Vaarojen Maraton 130km 2020

Kyllä viime vuonna harmitti, kun menin heikouksissani ja UTMB-krapulassa osallistumaan vain 65 kilometrille, joten tänä vuonna en aikonut toistaa samaa virhettä.  Fiksumpaa olisi viimeksikin ollut vetää vaan se 130km, kun ei kerran vauhti riittänyt 65:lle, mutta lönkötellä jaksoi ihan hyvin.  Mullahan oli tällekin vuodelle osallistumisoikeus UTMB:lle, joten jo keväällä päätin, että nyt hoidan UTMB+Vaarat130 -tuplan pois kuleksimatta, sillä kolmatta mahdollisuutta tuskin tulee.  Noh, sattuneesta syystä UTMB peruuttiin, joten sinne ei tänä vuonna tarvinnut lähteä ja kesällä päätin, että Vaaroista tulee tämän kauden pääkisa.  Tulihan tuossa kesällä pyristeltyä Ylläksellä ja Himoksella, mutta nyt oli tarkoituksena tähän kisaan jopa hiukan valmistautua.  Se ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin, sillä perinteinen syysflunssa yllätti kahteenkin kertaan ja suunnittelemani Himoksen jälkeinen 4 viikon tymäkkä harjoitusjakso supistui lopulta 2 viikon mittaiseksi.  Viimeiset kolme viikkoa meni kuitenkin jotakuinkin suunnitelman mukaan, eli kaksi suht reipasta juoksuviikkoa ja maltillinen kevennysviikko ennen kisaviikkoa.  Ei juoksukunto nyt kyllä hääppöinen edelleenkään ole, mutta eipä tarvi kuitenkaan ihan kylmiltään lähteä kuten Ylläkselle.  Siellähän jaksoin kaikesta huolimatta melko sujuvasti 120-130km, joten jos nyt jaksaisi saman, niin sittenhän olisi jo maalissa.

Vaikka Vaaroilla on tullut jo aika monta kertaa polkua tallattua ja reitti on tuttu, niin mitään kovin rohkeaa aikatavoitetta en nyt uskalla alkaa tekemään.  Ehkä jotain 22 tuntia voisi pitää takalaitana, minkä alle pitäisi päästä vähän huonompanakin päivänä. Eka kierros onnistuu varmaan 9,5-10h paikkeille ja toisella kierroksella sitten katotaan, että kuinka pahasti meno hyytyy.  Suunnitelmana olisi kuitenkin lähteä kerrankin maltilla liikkeelle, eikä vetää vk-sykkeillä ekaa kahtakymppiä, kuten aika usein on käynyt.  Siinä on koko ilta ja yö aikaa telmiä pimeässä metsässä ja toistakin kierrosta pitäisi olla hyvän matkaa mentynä ennen auringonnousua.  Jos valoisalla jaksolla olisi vielä juoksujalkaa jäljellä, niin sitten saattaisi jonkinlainen onnistuminen olla ihan mahdollinen.  Sijoitustavoitteesta on turha edes puhua, sillä lähtöviivalla on aika kattava otos Suomen kärkiultraajia, kun ulkomaan kisojen puuttuessa kaikki haluavat (tietysti) Vaaroille mukaan.  Top15 olisi jo aika kova.

Olosuhteet olivat jopa poikkeuksellisen erinomaiset.  Maasto oli kuivaa, sateesta ei ollut pelkoa ja lämpötilakin olisi jopa yöllä reilusti plussan puolella.  Kaikki olisi siis senkin suhteen pedattuna hyvää suoritusta varten.  Tekosyyt mahdolliselle epäonnistumiselle olisivat siis lähtökohtaisesti melko vähissä.

(c) Jere Alén

Startti klo 18 ja suunnitelman mukaan rauhallisesti liikkeelle.  Valoisalla päästiin matkaan ja ihan oikeasti pidin sykkeet kurissa, himmasin tarvittaessa ja annoin niiden mennä ohi, joilla menohaluja oli enempi.  Eka kymppi mentiin kavereiden kanssa samaan tahtiin ja matka tuntui käynnistyvän ihan suunnitelman mukaisesti.  Aurinko laski reilun tunnin jälkeen, joten lamppu päälle ja pimenevässä metsässä eteenpäin.  Aika nopeasti huomasi, että edellisestä lamppulenkistä oli aikaa reilut puoli vuotta, joten tuntuma oli ainakin alkuun pahasti kateissa.  Olin jo muutaman kerran astunut vasenta nilkkaa vähän vinoon, kunnes jossain 15km paikkeilla rysäytin kunnolla nilkan päälle ja oli pakko pysähtyä puhaltelemaan ja kiroilemaan hetkeksi.  Kaverit menivät menojaan ja kun muutaman kilometrin kinkkailun jälkeen pystyin taas juoksemaan suht normaalisti, olivat lampun valokeilatkin jo hävinneet ja yksinäinen taivallus alkoi.  Rykiniemen (19km) kahluupaikalle ja huoltopisteelle tulin kuitenkin alle 2,5h, joten ihan kelvollinen aloitus pienistä ongelmista huolimatta.  Pullot täyteen ja kohti Eteläpään kiharaisia ja ihanaisia polkuja.  Aika pian huollon jälkeen alkoi nousta semmoinen huonompi fiilis pintaan.  Vatsassa ei ollut kaikki ihan kunnossa ja kaasutin takuulla kaikki vielä vihreät puunlehdet ohi mennessäni keltaisiksi.  Lisäksi vääntynyt nilkka ilmoitteli aina välillä itsestään, vaikka ei nyt varsinaisesti kipuillutkaan.  Yleisesti ottaen tunnelma oli kuitenkin väkevässä laskusuhdanteessa ja kilometrejä mittarissa oli vasta alle 30km. Pieni epäilyksen peikko alkoi hiipiä mieleen jo tässä vaiheesssa, mutta sain hetkeksi muuta ajateltevaa, kun kaksi kilpakumppania juoksi mut jossain puolivälissä Eteläpäätä kiinni ja siinä välillä sitten juostiin porukassa ja välillä erikseen.  Oli mukava välillä toki jutellakin, niin ei tarvinnut ihan koko lenkkiä märehtiä omaa oloaan.  Kiviniemen huoltoon (40km) tultiin yhdessä ja oma fiilis ei kyllä katossa ollut, vaikkakin Eteläpään selättäminen helpotti hiukan oloa.

