunnin huonompi tai parempi, niin mitäpä väliä sillä on.  Noin 27 tuntia oli erinomaista etenemistä ilman mitään varsinaisia ongelmia.  Sain nauttia matkasta ja maisemista ilman tuskaa ja ahdistusta, joten kyllähän siitä kokemuksesta pidemmällä aikavälillä jää parempi muistijälki kuin tunnin nopeammasta loppuajasta.  Kuumat olosuhteet verottivat kisailijoita raskaalla kädellä sillä 2543:sta lähteneestä 987 keskeytti.  Keskeytysprosentti oli siis lähemmäs 40%, mikä on aika iso.  Oma sijoitus oli lopulta 194, eli parhaan 8% joukkoon pääsin ja ei sitä nyt ihan huonona suorituksena voi pitää.  Kokonaisuudessaan treenit tuntuivat purreen toivotusti. Jaksoin ja pystyin sen, mikä pitääkin, eikä pää edes meinannut pettää, vaikka loppu menikin hankalaksi.  Hirvensalon alpeilla tehdyt sadat nousut tekivät tehtävänsä, sillä vihdoin olen saanut nousukykyni sille tasolle, että omassa vauhtiryhmässäni pysyn ylämäessäkin porukan mukana ja nyt pääsin jo monesta ohikin.  Alamäki kulki edelleen aika mukavasti, sillä kisan aikana musta meni alamäessä ohi tasan kaksi tyyppiä ja itse ohitin todennäköisesti toista sataa.  Ei tehty työ siis hukkaan mennyt, sillä sai tuosta reissusta hyväkuntoisena huomattavasti mielekkäämmään kokemuksen kuin mitä se olisi ollut, jos jalka tai kunto ei olisi riittänyt näin hyvin.

Katopa tuosta vaikka lyhyt video, niin hahmotat vähän, mikä on homman mittakaava.

Melkoinen kokemushan tuo koko UTMB-viikko ihan kokonaisvaltaisestikin kyllä oli.  10000 juoksijaa eri matkoilla ja siihen valtava määrä huoltajia ja kisaturisteja päälle, joten kunnon festivaalit Chamonixissa olivat koko viikon käynnissä.  Järjestelyt oli hiottu niin huippuunsa, että edes yrittämällä en keksi mitään valittamisen aihetta.  Vaikka ei mihinkään kisaan osallistuisikaan, niin kyllä tuolla kannattaa joskus käydä haistelemassa kisatunnelmaa, jos tämä skene yhtään kiinnostaa. Ei taida tämän mittakaavan tapahtumaa tässä lajissa olla missään muualla maailmassa.  Omaltani osaltani tämä on nyt todennäköisesti käsitelty ja on aika kääntää sivua, mutta mistäs sitä koskaan tietää, josko vaikka joskus tulisi vielä uudelleenkin yritettyä.

Hoka One One Speedgoat 3

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat
Tästä on muodostunut nyt mun luottokenkä, eikä pettänyt näin pitkällä matkallakaan.  Lihakset pysyivät vetreinä ja jalkapohjat kunnossa hirveästä alamäkirynkytyksestä huolimatta. Pito ja juoksutuntuma ovat oikein hyvät, kun tuohon korkeampaan pohjaan on nyt tottunut.  Rakkoja tuli jalkoihin aivan poskettomat määrät, mutta syytän siitä enemmän kuumaa ja pölyistä keliä kuin kenkää.  Kynsivaurioita ei tullut lainkaan, mikä on ennenkokematonta.

