NUTS Ylläs-Pallas 160km Special Edition 2020

Worst of all the bad ideas, vai miten ne Ameriikassa sanookaan.  Näin ei pitäisi tapahtua, sillä nyt oma toimintani sotii kaikkia yleviä puheitani ja periaatteitani vastaan.  Kaverilla hajosi jalka, joten noin puolen tunnin harkinnalla nappasin hänen ilmoittautumisen, kyydin ja majoituksen NUTS Ylläs-Pallaksen 165km polkujuoksuun.  Lyhyt harkinta-aika sinällään on itselleni tyypillistä, mutta se tosiasia, että päätöksentekohetkellä starttiin oli aikaa n. 3,5 vuorokautta onkin sitten hiukan epätyypillisempää.  Olen toisinaan kovaankin ääneen puhunut ultramatkojen nöyrästä kunnioittamisesta ja ennenkaikkea huolellisesta sekä fyysisestä että henkisestä valmistautumisesta, mutta nyt tuli kyllä takki käännettyä niin moneen kertaan, että menin itsekin sekaisin.  No, tässä tilanteessa sitä kuitenkin ollaan ja lähtökohdat ovat kaikkea muuta kuin hyvät.

Treenit ovat olleet ihan mitä sattuu maaliskuun lopun jälkeen ja vaikka ulkoiltu onkin varsin runsaasti, on juoksut olleet todella vähissä ja pitkät lenkit jääneet kokonaan tekemättä.  En oikeastaan kovin huolissani ole kuntopuolesta, sillä ihan kohtuullisessa kondiksessa olen, mutta jalkojen iskunkestävyys saattaa olla melko huonolla tolalla.  Valitettavasti ultria ei juosta pyöräilemällä ja suppailemalla, vaan isoa juoksumäärää olisi pakko tehdä.  Valmistavasta harjoitusjaksosta ei siis voida hyvällä tahdollakaan puhua, eikä oikein minkäänlaisesta harjoitusjaksosta.  Toinen takaraivossa kaihertava seikka oli edellinen reissu Ylläkselle.  Se oli tähänastisen juoksu-urani tuskaisin matka, joten muistikuvat eivät ole  ihan pelkästään positiivisia.  Ja silloin reitti oli "vain" 134km pitkä ja juostiin toiseen suuntaan, eli isoimmat nousut olivat alussa, kun ne nyt olisivat siis lopussa.  Kolmas seikka on tuo "Special Edition", eli koronatilanteesta johtuen kisa järjestetään aika kevyellä organisaatiolla, joka isoimpana muutoksena tekee sen, että reittiä ei ole merkitty, vaan kisaajat etenevät omalla navigoinnilla.  GPS-seuranta ja huoltopisteet ovat kuitenkin saatavilla, joten eiköhän tuosta navigoinnistakin selvitä, kunhan vaan vehkeet toimii.  Onneksi nykyinen rannelaite reitittää karttapohjalle, joten kunhan pysyy vaan viivalla, niin ei mitään hätää.  Jos laite sen sijaan sekoaa tjms. niin sitten olen enempi lirissä, koska kartasta mulle on enempi hyötyä sateensuojana tai istuinalustana kuin suunnistusvälineenä. Noh, mutta näillä mennään ja itsepä olen itseni tähän(kin) soppaan saanut, joten huoli pois, tunturiin katselemaan maisemia ja imemään geelejä.

Edellä mainituista seikoista ja kohtuullisen uhkaavasta säätiedotuksesta johtuen en asettanut mitään aikatavoitteita tai tehnyt aikatauluja.  Eväitä olisi mukana about 30 tunnin suoritukseen, mutta toivottavasti ihan niin kauaa ei reissussa tarvitsisi olla.

Torstaina reipas 14 tunnin moottorimarssi ja hyvissä ajoin sekä notkein koivin päästiin Äkäslompoloon.  Uni maistui poikkeuksellisen makoisasti, joten levänneenä ja hyvävoimaisena hypättiin aamupäivällä bussiin ja siirryttiin lähtöpaikalle Hettaan odottelemaan starttia.