(c) Jere Alén

Taas pikainen pullojen täyttö, lyhyttä tieosuutta juosten eteenpäin ja kohti Ryläystä.  Tunnelma nousi merkittävästi ja vauhti vaikutti olevan vähintäänkin kohtuullista.  Päätin ottaa ilon irti niin kauan kuin sitä kestäisi ja ihan reippaasti meninkin seuraavan tunnin.  Sitten alkoi taas harmittamaan.  Jalkoihin sattui ja edelleen vatsassa oli hiukan hutera olo.  Ei varsinaista pahoinvointia ja syötyäkin sain tasaisesti, mutta silti jonkinlainen vikahälytys vilkkui takaraivossa.  Olin em. kilpakumppanit jättänyt hurmosvaiheen aikana reilustikin taakseni, mutta sieltä sitä taas tultiin kiinni, rinnalle ja lopulta Ryläyksen huipulla ohi.  50km oli mittarissa ja otti ihan saakelisti pannuun.  Oli ottanut melkein koko ajan, mutta nyt aloin tosissani puntaroimaan homman mielekkyyttä.  Selvästikään kulku ei ollut semmoista normaalia hyvää, vaan enimmäkseen hankalaa ja koko ajan joku harmitti. Jalat, vatsa, pimeys, kaverit, yksinäisyys, juokseminen, käveleminen, ylämäki, alamäki, syöminen, juominen jne.  Sanovat, että fiilis se on paskakin fiilis, mutta tuntui kovin raskaalta ajatukselta jatkaa samaa kärvistelyä vielä yli puoli vuorokautta.  En osannut kaivaa tekemisestä oikein mitään positiivista, enkä voitettavaa, joten aloin kypsytellä keskeyttämispäätöstä ja marinointi oli valmis jotakuinkin Peiponpellon huollossa (55km).  Päätin kuitenkin reippailla kierroksen loppuun ja loppuosan ollessa selkeästi reitin helpointa maastoa, homma meni aikalailla omalla painollaan.  Kierros tuli valmiiksi ajassa 10h13min, joten eihän se nyt mitenkään toivottoman hidas ollut.  Siitä huolimatta välihuoltoon tullessa napsautin samantien kellon pois päältä ja luovutin gps-mokkulan järjestäjille, enkä siis jättänyt mitään mahdollisuutta itselleni perääntyä päätöksestä.  DNF.

Tulokset
Garmin
Strava

Ensimmäinen keskeytys polkukisoissa ja melko heppoisin perustein.  Harmittaako?  Eipä oikeastaan.  Reissu kesti kymmenen tuntia, mistä noin 2 tuntia oli mukavaa.  Ensimmäinen tunti meni hyvin ja tunnin verran Kiviniemen huollon jälkeen samaten, mutta muuten oli enimmäkseen matalapainetta henkisellä osastolla.  Tämmöinen kisa on kuitenkin sen verran rankka fyysinen ponnitus, että kestääkseen sen pinnistelyn, koen että henkisellä puolella siitä kärsimisestä pitäisi saada jonkinlaista (perverssiä) nautintoa ja/tai maaliinpääsyn pitäisi olla niin suuri palkinto, että sen eteen on valmis tekemään sen, mitä pitää.  Nyt ei huvittanut oikein missään vaiheessa ja koko homma tuntui täysin yhdentekevältä.  Vaikka jalat ja vatsa vähän vaivasivatkin, niin ei niistä riitä perusteluiksi  keskeytykselle.  Molemmat olisin saanut kyllä kuriin ja pystynyt jatkamaan toiselle kierrokselle, mutta halu ja polte maalin saavuttamiselle puuttui. Seliseli ja yhyy, yhyy.

Totuttuun tapaan Kolilla oli taas hyvät kinkerit ja järjestelyistä ei jää mitään huomautettavaa.  Aina siellä on mukava käydä ja nyt oli aikaa käydä reitinvarrella kannustamassa kavereitakin ja nauttia kisatunnelmasta turistin näkökulmasta.  Vaikka nyt sanoisin ja lupaisin mitä, niin todennäköisesti ensi vuonna siellä ollaan taas.

