maanantai 29. elokuuta 2022

UTMB 2022 - DNF

Makoilen Chamonixissa ja katselen ikkunasta, kun ulkona sataa kaatamalla.  Kaveri lähti jo aamulla omalle kisamatkalleen, joten saan yksinäni täällä tappaa hitaasti kuluvia tunteja.  Kamat on pakattu, niin paljon on syöty kuin tänään uskaltaa, joten enää ei tarvi kuin levittää vaseliinit haaroihin ja vetää juoksuvaatteet päälle.  Mutta tässä odotellessa on hyvä vähän kerrata, miten tässä nyt näin kävi ja kuinka kummassa täällä ollaan (taas).

Juuh, elikkäs juoksin kisan omasta mielestäni erittäin onnistuneesti läpi vuonna 2019.  Silloinen reissu oli monen vuoden treenin ja arpajaispettymysten jälkeinen multihuipentuma, mikä kruunasi lopulta koko ultrajuoksu-urani ja oli se kisa, mihin koko harrastus oli tähdännytkin.  Kyseisen tavoitteen saavuttaminen tyhjensi pajatson melko totaalisesti, eikä näihin välivuosiin kovin montaa ultrastarttia mahdukaan.  Ja vielä vähemmän mahtuu onnistuneita suorituksia, voisin melkein sanoa, että lähinnä pettymyksiä tai vähintäänkin yhdentekeviä kisoja.  Nyt ollaan kuitenkin täällä ja koska kokemuksesta tiedän, että tähän kisaan ei voi hälläväliä-asenteella, eikä puolikuntoisena lähteä, niin kovaa henkistä (ja vähän fyysistäkin) kamppailua on kulunut vuosi käyty itsensä kanssa.  Kaiken kaikkiaan päädyin uudestaan tänne vähän vahingossa.  2019 kisan jälkeen tuli vuoden 2020 arvonta ja koska karsintapisteet oli kasassa, niin puoliksi vitsillä nakkasin arvan sisään.  Edellisissä arvonnoissa ei onni ollut myöten, vaan jouduin odottamaan mukaan pääsyä kolme vuotta, joten mitenkään hengitystä pidätellen en tällä kertaa arvontaa odotellut.  Mutta sitten tuli tulokset ja olin päässyt mukaan. Mitäs helvettiä?  Tammikuussa 2020 olin siis siinä tilanteessa, että olin fyysisesti jotakuinkin palautunut edellisestä reissusta, mutta henkinen palautuminen ja ennen kaikkea treenimotivaatio eivät erityisen korkealla olleet.  Mutta kun tilaisuus tuli ja muutama kaverikin sai lipun, niin pakkohan se osallistumisoikeus oli lunastaa ja hoitaa matkajärjestelyt kuntoon.  Kuten kaikki tietävät, parin kuukauden päästä maailma olikin aika erilainen ja kevät elettiin melkoisessa epätietoisuudessa.  Treenasin kyllä suht tiukasti, kunnes kesäkuun alussa kisa vihdoin peruttiin ja treeni loppui siihen.  En voi sanoa olleeni erityisen pettynyt peruutuksesta ja koin saaneeni pienen hengähdystauon.  Peruutuksen myötä kisapaikan omaaville luvattiin mahdollisuus siirtää osallistuminen 2021,2022 tai 2023 kisaan.  Pandemian ja epätietoisuuden jatkuessa en vuoden 2020 lopussa ollut halukas lunastamaan paikkaani 2021 kisaan (joka kyllä lopulta saatiin järjestettyä suht normaalisti), vaan skippasin sen suorilta.  Syksyllä 2021 sitten kaverin kanssa päätettiin, että 2022 lähdetään.  Itse koin, että tämä oli viimeinen mahdollisuus, sillä en 2021 aikana juossut yhtään ultraa, enkä juoksisi 2022 vuonnakaan, joten myöhemmin en enää jaksaisi enkä pystyisi itseäni ultrakuntoon laittamaan.  Melkoinen 10 kuukauden treenimylly olisi edessä, mutta päätin suhtautua projektiin "One more time with feeling"-asenteella, eli kerran vielä pistäisin kaiken peliin ja sitten ei tarvitsisi enää koskaan.  Harjoitussuunnitelma oli yksinkertainen, ensin puoli vuotta vauhdikasta juoksua ja mäkeä huipentuen Karhunkierroksen 83km kisaan.  Sitten kuukausi hulluna määrää pyörällä ja ajamaan Tahko180-maastopyöräkisa.  Tämän jälkeen 6 viikon hillitön mäkitreenijakso ja parin viikon keventelyn jälkeen kisaan.  Helppo homma ja tekemistä vaille valmis.

Kevään harjoitusjaksossa oli omat haasteensa, mitkä kävin jo Karhunkierros-raportissa läpi.  Kisan jälkeen pää oli myös ihan tyhjä, eikä juoksumotivaatiosta ollut tietoakaan.  Harkitsin useamman viikon vakavasti, että lähden vaan kisaturistiksi ja kaverille huoltajaksi.  Olin ehkä kyseisen matalapaineen ennakoinutkin ja suunnitelman mukaan siirryin pyörän päälle. Tahkolla meni aika mukavasti ja kuukauden juoksutauon jälkeen pääkin oli "parantunut", joten ei muuta kuin Hirvensaloon jumppaamaan. Tein juoksutreeniä sen verran kuin jaksoin ja huvitti, enkä hirveästi pakottanut itseäni.  Kesän mittaan nakuttelin 10 viikon aikana n. 150 tuntia treeniä, joten ei kesä nyt ihan makoillessa mennyt, jos ei nyt varsinaisesti juostessakaan. Puuttuvat tunnit tein edelleen pyörällä ja aloin orientoitumaan siihen, että en tule olemaan (lähelläkään) vuoden 2019 kuntotasoa, mutta silti riittävässä kondiksessa suoriutuakseni UTMB:sta kunnialla. 