Dolomiti Extreme Trail 103km 2019

Niin vaan saatiin kisakausi 2019:kin käyntiin.  Tällä kaudella ei montaa kisaa olekaan, mutta jotain pientä puuhastelua silti piti keksiä. Tänä vuonna ei millään lyhyillä kisoilla suotta lämmitelty vaan hypättiin suoraan ultrahommiin. Viime syksynä aloin suunnittelemaan tätä kautta siltä pohjalta, että kauteen tulee vain kaksi isoa kisaa, joista ensimmäinen pitäisi saada pois alta heti alkukesästä.  Helppo ja ajankohdallisesti täydellinen ratkaisu olisi ollut lähteä edellisvuosien tapaan Karhunkierrokselle toukokuun lopussa, mutta hylkäsin ajatuksen melko nopeasti.  Perusmatka (166km) olisi liian kova pala, sillä siitä palautuminen ja takaisin treenikuntoon pääseminen ottaisi pahimmassa tapauksessa koko kesäkuun.  83km matka taas olisi reitiltään ja nousumetreiltään turhan helppo, joten ei sekään oikein palvelisi tulevia tavoitteita. Noh, sitten alkoikin tiukka i-tran kisakalenterin selaaminen tavoitteena löytää Euroopasta kisa, joka olisi ennen juhannusta, matkaltaan 80-120km ja nousumetrejä saisi olla mahdollisimman paljon.  Muutama vaihtoehto löytyi, mutta lopulta Dolomiti Extreme Trail vaikutti parhaalta.  Matkustuskuvio olisi helppo, ajankohta täydellinen, Italia on mukava maa ja ennenkaikkea kisan speksit olivat vakuuttavat, 103km ja 7150nm. Tuossa alkaa nousua per kilometri olemaan jo ihan kiitettävästi ja kun huhujen mukaan "Extreme" ei ole mukana kisan nimessä ihan suotta, niin valinta oli selvä.  Sinne siis. Seuraavaksi piti haalia kokoon matkaseurue, mutta se ei aluksi ottanut oikein tulta alleen.  Lopulta sain yhden kaverin houkuteltua mukaan, mutta siitä parin päivän päästä alkoikin viestejä tippua inboxiin, "Mä voisin sittenkin lähteä.", "Me tullaan kanssa." ja lopulta meitä olikin 9 hengen porukka lähdössä reissuun. Oho.

Harjoituskauden pyöräytin käyntiin jo marraskuun lopulla ja määrätietoisesti tein töitä koko talven ja kevään.  Alkuun peruskuntoa, sitten vauhtia ja lumien sulettua, eli maaliskuun lopulta asti pääpaino oli pitkissä lenkeissä ja mäkitreeneissä.  Mäkeä onkin tullut hinkattua enemmän kuin koskaan  ja onko se sitten henkistä turtumista vai kehitystä, mutta pieniä merkkejä on ollut ilmassa, että ehkä se ylämäkikin alkaa Saranpäältä pikku hiljaa sujua. Ainahan se on ollut heikoin osa-alueeni, mutta viime kaudella sain sitä jo hiukan paremmaksi ja ehkä nyt on taas otettu (pieni) askel eteenpäin.  Muuten harjoittelua leimasi vammojen välttely, sillä useasti mainitsemani ja pitkään vaivannut kantapää-/akillesvamma piti saada kuriin.  Ennakkosuunnitelmista poiketen, päätin skipata leikkauksen ja yrittää harjoittelun rytmittämisellä sekä juoksumäärien vähentämisellä saada lähes kroonistuneet kivut pois.  Ja sehän onnistui.  Rytmitin treeniviikot niin, että en juurikaan tehnyt peräkkäisiä juoksupäiviä, vaan aina lenkkipäivän jälkeen pidin taukoa juoksusta.  Väistämättähän tämä johti siis melko vaatimattomiin juoksumääriin, kun lenkkejä tuli vain 3-4 viikossa, mutta korvasin juoksuja pyöräilemällä ja hiihtämällä, joten kyllä tässä määrällisesti on treenattu varmaankin enemmän kuin koskaan aikaisemmin.  Kevään tultua pystyin satunnaisesti tekemään viisikin juoksulenkkiä viikossa, mutta viikkokilometrit olivat parhaimmillaankin vain 85km luokkaa, joten aika vaatimattomilla juoksukilsoilla tässä viivalle jouduttiin.  Niinkään en ollut huolissani kuntopuolesta, mutta mitenkä jalat näillä määrillä kestäisivät iskutusta, oli isohko kysymysmerkki.  Joka tapauksessa suhteellisen luottavaisin mielin asetuin lähtöviivalle.  Treenattu oli, vammat lähes taltutettu ja kisaliekki paloi kirkkaana!