Hoka One One Speedgoat Evo

The weapon of choice:  Hoka One One Speedgoat Evo
Olen tämän kengän jo pariin kertaan kehunut, eikä se siitä ole huonommaksi muuttunut.  Tällä reissulla nilkat vähän pyörivät, mutta siitä en kenkää syytä, sillä aikaisemmin ei ole moisia ongelmia ollut.  Kohta tämä pari loppu, mutta sitten ostan uudet.

Himos Trail 52km 2020

Himoksen kisa on useampana kesänä käynyt mielessä, mutta ei oikein koskaan ole osunut sopivasti aikatauluihin.  Aina on ollut pitkää kisaa just takana tai edessä.  Nyt yllätysreissusta Ylläkselle on riittävän kauan ja seuraavaan pidempään kisaankin on aikaa sen verran, että tämä palvelee oikeastaan aika mukavasti valmistautumista siihenkin.  Ylläs-Pallas toki sotki treenisuunnitelmat totaalisesti, sillä kauniina ajatuksena oli heinäkuun alusta alkaa hiljakseen tekemään vauhtitreeniä, mutta eihän siitä mitään tullut.  Palautuminen Ylläksestä sujui kyllä oikein hyvin, mutta en vaan saanut tartuttua vauhdikkaampaan juoksuun ja touhu oli muutenkin enempi suppailua ja pyöräilyä.  Viikkojen huvetessa sain lopulta ryhtiliikkeen aikaiseksi ja muutaman vauhdikkaamman juoksuviikon ehdin hätäpäissäni tähän alle vetäistä. Tokkopa noilla mitään varsinaista harjoitusvastetta saatiin, mutta tuli nyt ainakin muistutettua pari kertaa kroppaa siitä, miltä oikea juokseminen tuntuu.

Käsittääkseni tuolla Himoksella pitäisi enimmäkseen juosta ja mieluusti vielä aika reippaastikin.  Reitti  juostaan 2x26km lenkkeinä, joten toisella kierroksella sitten viimeistään tietää, mitä tuleman pitää. Ennakkoon arvioin, että jos maltan olla juoksematta ihan punaisella (tai edes oranssilla) ekaa puolikasta, niin jalka saattaisi riittää ihan kohtuullisen kelvolliseen suoritukseen.  Joku rajoitin pitänee mittariin laittaa, sillä olen nämä "pikamatkat" säännönmukaisesti mokannut sekä Nuuksiossa että Vaaroilla aivan liian kovalla startilla.  Voittopokaalia tuolta ei mukaan saa, joten ei niiden kärkimiesten kanssa kannata lähteä edes alussa kamppailemaan.  Katselin lähtölistaa ja 4-5 tunnetusti kovaa tekijää löytyi, siihen päälle ainakin toinen mokoma itselleni tuntemattomia ja itseäni salettiin nopeampia, joten jos top10 irtoaisi, niin johan siihen saisi tyytyväinen olla.  Aikatavoite voisi osua johonkin 5½ tunnin paikkeille, mutta tuon realistisuudesta on vaikea sanoa mitään.  Yleensä nuo aika-arviot on varsinkin näillä lyhyemmillä matkoilla menneet aika pahasti persiilleen, mutta kai sitä nyt jotain kunnianhimoakin pitää olla.

(c) Jutta Kirkkala

Startti klo 8 hieman kosteaan aamuun sateen vaaniessa horistontissa.  Kärki karkasi odotetusti heti alussa ja juoksi reippaasti koko ylämäen Himoksen päälle.  Itsehän en juossut, vaan laitoin sovinnolla kävelyksi jyrkimmissä kohdissa.  Edelle taisi mennä 8 tai 9 juoksijaa, joten siinä top10-paikkeilla pääsin siis matkaan.  Ekaan huoltoon ~5km paikkeille tilanne eli vielä hiukan, mutta aika pian sijoitukset vakiintuivat, edessä olevan selkä katosi kaukaisuuteen eikä takaakaan kukaan enää hönkinyt niskaan.  Mulle oli luvattu, että baana olisi helppoa, mutta ei se kyllä ollut.  Ekan kympin polku pumppasi koko ajan ylösalas ja maasto oli myös sen verran kulunutta, että kivet ja juuret olivat aika pahasti pinnassa.  Juoksurytmistä oli vähän vaikea saada kiinni, mutta ihan kohtuullista eteneminen silti oli.  Sykkeetkin pysyivät jotakuinkin kurissa, joten pahimmat keulimiset onnistuin välttämään.  Tokan ~12km huollon jälkeen reitti helpottui selkeästi ja kilometrit alkoivat taittua sellaisella vauhdilla, että tavoiteltu keskinopeuskin alkoi näyttää mahdolliselta.  Ketään ei näkynyt edelleenkään missään, joten omassa seurassani nautiskelin koko pohjoisen lenkin (16km) ja lähdin eteläiselle lenkille (10km) muutamien 36km matkalaisten vanavedessä.  Tuon porukan jätin melko nopeasti taakseni ja taas sain nauttia parhaasta mahdollisesta juoksuseurasta aivan itsekseni.  Kierroksen loppupuolella aloin laskeskella, että eka kierros kun menisi 2:30-2:40 väliin, niin toiseen kierrokseen olisi suunnilleen 3 tuntia aikaa. Pitäisi siis onnistua.  Eka kierros täyteen ajassa 2:34.54 ja sijoitus tällä hetkellä 8.  Ajattelin kertoa välisijoituksen ihan vaan sen takia, että voin todeta kisan menneen jossain vaiheessa ihan hyvinkin.  Joo, pikainen huolto ja toiselle kierrokselle.  