Näistä lähtökohdista siis vetelen nyt shortsit ja t-paidan päälle.  Pistän numerolapun tällinkiin ja siirryn Chamonixissa keskusaukiolle odottelemaan starttia.  Edessä on 171km sekä 10000 nousu- ja laskumetriä, joiden aikana juostaan kolmen eri valtion alueella kiertäen Mont Blancin massiivi, kunnes päädytään samaiselle aukiolle takaisin Chamonixiin.  Kauanko siinä menee? Toivottavasti ei enempää kuin 36 tuntia. Nyt mennään.

Kuin sillit sumpussa 2500 muun kanssa odoteltiin vajaat 1,5 tuntia starttia.  Välillä ripsi hiukan vettä niskaan, mutta mitään jatkuvaa sadetta ei onneksi tullut.  Tunnelmaa nostatettiin ansiokkaasti ja mukavan jännittynyt tunnelma väreili ilmassa Vangeliksen pauhatessa kaiuttimista. Ja sitten juostiin.  Kisan ensimmäiset kilometrit ovat huikeat, kun kadun varret ovat täynnä hurraavia katsojia. Olin ihan hyvin sijoittunut lähdössä, enkä jäänyt juurikaan sumppuun, vaan muutaman sadan metrin jälkeen pääsin jo hölkkäämään omaa vauhtia eteenpäin. "Ei kiirettä" hoin itselleni ja olisi monen muunkin kannattanut hokea samaa, sillä oikealta ja vasemmalta lappasi porukkaa ohi, vaikka ihan hiljaa en itsekään juossut. 8km Les Houchesiin on tasaista ja sinne saavuin kohtuullisen nopeasti, juoksin huollosta läpi ja sitten kohti ensimmäistä mäkeä. Mäki lähti nousemaan aika mukavasti, enkä jäänyt mitenkään erityisemmin jalkoihin, vaan pysyin jonossa mukana.  Tämän 900 nousumetrin mäen pääsee vielä nousemaan valoisassa ja nautiskelin maisemista vielä, kun se oli mahdollista, sillä edessä olisi pitkä ja pimeä yö, milloin ei paljon ympärilleen katseltaisi.  Huipulla syvä puhallus ja sitten lähdettiin kaahaamaan alamäkeen. Alku olikin yllättävän jyrkkä, eikä askel oikein lähtenyt rullaamaan, mutta löytyihän se alamäkijalka tovin päästä ja sitten alkoi selkää tulemaan vastaan.  Saint-Gervaisin kylä tuli alamäen jälkeen ja sitä oikein odotin, sillä viime kerralla kylässä oli aivan hurjat karnevaalit pystyssä.  Tottakai nytkin oli ja siinä lasten kanssa ylävitosia heitellessä hymyissä suin saavuin ensimmäiseen kunnon huoltoon ja väliaikapisteeseen.  Mussutin suolakeksejä ja täytin pullot, eikä muuta kuin eteenpäin. Mittarissa 21km ja aikaa kulunut 2h34min.  Vain 7 minuuttia hitaammin kuin viimeksi, joten suht reipas startti tuli näköjään otettua, jopa liian reipas ehkäpä.  Kaivoin otsalampun esiin ja aika pian pimeys laskeutuikin.  Seuraava 10km huoltoväli on melko tasaista ja huomasin, että kantapäissä alkoi tuntua epämiellyttävää kipua. Jotenkin kohtuullista vauhtia sain pidettyä ja ohituksiakin kertyi koko ajan, mutta erityisesti tasaisen asfaltin juokseminen oli jo hiukan tuskaista.  Voihan helvetti.  Karhunkierroksella jalat sattuivat suunnilleen alusta asti, enkä nytkään päässyt kuin 25 kilometriä ennen kuin kivut alkoivat.  Tuskailin kinttujani ja lähestyin seuraavaa Montjoien huoltoa.  Perushuolto ja kohti seuraava isompaa mäkeä, joka alkaa loivahkona ja jyrkkenee koko ajan huippua kohden.  Edelleen vauhti pysyi hyvänä, mutta jokainen askel sattui. Ei mitenkään mahdottomasti, mutta sattui kuitenkin.  Nousun puolivälissä La Balmen huollossa söin tukevasti keksejä ja vesimeloneja, ja jatkoin kohti huippua.  Sattui ja **tutti.  Kivuista huolimatta ylöspäin pääsin ihan hyvin ja ohituksia kertyi edelleen suht tasaisesti. Ympäristö on noissa korkeuksissa jo avointa  ja upea valojono näytti jatkuvan loputtomiin sekä ylös että alas. Todella hienon näköistä, sen mitä kompastumatta sitä ehti ihailemaan.  Pelkäsin jo etukäteen alamäkeä, sillä iskua tulisi jaloille ihan eritavalla kuin ylämäessä.  Bonhommen huipulla sauvat nippuun, hiukan geeliä kitusiin ja sitten mentiin.  Ai ***kele! Ei helvetti! Ei tästä tule mitään.  Tai tulee, mutta ei tämmöistä loputtomiin kestä. En säästellyt itseäni vaan rälläsin 5 kilometrin alamäen Les Chapeuxin huoltoon ja suoraan ensiapupisteelle keskeyttämään.  Ensiavussa tarjouduttiin kyllä auttamaan ja kehotettiin harkitsemaan jatkamista, mutta kokemuksesta tiesin, että ei tätä mikään pelasta.  Paitsi hirveä läjä kunnon särkylääkkeitä, mutta niiden käyttö on kisassa periaatteessa kielletty, enkä kyllä muutenkaan pillereiden voimalla ollut valmis kisaa käymään.  Ajanottochippi leikattiin irti ja se oli siinä. 50km ja about 7,5h se lysti tällä kertaa kesti. 