(c) Rami Valonen

Puolilta päivin lähtö ja sännättiin alun 5km maantieosuudelle. Pidin sykemittaria silmällä, ettei heti alussa tulisi keulittua, mutta ihan hyvää kyytiä asfaltti ja sitä seuraava hiekkatieosuuskin sujui, joten alle tunnissa taittui ensimmäinen 11,5km. Ekasta huollosta vain kevyt vesitäydennys ja kohti tuntureita. Pyhäkeron nousu meni vaivattomasti ja ylipäätään tuntui siltä, että kone oli käynnistynyt oikein mukavasti. Tuntureiden ylitykset Pallakselle asti ovat kisan hienointa antia ja tähän suuntaan juostessa niistä pääsi nauttimaan hyvävoimaisena ja täydellä ymmäryksen tasolla.  Välillä tihkutti hiukan vettä, mutta yleisesti ottaen olosuhteet olivat lähellä optimaalista ja matka eteni sujuvasti. Muutama kilpailija tuli ohi, mutta olin etukäteen päättänyt olla murehtimatta sijoituksista, joten saivat mennä menojaan. Alamäissä oli vähän sellainen olo, että alamäkijalat eivät olleet ihan samanlaisessa iskussa kuin parhaimmillaan, mutta ongelmitta laskutkin rullasivat.  Ylipäätään meno oli sellaista, että jos kisa olisi päättynyt Pallakselle, niin suoritusta voisi kuvailla täydelliseksi.  Pallakselle ~58km saavuin ajassa 7:08h ja isompaan huoltoon ei ollut tarvetta. Otin dropbagista energiatäydennykset, imaisin pari mukillista mustikkakeittoa ja n. 10min tauon jälkeen matka jatkui kohti Rauhalaa.  Seuraava osuus oli muistikuvissani aivan kammottavaa röllimetsää, mutta ei se nyt ihan mahdotonta kuitenkaan ollut. Vaikeaa toki verrattuna tunturiosuuteen, mutta pääosin juostavaa, vaikkakin hankalaa sellaista.  Tavoitin kaverin aika pian etapin alettua ja matkaa taitettiin välillä yhdessä ja välillä erikseen.  Metsäosuuden loppupuoli oli hieman kostea ja ihan kokoajan ei ollut selvillä kulkeeko siinä polku vai puro.  Vettä oli pitkiä pätkiä puoleen sääreen ja paikoittain hieman enemmän. Oikeastaan jopa niin paljon, että kahlaaminen laittoi hiukan naurattamaan. Röllimetsän jälkeen päästiin nousemaan Mustakerolle, missä yötön yö näytti taas parhaita puoliaan ja juokseminen oli helpolla polulla taas todella hienoa ja edelleen yllättävänkin sujuvaa.  Rauhalan huollossa vain pikainen nestetankkaus ja hiukan sipsejä.  Omassa mielessäni pahin osuus oli siis nyt taklattu, sillä viimeksi tuo pätkä oli ihan kauheaa kärsimystä.  Oi, kuinka väärässä olinkaan, mutta tullaan siihen myöhemmin. Rauhalan jälkeen kolme kilometriä maantienlaitaa, missä piti jo hiukan pakottaa itsensä juoksemaan, mutta juostua tuli.  Kaverikin karkasi, mutta onneksi toinen tuli takaa kiinni ja taas oli hetkeksi seuraa.  Maantieosuuden jälkeen mittariin kilahti 82km, eli noin puoliväli ja päissäni laskeskelin, että nyt jälkimmäiseen puoliskoon pitäisi riittää n. 10:00min/km keskitahti, että 24h alittuisi.  Aivan tehtävissä siis ja tästä eteenpäin tuo realisoituikin jonkinlaiseksi tavoiteajaksi.