(c) Antti Saarimaa

Alun noususssa tuntui, että ihan ei samaan tahtiin matka enää etene kuin ekalla kierroksella.  Edelleenkään ei ketään näkynyt missään ja 32km paikkeille asti jatkoin yksin. Sitten alkoi takaa kuulua ääniä ja välillä vilahtaa joku hahmokin.  Samoihin aikoihin jalat alkoivat aika yllättäenkin ilmoitella, että nyt voisi pikku hiljaa riittää tämä juokseminen.  Takaa tullut 3 hengen porukka kaahasi meikäläisestä sitten ohi jossain 35-36km kohdilla ja samaan aikaan jalat totesivat, että tämä oli tässä.  Ei vaan koipi enää noussut ja meno muuttui ihan mummohölkäksi.  Ei hyvää päivää, mitä touhua.  Rimpuilin pohjoisen lenkin maalialueelle ja vakavissani mietin keskeyttämistä, mutta koska matkamittari kertoi, että vielä ei ollut edes maraton täynnä, niin ei antanut luonto myöden keskeyttämiselle.  Kymppi vielä ja laskin, että jos pääsisin edes 8 minuutin kilometrejä, niin sentään 6 tunnin alitus pitäisi onnistua.  Leukaa rintaan ja raahustaen eteenpäin.  Muutama juoksija tuli lennokkaalla askeleella ohi ja kateellisena vaan katselin perään itse töpöttessäni menemään.  Jalat oli ihan loppu.  Eivät erityisen kipeät, mutta täysin voimattomat. Muuten kropassa oli kaikki kunnossa, sykekin pysyi vielä kohtuullisen ylhäällä, mutta (kerroinko jo, että) jalat eivät vaan liikkuneet.  Reitin lopussa oli 7km alkaen kilsan välein kyltit, joissa ilmoitettiin matka maaliin ja niiden kohdilla aina laskeskelin paljonko aikaa olisi.  Välillä sain puuskutettua hiukan reippaammin jokusen sata metriä, mutta hidasta meno silti oli.  Viimeinen nousu Himoksen päälle ja sieltä kilsa maaliin.  Alamäkeen kinkkasin jotenkuten, enkä todellakaan ottanut mitään loppukiriä maalisuoralla.  Kello pysähtyi aikaan 5:45.40 ja sijoitus (maaliintulleissa) miehissä 13/59.

Tulokset
Garmin
Strava

Eihän se nyt tuloksellisesti mitenkään ihan penkin alle mennyt, mutta kokonaisuudessaan harmittaa silti.  Oli tuo hyytyminen sen verran raju, että hiukan vähempikin olisi riittänyt. Nyt on kahdessa kisassa käyty toteamassa, että enempi pitäisi juosta pystyäkseen ehjään suoritukseen.  Moottori tuntuu olevan ihan hyvässä kuosissa, mutta jalkojen iskunkestävyys ei vaan ole riittävällä tasolla.  Eihän tässä mitään ihmeellistä ole, jos ei treenaa juoksua, niin turha kai sitä on kuvitella juoksukilpailuissa pärjäävänsä.  Yksi  iso kisa olisi tälle vuodelle vielä jäljellä, joten jos edes sitä varten tekisi asiallisen valmistautumisjakson.

Himos Trail mainostaa itseään "matalan kynnyksen polkujuoksuna" ja vaikka itselleni siellä tuntui olevan vähän korkeampiakin kynnyksiä, niin todella monipuolinen matkavalikoima ja pääosin helpohko polkupohja tekevät tapahtumasta kyllä helposti lähestyttävän.  Reitti oli mukavan monipuolinen, järjestelyt toimivat, reitin varrella riitti kannustusta ja muutenkin meininki oli asiallinen.  Voin kyllä lämpimästi suositella tätä kisaa aloitteleville ja toki kokeennemmillekin polkujuoksijoille.

Nike Pegasus 36 Trail

The Weapon of Choice: Nike Pegasus 36 Trail
Itselleni hieman epätyypillinen kenkävalinta, sillä tämä on jonkinlainen hybridi polku- ja maantiekengästä.  Dropia on 10mm, mikä tekee kengästä hieman kiikkerän hankalassa maastossa, mutta tasaisemmalla polulla lenkkarimainen napakkuus tekee kengästä todella helpon juosta kovaa vauhtia.  Soveltuu kuiviin olosuhteisiin ja suht kovapohjaiselle alustalle. Märkään juurakkoon tai kalliolle tämän kanssa ei kannata lähteä.  Vaimennus on napakka, mutta silti riittävä pitkällekin matkalle.  Tähän kisaan siis sangen sopiva kenkä.