Garmin
Strava

Olisin varmasti aivan hyvin voinut jatkaa vielä, mutta maaliin en olisi tällä kertaa kisaa näillä jaloilla päässyt. Keskeytys olisi ollut väistämättä edessä enemmin tai myöhemmin, todennäköisesti enemmin.  Otin siis hiukan ennakkoa ja minimoin vahingot.  Yli 30 tunnin ja 120km matkan puurtaminen jatkuvasti sattuvilla jaloilla tuntui täysin ylitsepääsemättömältä urakalta ja sitähän se olisi ollutkin. En ollut enää viimeiseen pariin tuntiin pystynyt juurikaan muuta ajattelemaan kuin kipua ja omat itsesuggestiotaitoni eivät ole niin kehittyneet, että pystyisin asian sulkemaan mielestäni.  Kello oli keskeytyshetkellä 1:30, joten pimeää yötä oli vielä viitisen tuntia jäljellä ja vaikka olisikin ollut hienoa päästä katsomaan auringonnousua ylhäällä vuorilla ja keskeyttää sitten Courmayeriin, tuntui turhalta kärsiä enää yhtään enempää.  Harmittihan se toki vietävästi, sillä muuten kaikki toimi hyvin. Kropasta irtosi vaivatta tarvittavasti tehoa, tankkaus sujui koko ajan moitteettomasti ja tein oikeita ratkaisuja vauhdinjaon suhteen.  Sijoitus koheni joka väliaikapisteellä ja olin keskeytyshetkellä alle 10 minuuttia edelliskertaa jäljessä, eli tuo ensimmäinen vajaa kolmannes kisasta meni kivuista huolimatta selkeästi suunniteltua nopeammin.  Toisaalta turhapa tätä on spekuloida, sillä keskeytys on keskeytys.  Olin sentään suomalaisista ensimmäinen keskeyttäjä, joten edes jonkun tilaston kärkipaikan nappasin itselleni.

Terveisiä Breventilta. Kisan jälkeen oli kerrankin aikaa käydä retkeilemässä

Kisaviikko oli Chamonixissa taas kokonaisuudessaan aivan huikea kokemus ja nyt pääsin lauantaina katsomaan maalialueelle, kun kisan kärki tuli maaliin.  Kisaorganisaatio on niin huippuunsa hiottu, että oli sitten kisaturisti tai kilpailija, niin mitään moitteen sijaa ei voi keksiä.  Tai no joo, Finisher-liivi, oli tänä vuonna ihan harvinaisen rumanvärinen fleecekammotus, joten hyvä vaan, että sellaista ei tarvinnut kotiin raahata.  Jepjep.

Hoka One One Speedgoat 4

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat 4
Luottokenkä, joka toimii aina ja kaikkialla, mutta ei sekään tällä kertaa meikäläisen kantapäitä pelastanut.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

TahkoMTB 180km 2022

Kauan, kauan sitten ensimmäinen maastopyöräkisani oli 2013 Tahkon 180km ja silloin pyöränä fatbike, joka levisi n. 100km ajon jälkeen ja muutoin hyvin sujunut reissu jäi kesken.  Sittemmin olen ajanut 120km matkan kahteen kertaan yksivaihteisella, mutta nyt on tullut aika tarttua uudelleen 3 kierroksen matkaan ja tällä kertaa ilman kalustokompromisseja.  Eli ihan oikealla vaihteellisella ja etujousitetulla maastopyörällä.  Karhunkierroksen jälkeen en ole lenkkareita jalkaan vetänyt, vaan yhden kevyen viikon kautta kiskaisin 3 viikon pyöräilykuurin, minkä aikana ajoin reilut 1000km, josta puolet maasto- tai sorapyörällä ja loput sitten maantiellä.  Itselleni tuo oli ihan kunnon rypistys, vaikka oikeat ajomiehet tietty vaan tuhahtelee tuommoisille määrille.  Treenattu kuitenkin on, kunto vaikuttaa hyvältä ja pyörä tottelee kuskia hankalammissakin paikoissa.  Luottavaisin mielin lähdetään siis Tahkon yöhön, sillä startti on klo 00.00 ja tavoitteena on ehtiä hotelliin aamupalalle.  Olen hiukan laskeskellut mahdollisia kierrosaikoja ja kovana tavoitteena on ajaa kisa alle 10 tunnissa.  Realistisempi aikatavoite voisi olla 10,5h, mutta lähdetään nyt kuitenkin yrittämään vähän parempaa.  Sijoituksista on mahdoton sanoa mitään.  Top10 pitäisi tuommoisella tavoiteajalla ihan mahdollinen, mutta ei paineita tästä asiasta.