(c) Rami Valonen

Seuraava väli Pahtavuoman huoltoon ja sieltä Peurakaltion dropbag-huoltoon on jotenkin hämärän peitossa.  Muistaakseni matka taittui edelleen ilman ongelmia ja välillä pystyin juoksemaan ihan reippaastikin.  Ainakin karistin kannoiltani minut tavoittaneen kaverin ja saavutin karanneen, jonka kanssa saavuttiin Peurakaltioon yhdessä.  Matkaa takana ~104km ja aikaa kulunut 14:05h.  Yhdessä jatkettiin kohti Kotamajaa ja Kukastunturin kunniakierrosta.  Nousussa alkoi tulla ensimmäisiä merkkejä siitä, että kohta alkaa jalat loppua, mutta ei mitään syytä hätäillä vielä. Saahan se matka 113km jälkeen jo vähän painaakin. Ylhäällä uuvutti sen verran, että heitin puoleksi minuutiksi varpujen sekaan leviäksi ja rentoutin kropan. Helpotti.  Alamäessä kaveri meni menojaan, tosin saavutin ja ohitin toisen kanssakilpailijan, mutta tulin kuitenkin yksin kierroksen loppuun.  Tässä kohtaa oli pientä empistä reitin kanssa, sillä navigaattori sanoi, että pitäisi jatkaa suoraan (suon yli), mutta kyltti taas viittasi, että olisi pitänyt mennä takaisinpäin.  Siinä arpoessani aiemmin ohittamani kilpailija saapui paikalle ja yhdessä tuumin päätimme vetäistä suon yli.  Olihan siellä toki pitkospuut, mutta siinä päällä n. 30cm vettä.  Olipahan kuitenkin jotain kovaa minkä päälle astua, että ei mihinkään suonsilmään tarvinnut sukeltaa.  Oikeaan paikkaan päädyttyämme reitti jatkui helppojuoksuista latupohjaa pitkin ja karistin kilpakumppanin kannoiltani.  Mutta sitten se tuli se hetki, jota pelkäsin tulevan.  Valtava uupumus iski kuin salama ja meno loppui seinään. Yht´äkkiä hereillä pysyminen oli käsittämättömän vaikeaa ja eteenpäin pääsy oli täyden työn takana.  Onhan näitä ennenkin tullut ja aloin käyttää työkalupakissa olevia konsteja. Kofeiinigeeliä kitusiin, kylmää vettä naamalle jne.  Mikään ei kuitenkaan toiminut ja siinä vaiheessa, kun yksikseni lauleskelin "Olof Palme går på bio" ja 2 promillen humalaa vastaavassa tilassa meinasin jo lähteä hoipertelemaan väärään suuntaan, juoksi meikäläisen kiinni puolituttu kilpakumppani.  Sehän oli kuin jeesuksen toinen tuleminen ja tiesin, että jesjes kohta mennään.  Aivot käynnistyivät välittömästi uudelleen ja yhdessä juostiin taas ihan kelpo kyytiä. Huh, selvittiinhän siitäkin, mutta tummia pilviä leijui silti yleisen jaksamisen ja ennenkaikkea jalkojen kestämisen yläpuolella. 130km kroppa kesti, mutta nyt alkaisi sitten varsinainen taistelu.  Tähän asti olin pyrkinyt etenemään yhtään pakottamatta ja se oli osoittautunut oikein hyväksi lähestymistavaksi, mutta nyt oli pakko vaihtaa suunnitelmaa ja alkaa puristamaan aina kun se vain oli mahdollista.  Varkaankurun ylöspäin vievät pitkokset sujuivat vielä kohtuullisesti, mutta Ylläksen kierto "takakautta" olikin jo paljon hankalampaa.  Aurinko alkoi paistaa lähes kirkkaalta taivaalta, lämpötila nousi humisten ja hiki virtasi. Ylläsjärven huoltoon ~145km pääsin ajassa 20:26h ja jalat olivat täysin finito.  Enää 20km, joten menisihän se tyhjilläkin jaloilla, mutta nyt alkoi myös pää pehmenemään. Tuohonhan sen olisi voinut toki sujuvasti voinut keskeyttää, mutta jotenkin ajattelin, että kyllä tämä tästä. Päässä hakkasi taas kerran kaverin kauan sitten lausuma "20 kilometriähän jaksaa juosta aina", mutta pientä epäilystä leijui silti ilmassa. Edessä oli vaatimaton nousu Ylläksen huipulle, joka jakautuu oikeastaan kahteen osaan. Puolet matkasta semijyrkkää rinnepohjaa ja toinen puolisko sikajyrkkää rakkakivikkoa.  Jos alhaalla ajattelin, että kyllä tämä tästä, niin puolivälissä makoillessani puolitajuttomana frisbeegolf-radan heittomatolla totesin, että ei tämä tästä.  Olisin varmaan jäänyt siihen, mutta mäkäräiset ahdistivat sen verran, että pakko oli jatkaa.  Askel kerrallaan könysin lopulta mäen ylös ja tämän koitoksen selvitettyäni pääkin palautui taas jotenkin normaaliin moodiin.  Huipulla totesin myös, että sinne meni 24h alitus, joten nyt pyrkisin vaan mahdollisimman nopeasti maaliin.  Mahdollisimman nopeasti sen takia, että päällimmäisenä ajatuksena hakkasi vain päässä, että haluan pois täältä. Ei paljon maisemien katselu kiinnostanut, joten ei muuta kuin huoltotietä pitkin alas. Jos ei jaloilla päässyt ylös, niin ei niillä näköjään enää päässyt alaskaan. Ei helvata, alamäkeen kävellen.  Tätä ei ollutkaan tapahtunutkaan sitten kuin, öööh, viimeksi tässä samassa kisassa (tosin siellä toisessa päässä). Etureidet olivat niin loppu, että harkitsin jopa hetkittäin pakittamista, mutta jotenkin se tuli silti oikeinpäin linkutettua alas. Tasaisella pystyin niukin naukin vielä juoksemaan ja viimeinen Kellokkaan huolto oli merkki siitä, että kohta tämä loppuu. Enää 13,9km, johon tosin sisältyi Pirunkurun rakkakivirännin nouseminen.  En kerro siitä sen enempää, mutta voinette tuon Ylläs-nousun perusteella arvioida, kuinka hienosti se meni.  Alamäki oli onneksi sen verran loivaa, että jonkinlaisia juoksua muistuttavia askeleita pystyin ottamaan, mutta silti alamäen loppupäässä tuli vielä yksi kilpakumppani kiinni. Olin noiden nousujen aikana hävinnyt ainakin 2 sijaa ja nyt ajattelin, että "***kele, ei enää yhtään!".  Jäljellä oli ~3,5km ja sen minä kuulkaas pääosin juoksin. En kovaa, mutta juoksin silti, enkä hävinnyt enää sijoituksia.  Maaliin ajassa 24:40:27 ja sijoitus 13/54 (77 lähti, eli 23 keskeytti).  Päällimmäisenä tunteena vain helpotus siitä, että se oli ohi.