NUTS Ylläs-Pallas 160km Special Edition 2020

Worst of all the bad ideas, vai miten ne Ameriikassa sanookaan.  Näin ei pitäisi tapahtua, sillä nyt oma toimintani sotii kaikkia yleviä puheitani ja periaatteitani vastaan.  Kaverilla hajosi jalka, joten noin puolen tunnin harkinnalla nappasin hänen ilmoittautumisen, kyydin ja majoituksen NUTS Ylläs-Pallaksen 165km polkujuoksuun.  Lyhyt harkinta-aika sinällään on itselleni tyypillistä, mutta se tosiasia, että päätöksentekohetkellä starttiin oli aikaa n. 3,5 vuorokautta onkin sitten hiukan epätyypillisempää.  Olen toisinaan kovaankin ääneen puhunut ultramatkojen nöyrästä kunnioittamisesta ja ennenkaikkea huolellisesta sekä fyysisestä että henkisestä valmistautumisesta, mutta nyt tuli kyllä takki käännettyä niin moneen kertaan, että menin itsekin sekaisin.  No, tässä tilanteessa sitä kuitenkin ollaan ja lähtökohdat ovat kaikkea muuta kuin hyvät.

Treenit ovat olleet ihan mitä sattuu maaliskuun lopun jälkeen ja vaikka ulkoiltu onkin varsin runsaasti, on juoksut olleet todella vähissä ja pitkät lenkit jääneet kokonaan tekemättä.  En oikeastaan kovin huolissani ole kuntopuolesta, sillä ihan kohtuullisessa kondiksessa olen, mutta jalkojen iskunkestävyys saattaa olla melko huonolla tolalla.  Valitettavasti ultria ei juosta pyöräilemällä ja suppailemalla, vaan isoa juoksumäärää olisi pakko tehdä.  Valmistavasta harjoitusjaksosta ei siis voida hyvällä tahdollakaan puhua, eikä oikein minkäänlaisesta harjoitusjaksosta.  Toinen takaraivossa kaihertava seikka oli edellinen reissu Ylläkselle.  Se oli tähänastisen juoksu-urani tuskaisin matka, joten muistikuvat eivät ole  ihan pelkästään positiivisia.  Ja silloin reitti oli "vain" 134km pitkä ja juostiin toiseen suuntaan, eli isoimmat nousut olivat alussa, kun ne nyt olisivat siis lopussa.  Kolmas seikka on tuo "Special Edition", eli koronatilanteesta johtuen kisa järjestetään aika kevyellä organisaatiolla, joka isoimpana muutoksena tekee sen, että reittiä ei ole merkitty, vaan kisaajat etenevät omalla navigoinnilla.  GPS-seuranta ja huoltopisteet ovat kuitenkin saatavilla, joten eiköhän tuosta navigoinnistakin selvitä, kunhan vaan vehkeet toimii.  Onneksi nykyinen rannelaite reitittää karttapohjalle, joten kunhan pysyy vaan viivalla, niin ei mitään hätää.  Jos laite sen sijaan sekoaa tjms. niin sitten olen enempi lirissä, koska kartasta mulle on enempi hyötyä sateensuojana tai istuinalustana kuin suunnistusvälineenä. Noh, mutta näillä mennään ja itsepä olen itseni tähän(kin) soppaan saanut, joten huoli pois, tunturiin katselemaan maisemia ja imemään geelejä.

Edellä mainituista seikoista ja kohtuullisen uhkaavasta säätiedotuksesta johtuen en asettanut mitään aikatavoitteita tai tehnyt aikatauluja.  Eväitä olisi mukana about 30 tunnin suoritukseen, mutta toivottavasti ihan niin kauaa ei reissussa tarvitsisi olla.

Torstaina reipas 14 tunnin moottorimarssi ja hyvissä ajoin sekä notkein koivin päästiin Äkäslompoloon.  Uni maistui poikkeuksellisen makoisasti, joten levänneenä ja hyvävoimaisena hypättiin aamupäivällä bussiin ja siirryttiin lähtöpaikalle Hettaan odottelemaan starttia.