Kevyemmänkin lähestymisen lähtöviivalle olisi voinut ottaa, sillä nyt päädyin lähtemään Turusta perjantaina puolilta päivin ajamaan kohti Tahkoa.  Suht kiireettömän ajomatkan jälkeen alkuillasta Tahkolla, ilmohommat kuntoon, hiukan ruokaa, autoon huilaamaan pariksi tunniksi, kamat päälle ja viivalle.  Lähtöhetkellä olin siis ollut valveilla jo ~14 tuntia ja nyt olisi sitten tarkoitus pyöräillä läpi yön.  Himpun verran ryytynyt olo oli siinä starttia odotellessa, mutta eiköhän se siitä karisisi, kunhan matkaan päästään.  Yöksi luvattiin lämmintä ja kuivaa, joten lyhyissä ajokamoissa liikkeelle, enkä muuhun oikeastaan edes varautunut. Lähtöviivalla oli yhtä aikaa 180km ja Night 60km kisailijat, joten vajaat parisataa kuskia odotteli pääsyä hämärtyvään yöhön.

Vuorokausi vaihtui ja päästiin matkaan.  Ihan kuuminta kärkeä lukuun ottamatta, millään tolkuttomalla kiireellä ei liikkeelle lähdetty, vaan letka haki alun tieosuudella aika nopeasti muotonsa ja sitten alettiin puskemaan.  Vauhti oli ihan kiitettävää, syke paukkui pikkasen turhan korkealla ja Zorbas-pitsa haki vatsassa paikkaansa jotenkin väkivaltaisen tuntuisesti.  Onneksi ekan kympin jälkeen meno vähän rauhoittui, syke tasaantui ja olo helpottui.  Muorinmäen hiekkatieosuudella huomasin, että ylämäkijalkaa tuntui olevan ympäröiviä kuskeja paremmin, mutta maltoin mieleni ja pysyttelin letkassa mukana.  Olin päättänyt, että tänä vuonna ajan vihdoin Kinahmi I-nousun ylös, kun kerrankin alla on sellainen pyörä, millä se on mahdollista.  Nousuun lähdettäessä olin letkan puolivälissä ja jono oli sen verran harva, että kaikilla oli tilaa ähertää rauhassa mäkeä ylös.  Ihan hyvin se nousikin, kunnes juuri ennen jyrkintä kohtaa eturengas ajautui linjalta sivuun ja pyörä lennähti poikittain polulle.  "Sori pojat!", sillä siihen pysähtyi monen muunkin nousu.  Hyvitykseksi päästin aika monta kuski sitten ohi, talutin jyrkimmän kohdan ja takaisin polkemaan.  Ei menny vieläkään mäki ajamalla, mutta toisaalta ei tarvinnut työntää kuin n. 50m matka, joten aika paljon nopeammin mäki nousi kuin aikaisempina vuosina.  Mäen päällä jono hiukan hajosi ja matka jatkui pienemmissä muutaman kuskin ryppäissä.  Polku oli ilmeisesti vasta hiljattain niitetty ja pohja oli heinän peitossa, joten yön hämärässä oli valoista huolimatta hankala erottaa kiviä, joita polkurännissä on aika paljon.  Vauhtia oli pakko hieman himmata, että pysyisi pystyssä, eikä rikkoisi renkaita kiviin.  Vauhdikkaan ja puolisokkona tykitetyn alamäen jälkeen tuli Lampelan huolto, mihin aika moni tuntui pysähtyvän, kun itse ajoin tässä vaiheessa vain huollosta läpi.  Sitten pienen polkuosuuden kautta Kinahmi II-nousuun ja hämmästyksekseni pystyin ajamaan mäkeä pitkälle yli puurajan.  Jyrkintä osuutta ei aja kukaan, mutta ei tämäkään mäki enää niin pahalta tuntunut, kun talutettava osuus oli merkittävästi lyhyempi kuin jos olisi joutunut tunkkaamaan mäen lähes alusta asti, kuten esim. viime vuonna yksivaihteisen kanssa ajaessa tapahtui.  Itselleni tämä Kinahmi II:n selättäminen on aina kierroksen kulminaatiopiste, sillä alamäen jälkeen matka on puolivälissä ja reitin ikävimmät kohdat on takanapäin.  Riittäähän jälkimmäiselle puoliskollekin paljon mäkiä, mutta ne ovat kaikki ajettavia, joten mitään työntöhommia ei olisi enää edessä (paitsi tietysti seuraavilla kierroksilla).  Taisin tällä välillä ohittaakin muutaman kuskin, mutta en ole varma, olivatko samalla matkalla.  Kalkkiruukin huoltoon pysähdyin täyttämään juomapullon ja naukkailemaan hieman urheilujuomaa.  Matka eteni sujuvasti 2-3 hengen ryhmässä lähes koko ajan ja sijoitukset vaihtelivat vähän sen mukaan, kuka sattui ekana ajanottomatolle ajamaan.  Jyrkimmissä mäissä karistin muut ja pääsin Rahasmäen huollon jälkeen lähestymään El Granden loppunousua yksin.  Nousun alettua näkyi edellä kaksi kuskia, jotka hiljakseen ajoin kiinni, roikuin hetken perässä ja vaihdoin muutaman sanankin, kunnes kiskaisin ohi ja pääsin loirottelemaan loppulaskuun rauhassa.  Laskua oli muutettu viime vuodesta ja muutama keinotekoinen "välinousu" oli jätetty pois, mikä teki lopusta aiempaa nopeamman sekä huomattavasti mukavamman, kun nyt sai paineilla rakennettua alamäkireittiä bermeineen ja pöytineen alas asti.  Erinomainen reittimuutos tämä! Alhaalla vielä Tahkonlahden kierto tien reunaa sekä kuntorataa pitkin ja eka kierros valmiiksi.