Mitään kovin ihmeellisiä tavoitteita en kisaan asettanut. Tarkoituksena olisi tehdä järkevä ja ehjä kisasuoritus ilman suurempia hölmöilyjä tai stressiä loppuajasta.  Aikaisempiin vastaavanlaisiin suorituksiini verraten arvelin, että joku 20 tunnin alitus voisi olla tehtävissä. Kisanaikaista stressiä pyrin vähentämään myös sillä, että jätin kisan lähes kokonaan aikatauluttamatta.  Sen verran tsekkasin aikaisempien vuosien tuloksista, että dropbagille (53km) pitäisi ehtiä 9-11h kuluessa ja sitten loppu olisikin leppoisaa rullailua (hehheh) maaliin, kun isoimmat nousut olisi hoidettu jo ennen puoltaväliä. Tuossa vaiheessa voinee sitten arvioida kuntoa ja alkaa tekemään tarkempaa tavoitetta loppuajan suhteen.

Forno di Zoldon kylään saavuttiin torstai-iltapäivällä ja 1,5 vuorokauden maisemista ja pitsasta nautiskelun jälkeen alettiin valmistautua starttiin. Perjantai-illalla saatiin tieto, että kisareittiä olisi muutettu kahdestakin kohtaa lumitilanteen takia ja molemmat reitin 2000m korkeuden ylittävää kohtaa kierrettäisiin. Kokonaismatkaan ja nousumetreihin muutoksien ei ennakkotietojen mukaan pitäisi vaikuttaa, mutta harmitti se silti. Höhlä.

Lähtölaukaus pamahti 5.00 ja lämpimässä, tyynessä säässä päästiin liikkeelle. Kaikista "rauhallinen aloitus"-suunnitelmista huolimatta alun 3km asfalttiosuus meni reippaasti 4:35/km keskivauhdilla. Just tällä tyylillä sadan kilsan vuorikisa kannattaakin aloittaa. Saipahan ainakin veren kiertämään lihaksissa heti alusta. Heti alkuun oli ohjelmassa reitin pisin nousu ja porukka asettui nätisti jonoon. Muutama höyrypää lähti taaempana huohottamaan mäkeä juosten, mutta vähemmän yllättävästi meno hyytyi aika nopeasti. Kesken mäen tuli pieni välilasku ja alamäkeen pääsi hiukan avaamaan kaasua. Aikalailla seisomaan suurin osa porukasta jäi ja siinä tuli heti kuitattua kymmenkunta selkää. Se lysti oli aika nopeasti ohi ja sitten tunkattiin taas. Pysyin ylämäessä suht vaivatta porukan mukana ja siinähän se mäki taittui. Ylhäällä oli huolto, missä nopeasti vähän sipsiä ja suklaata naamaan ja eikun alamäkeen. Nämä italialaiset tuntuivat huoltavan melko perusteellisesti ja iso osa sen hetkisistä kilpakumppaneista jäi huollossa taakse. Alamäki ja seuraava osuus Passo Duranin (30km) huoltoon oli melko juostavaa, joten matka eteni aika muukavasti. Huollon jälkeen oli edessä jyrkkyydeltään ihan holtiton ylämäki. Reittikartassakin nousu on terävä piikki ja semmoinen se olikin. Noin 1,5km matkalle nousua tuli 420m ja aikaa vierähti vajaat 50min. Taisi olla hitain kilometri, minkä olen ikinä missään mukamas-juoksukisassa edennyt. Alamäki oli samanlainen ja siihenkin vierähti 24 minuuttia. Siis 16min/km vauhdilla alamäkeen. Olen pitänyt itseäni ihan kohtuullisena alamäkijuoksijana, mutta siinä kivirännissä tuli kyllä taidoissa raja vastaan. Seuraavista 20km ei ole oikein väkeviä mielikuvia. Ensin mentiin ylämäkeen, sitten alamäkeen, ylämäkeen ja vähän pienempään ylä- ja alamäkeen ja tätä toistettiin aika monta kertaa. Jossain välissä oli jotain huoltoja, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, oli kuuma, vuoret ympärillä olivat ihan mielettömän hienoja ja taas oli kuuma. Lippiksellä kauhoin puroista niin kylmää vettä päähäni, että isommasta annoksesta olisi aivot jäätyneet. Kaikki oli oikeastaan aivan hyvin, mutta polku oli jotenkin koko ajan napsun verran liian jyrkkää tai muuten hankalaa, että eteneminen olisi ollut sujuvaa. 