(c) Rami Valonen

Puolilta päivin lähtö ja sännättiin alun 5km maantieosuudelle. Pidin sykemittaria silmällä, ettei heti alussa tulisi keulittua, mutta ihan hyvää kyytiä asfaltti ja sitä seuraava hiekkatieosuuskin sujui, joten alle tunnissa taittui ensimmäinen 11,5km. Ekasta huollosta vain kevyt vesitäydennys ja kohti tuntureita. Pyhäkeron nousu meni vaivattomasti ja ylipäätään tuntui siltä, että kone oli käynnistynyt oikein mukavasti. Tuntureiden ylitykset Pallakselle asti ovat kisan hienointa antia ja tähän suuntaan juostessa niistä pääsi nauttimaan hyvävoimaisena ja täydellä ymmäryksen tasolla.  Välillä tihkutti hiukan vettä, mutta yleisesti ottaen olosuhteet olivat lähellä optimaalista ja matka eteni sujuvasti. Muutama kilpailija tuli ohi, mutta olin etukäteen päättänyt olla murehtimatta sijoituksista, joten saivat mennä menojaan. Alamäissä oli vähän sellainen olo, että alamäkijalat eivät olleet ihan samanlaisessa iskussa kuin parhaimmillaan, mutta ongelmitta laskutkin rullasivat.  Ylipäätään meno oli sellaista, että jos kisa olisi päättynyt Pallakselle, niin suoritusta voisi kuvailla täydelliseksi.  Pallakselle ~58km saavuin ajassa 7:08h ja isompaan huoltoon ei ollut tarvetta. Otin dropbagista energiatäydennykset, imaisin pari mukillista mustikkakeittoa ja n. 10min tauon jälkeen matka jatkui kohti Rauhalaa.  Seuraava osuus oli muistikuvissani aivan kammottavaa röllimetsää, mutta ei se nyt ihan mahdotonta kuitenkaan ollut. Vaikeaa toki verrattuna tunturiosuuteen, mutta pääosin juostavaa, vaikkakin hankalaa sellaista.  Tavoitin kaverin aika pian etapin alettua ja matkaa taitettiin välillä yhdessä ja välillä erikseen.  Metsäosuuden loppupuoli oli hieman kostea ja ihan kokoajan ei ollut selvillä kulkeeko siinä polku vai puro.  Vettä oli pitkiä pätkiä puoleen sääreen ja paikoittain hieman enemmän. Oikeastaan jopa niin paljon, että kahlaaminen laittoi hiukan naurattamaan. Röllimetsän jälkeen päästiin nousemaan Mustakerolle, missä yötön yö näytti taas parhaita puoliaan ja juokseminen oli helpolla polulla taas todella hienoa ja edelleen yllättävänkin sujuvaa.  Rauhalan huollossa vain pikainen nestetankkaus ja hiukan sipsejä.  Omassa mielessäni pahin osuus oli siis nyt taklattu, sillä viimeksi tuo pätkä oli ihan kauheaa kärsimystä.  Oi, kuinka väärässä olinkaan, mutta tullaan siihen myöhemmin. Rauhalan jälkeen kolme kilometriä maantienlaitaa, missä piti jo hiukan pakottaa itsensä juoksemaan, mutta juostua tuli.  Kaverikin karkasi, mutta onneksi toinen tuli takaa kiinni ja taas oli hetkeksi seuraa.  Maantieosuuden jälkeen mittariin kilahti 82km, eli noin puoliväli ja päissäni laskeskelin, että nyt jälkimmäiseen puoliskoon pitäisi riittää n. 10:00min/km keskitahti, että 24h alittuisi.  Aivan tehtävissä siis ja tästä eteenpäin tuo realisoituikin jonkinlaiseksi tavoiteajaksi.