Jätin lampun varustekassiin, sillä päivä alkoi valkenemaan ja pikaisessa huollossa mussuttelin vain hiukan suolakekeksejä ja tankkasin urheilujuomaa.  Loppunousussa ohittamani kaksikko tuli huoltoon 1-2 minuuttia perässä, joten pyrin palamaan reitille pikaisesti ja ajamaan karkuun.  Ai niin. Mites se eka kierros menikään? Virallinen väliaika 3.03:21 ja siihen 1,5 minuutin huolto päälle, joten vähintäänkin hyvältähän tämä näyttää.  Toinen kierros tulisi väistämättä olemaan hitaampi, sillä enää ei tieosuuksilla olisi vetoapuja ja kyllähän se 60km ajaminen jo hiukan jaloissa painaa.  Lähdin kuitenkin puskemaan ihan kunnon vauhdilla ja tietoisena siitä, että kaikilla nopeilla osuuksilla pitäisi ajaa oikeasti kovaa, tai muuten 2. kierroksen aika venyisi ja vanuisi ihan reilusti hitaammaksi.  Suunnilleen 5km ajettuani eturenkaasta alkoi kuulua pätkittäistä suhinaa ja pelkäsin, että nyt se pettää.  Pysähdyinkin hetkeksi tarkastamaan renkaan, mutta mitään ei löytynyt ja paineet tuntuivat pysyvän, joten päätin murehtia asiasta vasta sitten, jos tilanne kehkeytyisi merkittävästi huonompaan suuntaan.  Suunnilleen 10km kohdalla reitissä oli myös muutos aikaisempiin vuosiin verrattuna ja vaikka olin jo kertaalleen paikan ajanut, niin onnistuin kuitenkin kääntymään yhdestä risteyksestä, mistä olisi pitänyt ajaa suoraan.  Ehdin aika pitkällekin, ennenkuin tajusin erheeni ja ymmärsin palata reitille. 2-3 minuuttia tuossa sekoilussa vähintään meni hukkaan, mutta ilmeisesti kukaan ei takaa tullut ohi.  Muuten ei tokan kierroksen aikana ennen Tuulivaaran huoltoa (~42km)  juuri mitään tapahtunutkaan. Ajoin koko ajan yksin, ilman näköhavaintojakaan kanssakilpailijoista. Polkuajo oli hiukan huonoa ja aamuyön auringon paiste tuntui pehmittävän päätä jopa niin paljon, että Kinahmi II:n päällä hiljensin vauhtia ja nautiskelin maisemista pienen ohi kiitävän hetken.  Lampelan huollossa ystävälliset huoltotytöt osasivat kertoa, että olisin kisassa neljäntenä ja kärki aika kaukana edellä.  Neljäntenä, mitäs hemmettiä!   Joo, kuten sanoin niin Tuulivaaran huollossa tankkaillessa tuli ekan kierroksen lopussa ohittamani kaksikko lentämällä ohi ja siinähän lensi urheilujuomat rinnuksille, kun piti rynnätä liikkeelle ja ehtiä kyytiin mukaan. Kaksikko ajoi alamäet todella kovaa ja niissä aina jäin, mutta ylämäissä olin huomaavinani, että meikäläisellä jalkaa riitti paremmin.  Taktisesti kuitenkin himmailin, pysyttelin kaksikon mukana taas loppunousun alkuosaan saakka ja sitten rykäisin karkuun.  Toisen kierroksen loppu oli siis toisinto ensimmäisestä.  Välihuollossa vaihdoin  aurinkolasit päähän sekä mutustelin reilusti banaania ja suolakeksejä, sillä vatsassa alkoi olla hieman ontto olo pelkän geeli- ja urheilujuomatankkauksen jälkeen.  Kierroksen väliaika 3:21:07, eli ihan kelpo, kun alkukierroksen pummiin kuitenkin tuhraantui jokunen minuutti.  Aivotoiminta oli tässä vaiheessa ilmeisen vajavaista, sillä jotenkin laskeskelin päässäni, että ehtiäkseni alle 10 tunnin, aikaa viimeiseen kierrokseen ei olisi kuin alle 3,5h ja arvelin hyytyväni enemmän kuin 10 minuuttia 2. kierrokseen nähden.  Päätin olla katselematta kelloa ja keskittyä vain pitämään sijoitukseni.

Lämpötila nousi kohisten ja vaikka ei yölläkään palella tarvinnut, niin nyt oli kuuma. Pysähdyinkin kierroksen aikana jokaiseen huoltoon juomaan ja samalla kiittelemään henkilöstöä alati ystävällisestä huollosta.   Ajaminen oli teknisesti parempaa kuin 2. kierroksella, mutta matka teki tehtävänsä ja jalka alkoi painaa.  Ylämäet meni pääosin kihnutellessa pienimmällä vaihteella, eikä vääntöä hirveästi enää löytynyt.  Molemmat Kinahmit nousivat kuitenkin yhtä hyvin (mutta ei helposti) kuin aikaisemmillakin kierroksilla ja näissä kohdissa myös takana näkyi kanssakilpailija.  Hirveästi ei siis löysäilyyn olisi varaa, sillä eroa ei paljon minuuttia enempää ollut, joten koko jälkimmäisen puoliskon kierroksesta ajoin mitään säästelemättä.  Tai vähän säästellen, että jaksaisi viimeiset Rahasmäen ja El Granden mäet vielä ajaa, mutta ei sen enempää.  Rahasmäen huollosta on vajaa 10km maaliin ja siellä rupesin katselemaan kelloa.  En enää muista, mitä se näytti, mutta laskeskelin, että kunhan en täysin sippaa viimeiseen mäkeen, niin ehkä se 10h alitus olisi kuitenkin tehtävissä.  Sitten vaan ketjua kireälle, mäki ylös ja loppulaskun tulin varmasti kovempaa kuin aikaisemmilla kierroksilla.  Alhaalla rannassa aikaa näytti olevan vielä jokunen minuutti, takana ei näkynyt ketään, joten mitään loppukiriä ei onneksi tarvinnut repiä.  Olin jo valmistautunut tuulettelemaan maalikameralle, mutta 60km matkan lähtöryhmä oli juuri asettunut lähtöviivalle ja heidän starttiaan hehkuteltiin toimitsijoiden puolesta, joten ilman kameroita ja kuulutuksia rullailin kenenkään huomioimatta maaliviivan yli.  Pakko sanoa, että viimeisellä kilometrillä jopa hiukan herkistyin, sillä aikatavoite täyttyi ja sijoituskin olisi komea, mutta itse maaliintulo oli kyllä varovaisestikin sanottuna lattea.  Noh, loppuaika oli 9:55:55 ja sijoitus maaliintulleissa 4/32, eli ei se pöllömmin mennyt.