(c) Janne Ahola

Lopulta pääsin Passo Staulanzan (53km) huoltoon, missä oli dropbag odottamassa. Aikaa oli kulunut 10h 28min ja takana oli 4000 nousumetriä. Olin siis ihan kohtuullisesti aikataulussa, vaikka meno olikin ollut melkoista matelua suurimman osan matkasta. Seurueestamme kaksi kaveria oli huollossa odottamassa ja jeesasivat kovasti hommissa. Kiitos siitä. Mitään isompaa huollon tarvetta ei oikeastaan ollut, joten vedin vähän soppaa huiviin, vaihdoin sukat, latasin energiat liiviin ja eteenpäin. Vartti siinä taisi vierähtää ja teki kyllä hyvää saada vielä lähtiessä pienet kannustusläpsyt olalle. Mies oli täydessä vedossa jälkimmäistä puoliskoa varten, mutta kyllä mielessä kävi, että jos seuraavatkin 50km on samanlaista jyrkkää kivi- ja juurakkomyllytystä kuin alkuosa, niin edessä olisi todella pitkä ilta (ja yö).

(c) Janne Ahola

Ainakin polku alkoi helpompana ja ihan pääsi juoksemaankin välillä. Kilpakumppaneita ei ollut hirveästi näkynyt, eikä näkynyt nytkään, joten itselleni tyypilliseen tapaan jatkoin yksinäistä matkantekoa. Fiilis oli korkealla, kun kilometrit alkoivat taittua selvästi aiempaa nopeammin ja huoltoa seuraavat 10km olivat maisemiltaan jotenkin aivan erityisen vaikuttavat. Ympäröivät vuoren seinämät tuntuivat nousevan pystysuoraan ihan vierestä, vesiputous putosi vapaasti usean sadan metrin korkeudelta ja oli jotenkin vaan ihan helvetin hienoa kaikella tapaa. Näihin muutamiin tunteihin kiteytyi jotenkin iso annos sitä hienoutta, mikä tässä lajissa viehättää. Sopivasti uupuneena, mutta henkisesti vireänä olet ihan omilla pienillä jaloilla edennyt aika pitkän matkan suht nopeasti ja päässyt sellaisiin paikkoihin, joita suurin osa ihmisistä ei tule näkemään kuin kuvista. Itsekin olisin ehkä kuvia ottanut, jos kisoissa kuvia ottaisin. Nyt keskityin nautiskelemaan. 