(c) Rami Valonen

Seuraava väli Pahtavuoman huoltoon ja sieltä Peurakaltion dropbag-huoltoon on jotenkin hämärän peitossa.  Muistaakseni matka taittui edelleen ilman ongelmia ja välillä pystyin juoksemaan ihan reippaastikin.  Ainakin karistin kannoiltani minut tavoittaneen kaverin ja saavutin karanneen, jonka kanssa saavuttiin Peurakaltioon yhdessä.  Matkaa takana ~104km ja aikaa kulunut 14:05h.  Yhdessä jatkettiin kohti Kotamajaa ja Kukastunturin kunniakierrosta.  Nousussa alkoi tulla ensimmäisiä merkkejä siitä, että kohta alkaa jalat loppua, mutta ei mitään syytä hätäillä vielä. Saahan se matka 113km jälkeen jo vähän painaakin. Ylhäällä uuvutti sen verran, että heitin puoleksi minuutiksi varpujen sekaan leviäksi ja rentoutin kropan. Helpotti.  Alamäessä kaveri meni menojaan, tosin saavutin ja ohitin toisen kanssakilpailijan, mutta tulin kuitenkin yksin kierroksen loppuun.  Tässä kohtaa oli pientä empistä reitin kanssa, sillä navigaattori sanoi, että pitäisi jatkaa suoraan (suon yli), mutta kyltti taas viittasi, että olisi pitänyt mennä takaisinpäin.  Siinä arpoessani aiemmin ohittamani kilpailija saapui paikalle ja yhdessä tuumin päätimme vetäistä suon yli.  Olihan siellä toki pitkospuut, mutta siinä päällä n. 30cm vettä.  Olipahan kuitenkin jotain kovaa minkä päälle astua, että ei mihinkään suonsilmään tarvinnut sukeltaa.  Oikeaan paikkaan päädyttyämme reitti jatkui helppojuoksuista latupohjaa pitkin ja karistin kilpakumppanin kannoiltani.  Mutta sitten se tuli se hetki, jota pelkäsin tulevan.  Valtava uupumus iski kuin salama ja meno loppui seinään. Yht´äkkiä hereillä pysyminen oli käsittämättömän vaikeaa ja eteenpäin pääsy oli täyden työn takana.  Onhan näitä ennenkin tullut ja aloin käyttää työkalupakissa olevia konsteja. Kofeiinigeeliä kitusiin, kylmää vettä naamalle jne.  Mikään ei kuitenkaan toiminut ja siinä vaiheessa, kun yksikseni lauleskelin "Olof Palme går på bio" ja 2 promillen humalaa vastaavassa tilassa meinasin jo lähteä hoipertelemaan väärään suuntaan, juoksi meikäläisen kiinni puolituttu kilpakumppani.  Sehän oli kuin jeesuksen toinen tuleminen ja tiesin, että jesjes kohta mennään.  Aivot käynnistyivät välittömästi uudelleen ja yhdessä juostiin taas ihan kelpo kyytiä. Huh, selvittiinhän siitäkin, mutta tummia pilviä leijui silti yleisen jaksamisen ja ennenkaikkea jalkojen kestämisen yläpuolella. 130km kroppa kesti, mutta nyt alkaisi sitten varsinainen taistelu.  Tähän asti olin pyrkinyt etenemään yhtään pakottamatta ja se oli osoittautunut oikein hyväksi lähestymistavaksi, mutta nyt oli pakko vaihtaa suunnitelmaa ja alkaa puristamaan aina kun se vain oli mahdollista.  Varkaankurun ylöspäin vievät pitkokset sujuivat vielä kohtuullisesti, mutta Ylläksen kierto "takakautta" olikin jo paljon hankalampaa.  Aurinko alkoi paistaa lähes kirkkaalta taivaalta, lämpötila nousi humisten ja hiki virtasi. Ylläsjärven huoltoon ~145km pääsin ajassa 20:26h ja jalat olivat täysin finito.  Enää 20km, joten menisihän se tyhjilläkin jaloilla, mutta nyt alkoi myös pää pehmenemään. Tuohonhan sen olisi voinut toki sujuvasti voinut keskeyttää, mutta jotenkin ajattelin, että kyllä tämä tästä. Päässä hakkasi taas kerran kaverin kauan sitten lausuma "20 kilometriähän jaksaa juosta aina", mutta pientä epäilystä leijui silti ilmassa. Edessä oli vaatimaton nousu Ylläksen huipulle, joka jakautuu oikeastaan kahteen osaan. Puolet matkasta semijyrkkää rinnepohjaa ja toinen puolisko sikajyrkkää rakkakivikkoa.  Jos alhaalla ajattelin, että kyllä tämä tästä, niin puolivälissä makoillessani puolitajuttomana frisbeegolf-radan heittomatolla totesin, että ei tämä tästä.  Olisin varmaan jäänyt siihen, mutta mäkäräiset ahdistivat sen verran, että pakko oli jatkaa.  Askel kerrallaan könysin lopulta mäen ylös ja tämän koitoksen selvitettyäni pääkin palautui taas jotenkin normaaliin moodiin.  Huipulla totesin myös, että sinne meni 24h alitus, joten nyt pyrkisin vaan mahdollisimman nopeasti maaliin.  Mahdollisimman nopeasti sen takia, että päällimmäisenä ajatuksena hakkasi vain päässä, että haluan pois täältä. Ei paljon maisemien katselu kiinnostanut, joten ei muuta kuin huoltotietä pitkin alas. Jos ei jaloilla päässyt ylös, niin ei niillä näköjään enää päässyt alaskaan. Ei helvata, alamäkeen kävellen.  Tätä ei ollutkaan tapahtunutkaan sitten kuin, öööh, viimeksi tässä samassa kisassa (tosin siellä toisessa päässä). Etureidet olivat niin loppu, että harkitsin jopa hetkittäin pakittamista, mutta jotenkin se tuli silti oikeinpäin linkutettua alas. Tasaisella pystyin niukin naukin vielä juoksemaan ja viimeinen Kellokkaan huolto oli merkki siitä, että kohta tämä loppuu. Enää 13,9km, johon tosin sisältyi Pirunkurun rakkakivirännin nouseminen.  En kerro siitä sen enempää, mutta voinette tuon Ylläs-nousun perusteella arvioida, kuinka hienosti se meni.  Alamäki oli onneksi sen verran loivaa, että jonkinlaisia juoksua muistuttavia askeleita pystyin ottamaan, mutta silti alamäen loppupäässä tuli vielä yksi kilpakumppani kiinni. Olin noiden nousujen aikana hävinnyt ainakin 2 sijaa ja nyt ajattelin, että "***kele, ei enää yhtään!".  Jäljellä oli ~3,5km ja sen minä kuulkaas pääosin juoksin. En kovaa, mutta juoksin silti, enkä hävinnyt enää sijoituksia.  Maaliin ajassa 24:40:27 ja sijoitus 13/54 (77 lähti, eli 23 keskeytti).  Päällimmäisenä tunteena vain helpotus siitä, että se oli ohi.