Garmin
Strava
Tulokset

Eipä tästä juurikaan jää spekuloitavaa.  Eka kierros ehkä hiukan liian kovaa, mutta kuitenkin porukoissa mukana pysytellen.  Toka kierros oli selkeästi hankalin ja ajaminen puolivälin paikkeilla vähintäänkin huonoa ja liian varovaista.  Parani kuitenkin loppua kohden ja kolmannen kierroksen ajoin (mielestäni) järkevästi voimia jakaen, mutta silti lähes kaikkeni antaen.  Olen erittäin tyytyväinen!

Kisajärjestelyt jälleen toimivat moitteettomasti ja erityiskiitoksen ansaitsee huoltojen väki, joka jaksoi keskellä yötä seisoskella teltoilla.  Tuo oma ja muutamien seuraavien kuskien maaliintulon täydellinen huomiotta jättäminen oli järjestäjältä kyllä melkoinen moka, sillä itse kullakin oli takana melko pitkä reissu, joten pieni maaliintulohehkutus olisi ihmeesti nostanut tunnelmaa.  Annetaan tämä nyt kuitenkin anteeksi.  Reittimuutokset olivat jälleen onnistuneita, erityisesti loppulasku oli viime vuoteen verrattuna huomattavasti parempi.  Ensi vuonna olisi sitten tarjolla 240km matka...

Stanton Sherpa gen3

The Weapon of Choice: Stanton Sherpa
On niitä nopeampiakin pyöriä, mutta olen viehtynyt teräsrunkoihin. Keväästä asti ollaan tutustuttu toisiimme ja yhteinen sävel on löytynyt pienten alkusäätöjen jälkeen erinomaisesti.  Pyörä on geometrialtaan moderni-xc, eli satulasta tehokas poljettava ja alamäessä nopea sekä vakaa.  Onhan tuommoinen jäykkäperä aika armoton pyörä tällaiselle pitkälle matkalle ja alaselkä sekä käsivarret oli aika kovilla, mutta itsepä olen valintani tehnyt.

sunnuntai 29. toukokuuta 2022

NUTS Karhunkierros 83km 2022

Taas on aika juosta.  Muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen päätin vielä kerran laittaa itseni ultrakuntoon ja juosta tällä kaudella muutaman "roikkumaan" jääneen kisan pois päiväjärjestyksestä.  Tässä on vähän sellaista Teemu Selännemäistä "one more year"-henkeä, sillä tämän vuoden jälkeen on tarkoitus ripustaa juoksulenkkarit naulaan ja alkaa touhuamaan muiden lajien parissa.  Mutta nyt on kuitenkin vielä koitokset edessä, joten niitä kohti.  Ensimmäisenä vuorossa Karhunkierroksen 83km, mikä toimii hyvänä pohjustuksena loppukesän kovempia koitoksia varten.

Valmistautuminen kauteen alkoi jo viime marraskuussa.  Ohjelmoin aika napakan treenisetin juurikin tätä Karhunkierroksen 83:sta silmälläpitäen ja hyvällä motivaatiolla aloin sitä myös toteuttamaan.  Ensimmäisen kolmen viikon jakson jälkeen ilmaantuikin sitten ensimmäiset vastoinkäymiset.  Itsenäisyyspäivän pyörälenkillä heitin sellaiset voltit, että siinä rytäkässä meni naama sekä sormi pysyvästi uuteen uskoon, joten pitkähkö sairasloma oli väistämättä edessä.  Joulukuu meni siis käytännössä kokonaan liikkumatta ja varovaisen pyöräilyn kautta pääsin joskus tammikuun puolivälissä takaisin juoksun pariin.  Siitä alkoikin onneksi ehjä harjoituskausi joka jatkui huhtikuun loppuun asti ja sain suunnitellusti tehtyä lähes kaikki treenit.  Toki oman haasteensa harjoitteluun toi Turun talvi, joka ei mitään optimaalisia olosuhteita juurikaan tarjonnut.  Kunto koheni mukavasti, kunnes huhtikuun loppupuolella sain 2 vuoden väistelyn jälkeen lopulta kopattua koronan itselleni.  Siinä menikin sitten viikko sairastaessa ja toinen toipuessa, kunnes uskalsi hiukan kokeilla taas juoksua.  Sairastaminen rokotti erityisesti vauhtipuolta ja viimeiset viikot ennen kisaa sisälsivätkin lähinnä vain varovaisia kokeiluja reippaamman juoksun tiimoilta.  Viimeistelyt menivät siis vähintäänkin persiilleen, mutta onneksi alla oli kuitenkin suhteellisen ehyt harjoituskausi, joten ainakin pohjat pitäisi olla kunnossa.  Vauhtipuoli on sitten mitä on ja sen tila selvinnee sitten matkalla Oulankaan. 
 