(c) Tuomas Karskela

Matka eteni muutamien huoltopisteiden kautta ihan sujuvasti ja reittimuutoksista johtuen yhtäkkiä tupsahdinkin kyltille, missä luki 80km. Aijaa, näin pitkällä jo, vaikka mielestäni mittarini olin vähän edistänyt ainakin alkumatkasta ja näytti nytkin vasta 76km. Tuli mieleen, että nyt on tainnut italiaano vähän juksuttaa, kun lupasi, että kisa ei mitoiltaan muuttuisi, vaikka reittiä olikin pitänyt muuttaa. Kyltiltä ei ollutkaan kuin pari kilometriä Passo Cibianan huoltoon. Siellä tein vihdoin jotain laskelmia mahdollisesta loppuajasta, sillä loppureitillä ei enää muutoksia olisi. 20km siis jäljellä, yksi 350nm ylämäki ja sen jälkeen kevyttä rallattelua noin 800 laskumetriä 15km matkalle. Alkoi näyttää siltä, että oikein hyvällä kirillä jopa 17h saattaisi alittua. Jepjep, vähänpä tiesin, sillä olihan loppuun keksitty vielä pikku jäynä. Ylämäki oli melko helppo ja kaikki näytti hyvältä. Sitten käännyttiinkiin alamäkeen ja fiilistelin jo mukavaa polkua, jota saisin rullailla kevyellä jalalla maaliin asti. Jos olisi ollut reittikartta mukana, niin olisin nähnyt huutomerkin kartassa, mutta nyt kyltti "Attenzione, Danger" vain kertoi, että vähän kipakampi alamäki saattaa olla vielä edessä. Ja olihan se taas hassun hauskaa. Irti polkaistut kivet ropisi vaan niskoille ja vatsalihakset huusi hoosiannaa siinä takakenossa missä piti olla pysyäkseen pystyssä. Onneksi hiukan alempana oli kaikkia käteviä puita, joihin saattoi pysäyttää liian vauhdikkaan etenemisen. Tolkuttoman hitaasti, mutta ilman haavereita selvisin kuitenkin osuuden alas ja siellä olikin (ei niin yllättävästi) ensiapumiehet odottamassa. Itse en onneksi heidän palveluitaan tarvinnut, mutta mietiskelin kyllä, että onneksi ehdin tuosta laskusta pois ennen pimeän tuloa, sillä ilta alkoi jo hämärtää. Ylitin poikittaissuunnassa lyhyen kivikon ja sitten solan toiselta puolelta taas ylämäkeen. Heti alussa oli laitettu nousuun jo apuköysi ja olihan tämäkin ihan naurettavan jyrkkä. Ei se kovin pitkä ollut, mutta aikaa tuhraantui ihan älyttömästi. Sitten vihdoin Rifugio Bosconeron huoltoon, missä pakkasin sauvat liiviin, vedin otsalampun päähän ja ampaisin alamäkeen. 13km jäljellä josta 10km alamäkeä ja loivaa ylämäkeä. Alusta osoittautui pääosin pehmeäksi neulasränniksi, missä pimeydestä huolimatta pystyi juoksemaan oikein hyvää kyytiä. Edellisen etapin ala- ja ylämäkisirkuksen myötä 17h alitus oli livennyt käsistä, mutta 18h näyttäisi alittuvan,  jos mitään katastrofaalista ei tapahtuisi. Keskityinkin siis nautiskelemaan viilenevästä, pimeästä illasta, helposta polusta ja edelleen hämmentävän sujuvasta juoksusta. Viimeiset kolme kilometriä mentiin jo asutuksen läheisyydessä teillä ja peltopoluilla, enkä edelläänkään viitsinyt alkaa kirimään, kun muita juoksijoita ei näkynyt edessä eikä takana. Rullailin viimeisen lyhyen alamäen maaliin ja kello pysähtyi aikaan 17.42:14 (en yhtään tiedä, mitä aikaa tuo maalikello näyttää).

(c) Samuli Nieminen

Maalissa oli nopeampi kaverini odottelemassa ja koska olin aivan odottamattoman hyvävoimainen, niin haimme dropbagit ja söin vielä pastatkin siinä odotellessamme seurueemme naisjuoksijan maaliin. Mitään kylmähorkkaa tai henkistä romahdusta ei tuntunut tulevan, mikä joskus on ollut edessä aika pian maaliviivan jälkeen.  Myöhemmin internettiin kytkeydyttyäni selvisi, että sijoituskin oli miesten sarjassa ihan kelvollinen 43/313 ja kokonaiskilpailussa 49/359. Aikahan oli tavoitteeseen nähden erinomainen, mutta totuuden nimissä on sanottava, että ilman reittimuutoksia olisi 20h alitus ollut kyllä todella tiukassa. Nyt kisan speksit olivat noin 95km ja 5500nm, mikä varsinkin nousujen osalta on aika paljon vähemmän, kuin mitä luvattiin. Itse asiassa niin paljon vähemmän, että pikkuisen jopa ottaa pannuun. Rahat takaisin, ***tana! Muutenkin reitti oli hiukan kaksijakoinen, kun ekat 50km sisälsi 4000nm ja suurelta osin aivan älyttömän vaikeaa polkua, kun taas jälkimmäinen 40km sisälsi 1500nm ja aika helppoa rallattelua sitä yhtä kiukkuisempaa osuutta lukuunottamatta. 