Tulokset
Garmin
Strava

Paremminhan se meni kuin pelkäsin, mutta aika kaukana hyvästä suorituksesta silti oltiin.  Plus-sarakkeeseen kirjataan rento asenne, jonka pystyin säilyttämään lähes niin kauan kuin päässä ylipäätään mitään liikkui. En antanut muiden kilpailijoiden vaikuttaa pätkääkään omaan tekemiseeni, enkä myöskään juossut kilpaa kellon kanssa.  Tällaiseen en ole koskaan aikaisemmin pystynyt, vaan aina takaraivossa on tykyttäneet sijoitukset ja aikatavoitteet.  Toinen asia on sekä positiivinen että negatiivinen (ei kuitenkaan neutraali), eli olihan se todella hienoa huomata, että lähes 130km meni kaikella tapaa sujuvasti, mutta toisaalta olisi ollut suotavaa, että loppuosa oli mennyt edes jotenkin "normaalilla" hyytymisellä eikä tuollaisella totaalisella fyysisellä sippaamisella ja pään sekoamisella. Olihan tuossa tekemisessä paljon hyviä asioita, jotka tuonnempana nousevat varmasti enemmän mieleen, mutta kyllä fakta on silti se, että en ollut 100 mailin kunnossa, vaan ehkäpä just 120km kunnossa.  Niillä paljon puhutuilla "vanhoilla pohjilla" mentiin aika pitkälle ja aikaisemmin hankitulla kokemuksella sitten loput, mutta olisihan se suorituskyky hieman parempi lopun nousuissa voinut olla.  Jos en nyt ihan suorilta lähde oikeastaan kenellekään suosittelemaan 100 mailisen juoksemista, niin ei sitä ainakaan valmistautumatta kannata tehdä.  On se vaan ihan saakelin pitkä matka.

Reitti oli paikoittain aivan hulvattoman märkä ja vetinen, mutta sääolosuhteet olivat toisaalta juoksemisen kannalta lähes täydelliset.  Hidastivathan ne kahluuosuudet menoa, mutta enemmän hidastaa ylikuumeneminen, joten mieluummin tällainen kuin 2018 kaltainen tappohelle.  NUTS-porukalle kuuluu jättimäiset kiitokset vaivannäöstä ja viitseliäisyydestä järjestää kisa näin pienelle porukalle.  Kisailijan näkökulmasta poikkeusjärjestelyt näkyivät vain paikoittain puuttuvissa reittimerkinnöissä ja pienimuotoisemmassa huoltopistetarjoilussa.  Silti kaikkea oli saatavilla ja palvelu sekä kannustus oli koko ajan mahtavaa.  Kiitos teille!

Reitti on edelleen Suomen kaunein (ultra-)juoksureitti, mutta olen mennyt sen nyt molempiin suuntiin, joten aion visusti pitää kiinni heti maalialueella tokaisemastani: "En ikinä enää kiipeä Ylläkselle!  En edes hissillä.".

Hoka One One Speedgoat Evo

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat Evo
Superkenkä.  Alkuongelmien jälkeen kenkä on muotoutunut jalkaan täydellisesti, vaimentaa, pitää ja kuivuu todella hyvin. Ei ketterin, eikä nopein kenkä, mutta tällaiseen maastoon ja vauhtiin paras.