Juoksin kisan viimeksi 2018 ja näin jälkikäteen arvoisin, että olin tuolloin ehkä parhaimmassa kisakunnossa kautta aikain.  Myös kisa meni silloin kaikin puolin nappiin ja sekä loppuaika että sijoitus olivat vähintäänkin hyvät.  Upeatahan se olisi nyt pystyä haastamaan omaa aikaa, mutta tässä ollaan taas 4 vuotta vanhempia, eikä viimeiset vuodet ole harjoituksellisestikaan ihan optimaalisia ole olleet.  Tavoitteet on kuitenkin tapana ollut julkisesti kertoa, joten sanotaan nyt, että alle 10h olisi huippusuoritus, 10,5h ehkä realistinen ja 11h on jo pieni pettymys.  Näillä lähdetään.

Koronavuodet olivat tuoneet kisajärjestelyihin sen verran muutoksia, että lähtöaika on klo 22 aikaisemman aamulähdön sijasta ja lähdöt on myös ryhmitelty pahimpien ruuhkien välttämiseksi.  Ilmoittaudun toki reteästi kisaryhmään (top30-juoksija) ja siis ensimmäiseen lähtöön.  Aamustartit sopivat itselleni paremmin, mutta olen aika hyvä valvomaan, joten eipä yötä vasten juokseminenkaan isompaa ennakkotärinää aiheuttanut.  Päivä meni lepäillessä, syödessä ja säästä spekuloidessa.  Yöksi olisi väistämättä luvassa sadetta ja kyse olisi vain siitä, milloin sade alkaisi ja kuinka paljon vettä tulisi. Ysiltä hyppäsin kisabussiin, joka kuljetti ensimmäisen ryhmän Hautajärvelle, eikä paikan päälle enää jäänytkään kuin kymmenisen minuuttia aikaa käydä rakon tyhjennyksellä ja ottamassa kevyt lämmittelyhölkkä.

En erityisemmin hätäillyt startissa ja eteen karkasi arviolta 40-50 juoksijaa.  Lähdin ennakkosuunnitelman mukaan hölkkäämään kevyillä sykkeillä ja vauhtia kontrolloiden.  Ensimmäinen 10km rullasi leppoisasti, mutta kävi selväksi, että mistään 10 tunnin alituksesta ei tällä kertaa tarvitsisi edes haaveilla.  Juoksu oli helppoa, mutta vauhti yksinkertaisesti oli parikin pykälää vaatimattomampaa kuin aikoinaan.  Eipä väliä.  Ensimmäinen 27,5km etappi Oulankaan meni aika lailla itsestään perusmatkalaisia ohitellessa ja vielä vastaantulevia moikkaillessa ja kannustaessa. Jonkinlainen ryhmä pysyi löyhästi kasassa lähes koko matkan, mutta huoltopisteen lähestyessä erot alkoivat kasvaa ja enenevässä määrin sai viettää aikaa pelkästään itsensä kanssa.  Oulankaan olisi voinut jättää huoltolaukun, mutta tuossa vaiheessa kisaa sille ei ole mitään tarvetta, joten täytin juomapullot ja perinteisellä suklaa, sipsi- ja vihreäkuulatankkauksella eteenpäin. Tauko kesti 3min5s ja kuten arvelinkin, aika moni kilpakumppani jäi välppäämään huoltolaukkujensa kanssa ja sijoitus parani huollon aikana varmasti useamman pykälän (tilastoista tarkistettua: 7 sijoitusta). Tämän olen aiemminkin todennut, että vauhdin olleessa puutteellista, on erot tehtävät varikkopysähdysten aikana. Huollosta poistuessa aikaa oli kulunut 3:03h, joten kympin alitus oli mennyttä, mutta 10,5-11h edelleen täysin tehtävissä.

Seuraava etappi Basecampin huoltopisteelle on pitkä (~31,5km) ja keskivälillä hyvin hidas.  Lähdin huollosta yksin liikkeelle ja hetkellisesti jopa nautin leppoisasta juoksemisesta ja maisemista, mitkä ovat mielestäni reitin komeimmat juuri tässä Oulangan päässä.  Muutama vikkelämpi kaveri tuli ohi, mutta pysyivät jotakuinkin näköetäisyydellä alkuosan helpoilla baanoilla. Noin puolimatkassa reitti siirtyy kulkemaan jokivartta myöten ja sieltä alkaa useamman kilometrin juurakkojumppa, joka on aikaisempaan verrattuna hyvin, hyvin hidasta. Samoihin aikoihin sade alkoi pienestä tihkusta muuttua hiljakseen ihan oikeaksi vesisateeksi. 4-5 hengen porukka juoksi meikäläisen kiinni ja siinä perässä sitten roikuin oikeastaan koko juurakko-osuuden ajan, mutta kun reitti nousi taas ylängölle ja alusta muuttui juostavammaksi, niin pakko oli myöntää, että suoravauhdit eivät riitä ja porukka meni menojaan.  Oli pakko myös pysähtyä ja vetää sadetakki päälle, sillä sade oli yltynyt sen verran kovaksi, että tuulitakki ja juoksupaita olivat litimärät ja kylmä alkoi hiipiä puseroon. Basecampin huollon lähestyessä skannasin hiukan olotilaa ja fiilistä, eikä kummassakaan varsinaista vikaa ollut, jos ei nyt hurraamistakaan.  Molempia nilkkoja särki, polvitaipeiden nivelet hiukan kolottivat, ilmeisesti varsin liukkaan mutarallin jäljiltä ja juoksu tuntui hitaalta.  Toisaalta energiapuolen kanssa ei ollut mitään ongelmia, geelit maistuivat ja eteneminen oli kuitenkin edelleen juoksua, vaikkakaan ei kovin nopeata.  Sitäpaitsi Basecampin jälkeen olisi enää n. 25km jäljellä, joten hommahan olisi jo melkein taputeltu. Huollossa söin vähän enemmän ja aikaakin kului muutama minuutti pidempään, mutta silti jätin taas muutaman kilpakumppanin taakseni. Tässä vaiheessa aikaa näytti kuluneen 7:07h ja kun arvioin, että loppumatkaan menee vähintään 3,5 tuntia, niin alkoi 10,5h loppuaikakin karata tavoittamattomiin. Sipsien syöminen kuitenkin piristi, joten hyvällä jalalla eteenpäin.