Garmin data

Strava
Tulokset

Mikäs fiilis tästä sitten jäi? No kuule, ihan hemmetin hyvä. Tarkoituksena oli tehdä ehjä suoritus ja semmoinen tuli. Kuten tästä kirjoituksesta ehkä välittyykin, ei kisaan kuulunut mitään suurta draamaa. Ei totaalista tummumista ja uudelleen heräämistä. Ei vatsavaivoja, ei pään pehmenemistä, ei ihmeempiä kipuja, eikä mitään muitakaan ultrajuoksuun yleisesti assosioituja kokemuksia. Sen sijaan tasaista etenemistä, suht tasaisella vauhdilla ja pääosin hyvällä mielellä. Joku voisi kysyä, että olisiko ollut mahdollista mennä kovempaa, jos kerran oli noin kivaa ja helppoa. Olisi varmasti, mutta nyt jäi menemättä. Ei tuo nyt ihan retkeilyksi kuitenkaan mennyt, vaikka siltä ehkä vaikuttaakin. Tyytyväisyyttä herättää se, että ylämäki alkaa ihan oikeasti jo kulkemaan sen verran, että ihan jatkuvasti en jää enää jalkoihin, alamäessä ei ohi tule juuri kukaan, peruskestävyys on hyvällä tolalla, jalat kestävät iskua ja rasitusta aivan hyvin, eikä pollakaan anna ihan vähällä periksi. Kaikki tasaiset pätkät ja alamäet juoksin, joten seuraavaksi pitäisi varmaan alkaa juoksemaan niitä loivia ylämäkiäkin. Yäk. Selkeä kehityskohde on myös tuommoisen sikajyrkän mäen nouseminen ja laskeminen, sillä oikein ei vääntö ja taidot näissä mäissä riittäneet. Onneksi tällaisia mäkiä ei ihan näin paljoa kovin monessa kisassa ole, joten kovin akuutista ongelmasta ei ole kyse. Erittäin luottavaisin mielin tässä siis lähdetään kohti kesän treenejä ja kauden pääkisaa.

Kisajärjestelyistä, reittimerkinnöistä, huolloista ja muustakaan ei pahaa sanottavaa ole. Toki semmoista pientä Italialaista suurpiirteisyyttä esiintyi siellä täällä, mutta mitään isompaa ongelmaa ei ollut. Forno di Zoldo oli sen verran pikkuinen kylä, että peruspalveluita kummempaa viihdykettä sieltä ei löytynyt. Mitään nähtävyyksiä tai shoppailuja on ihan turha kuvitella sieltä löytävänsä. Itse kisaa en ihan aloittelevalle vuorijuoksijalle välttämättä suosittelelisi, mutta kokeneempi kettu saattaa reitiltä löytää aika mukavasti haastetta. Ainakin itselleni tämä oli käymistäni vuorikisoista selkeästi haastavin reitti.

Hoka One One Speedgoat3

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat 3.  Pitkän vastustelun jälkeen oli pakko myöntää, että tarvitsen pitkille matkoille enemmän vaimennusta kantapään alle.  Huolellisten tutkimusten jälkeen kengäksi valikoitui Speedgoat 3, jossa vaimennusta riittää, droppi on maltillinen 4mm ja pohjassa superpitävä Vibramin Megagrip-kumpi.  Alamäkeen rallatellessa ei kenkä paksusta pohjastaan johtuen ole erityisen ketterä ja nilkkojaan saa varoa, mutta tasaisessa hidasvauhtisessa junttaamisessa (mitä ultrat enimmäkseen ovat) pehmeä vaimennus hellii ihanasti väsyneitä jalkoja.