Tämä ~17,5km pätkä osoittautui oikein viimeisen päälle tympeäksi.  Reitille osuu useampi pätkä hiekkatietä, polkuosuudet oli suurelta osin sorastettu, eikä maisemissakaan ole hurraamista.  Eli pitäisi vaan jaksaa jurnuttaa juosten eteenpäin, mutta alkoihan se jalka jo painaa ja varsinkin tällainen helpon tasaisen juokseminen oli aika raskasta.  Poluilla ja mäissä homma tuntui huomattavasti helpommalta. Juoksin koko pätkän yksin oikeastaan edes näkemättä ketään muita, joten tunnelma hipoi lattiaa useammankin kerran.  Alkoi kyllästyttää koko hölkkä, mutta onneksi kilometrit kuitenkin hupenivat, Konttaisen huolto lähestyi ja viimeisen etapin vaarojen ylitykset alkoivat jo hiljakseen lämmittää mieltä.

Konttaisissa pikainen parin minuutin huolto ja eikun maalia kohti.  Arvioin, että n. 10:45 loppuaika olisi kenties tehtävissä, eikä tässä enää muutenkaan ollut mitään syytä himmailla.  Huollosta iski peesiin kilpakumppani ja yhdessä jumpattiin vaarat ylösalas. Olin hitaampi ylämäessä, mutta nopeampi alamäessä, joten ei lähdetty toisiamme ohittelemaan, vaan pääosin samaa matkaa mentiin loppu.  Ja mukavamminhan se matka porukassa taittuu. Erityisesti Valtavaaralta alas tultaessa kallioiset pätkät olivat varsin liukkaat ja muutaman lipsahduksen jälkeen oli pakko oikeasti ottaa vähän varoen. Mäet tuli ja meni, kunnes yht´äkkiä oltiinkin jo Rukan huipulla, mistä pudoteltiin muutaman lisäkiemuran kautta hiihtostadionin mäkimonttuun ja maaliin.  Kello pysähtyi aikaan 10:50.19, vointi oli hyvä ja jalat tönköt.

Garmin
Strava
Tulokset

Juoksusta ei hirveästi näin jälkikäteen jää juurikaan spekuloitavaa. Sijoitus oli maaliin tulleissa miehissä 26/310, kun 60 jätti leikin kesken.  Kyllähän parhaaseen 10% yltäessä pitää ihan tyytyväinen olla. Tankkaus toimi, pää toimi ja jalat toimivat just niin hyvin kuin noilla treeneillä kuuluikin.  Vauhti ja loppuaika ei ollut sitä mitä toivoin, mutta toivoahan voi kaikenlaista.  Realistisesti katsottuna tulos oli just sellainen kuin pitikin.  Olihan siellä liukasta ja märkää, eikä sadekaan nyt varsinaisesti vauhtia parantunut, mutta ei niiden piikkiin taaskaan kovin montaa minuuttia voi laittaa.  Eniten itseäni kaihertaa sellainen tietynlainen välinpitämättömyys itse tekemistä kohtaan.  En oikein koe saaneeni tuosta juoksusta mitään, kunhan nyt suoritin.  Tietty oli ihan mukava tehdä onnistunut paluu ultramatkojen pariin, mutta jos tässä ei nyt jotenkin saada tätä päätä jiiriin, niin paluu saattaa jäädä hyvin lyhytaikaiseksi. Kahtellaan.

NUTSien kisajärjestelyistä ei koskaan ole löytynyt moitteen sijaan.  Eikä nytkään.  Kisafiilistä maalialueella nuo iltalähdöt tietty hiukan latistavat, kun kaikkien matkojen (pl. 34km ja 13km) kärkijuoksijat tulevat maaliin keskellä yötä tai varhain aamulla.  Toisaalta nykyisillä lähtöajoilla vältetään ruuhkat reitillä käytännössä kokonaan, joten puolensa siinäkin on.  Tykkään edelleen reitin maisemista (paitsi Basecamp-Konttainen välistä), mutta pakko on sanoa, että massiivinen polkujen sorastus (vahvistaminen toki on perusteltua nykyisillä käyttäjämäärillä) vie kyllä itseltäni halut juosta tätä enää. 

Hoka One One Speedgoat 4
The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat 4
Luottopeli. Olen juossut versioilla 2, 3, Evo ja nyt 4. Ei tästä enää voi oikein mitään kertoa. En muita kenkiä pitkille matkoille edes harkitse.