Tulokset
Garmin
Strava

Paremminhan se meni kuin pelkäsin, mutta aika kaukana hyvästä suorituksesta silti oltiin.  Plus-sarakkeeseen kirjataan rento asenne, jonka pystyin säilyttämään lähes niin kauan kuin päässä ylipäätään mitään liikkui. En antanut muiden kilpailijoiden vaikuttaa pätkääkään omaan tekemiseeni, enkä myöskään juossut kilpaa kellon kanssa.  Tällaiseen en ole koskaan aikaisemmin pystynyt, vaan aina takaraivossa on tykyttäneet sijoitukset ja aikatavoitteet.  Toinen asia on sekä positiivinen että negatiivinen (ei kuitenkaan neutraali), eli olihan se todella hienoa huomata, että lähes 130km meni kaikella tapaa sujuvasti, mutta toisaalta olisi ollut suotavaa, että loppuosa oli mennyt edes jotenkin "normaalilla" hyytymisellä eikä tuollaisella totaalisella fyysisellä sippaamisella ja pään sekoamisella. Olihan tuossa tekemisessä paljon hyviä asioita, jotka tuonnempana nousevat varmasti enemmän mieleen, mutta kyllä fakta on silti se, että en ollut 100 mailin kunnossa, vaan ehkäpä just 120km kunnossa.  Niillä paljon puhutuilla "vanhoilla pohjilla" mentiin aika pitkälle ja aikaisemmin hankitulla kokemuksella sitten loput, mutta olisihan se suorituskyky hieman parempi lopun nousuissa voinut olla.  Jos en nyt ihan suorilta lähde oikeastaan kenellekään suosittelemaan 100 mailisen juoksemista, niin ei sitä ainakaan valmistautumatta kannata tehdä.  On se vaan ihan saakelin pitkä matka.

Reitti oli paikoittain aivan hulvattoman märkä ja vetinen, mutta sääolosuhteet olivat toisaalta juoksemisen kannalta lähes täydelliset.  Hidastivathan ne kahluuosuudet menoa, mutta enemmän hidastaa ylikuumeneminen, joten mieluummin tällainen kuin 2018 kaltainen tappohelle.  NUTS-porukalle kuuluu jättimäiset kiitokset vaivannäöstä ja viitseliäisyydestä järjestää kisa näin pienelle porukalle.  Kisailijan näkökulmasta poikkeusjärjestelyt näkyivät vain paikoittain puuttuvissa reittimerkinnöissä ja pienimuotoisemmassa huoltopistetarjoilussa.  Silti kaikkea oli saatavilla ja palvelu sekä kannustus oli koko ajan mahtavaa.  Kiitos teille!

Reitti on edelleen Suomen kaunein (ultra-)juoksureitti, mutta olen mennyt sen nyt molempiin suuntiin, joten aion visusti pitää kiinni heti maalialueella tokaisemastani: "En ikinä enää kiipeä Ylläkselle!  En edes hissillä.".

Hoka One One Speedgoat Evo

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat Evo
Superkenkä.  Alkuongelmien jälkeen kenkä on muotoutunut jalkaan täydellisesti, vaimentaa, pitää ja kuivuu todella hyvin. Ei ketterin, eikä nopein kenkä, mutta tällaiseen maastoon ja vauhtiin paras.

Turku - Kokkola 500

Koska sattuneesta syystä kaikki suunnitelmissa olleet kevään ja kesän juoksukisat peruttiin, piti tähän kesään keksiä jotain omatoimista tekemistä.  Ultramittaisten omatoimijuoksujen tekeminen tuntuu jotenkin valtavan vaivalloiselta (ja epämiellyttävältä), joten käänsinkin samantien ajatukset toisen leipälajini, pyöräilyn suuntaan.  Olen viime vuodet pääosin keskittynyt juoksuun, mutta kuitenkin pitänyt koko ajan edes jonkinlaista pyöräilykuntoa myös yllä.  Nyt kevään etätyöjakson aikana vaihdoin harjoittelun painopisteen juoksusta pyöräilyyn ja aika nopeasti se fillari alkoi kulkea vähintäänkin kohtuullisesti.  Maastopyöräilykisoja olisi ollut mukava ajaa, mutta eihän niitäkään ole, joten päätinkin ottaa työn alle hiukan pidemmät matka-ajot.  Isot pojathan ajaa useamman tuhannen kilsan mittaisia ajoja, mutta semmoiseen ei praktiikka riitä, eikä (toistaiseksi) oikein mielenkiintokaan, joten päätin alkaa tutustumaan lajiin tällaisten "lyhyempien" matka-ajojen kautta. Lyhyemmällä tässä tarkoitan maksimissaan 1,5 vuorokauden mittaista ajamista, joka ainakin juoksukokemusten perusteella pitäisi mennä ilman nukkumista.  Kävin helatorstaina testaamassa 333km sooloajolla kalustoa, ajoasentoa, eväitä sekä perseen ja pääkopan kestämistä.  Kaikki muu toimi hyvin, mutta huomasin semmoisen tietyn "kovuuden" puuttuvan, sillä vähän turhan usein tuli pysähdyttyä jaloittelemaan, kuselle tjms.  Vähän sama juttu kuin ultrajuoksuissa, missä tulee laitettua kävelyksi, vaikka ihan hyvin pystyisi juoksemaankin.  Tähän tarvii jatkossa tietoisesti koulia itseään ja polkea sen epämukavuuden läpi.  Tuttu juttu juoksusta, mutta ei aivan suoraan siirrettävissä pyöräilyyn.

Kesän avausmatkaksi valikoitui luontevasti Turku-Kokkola välin polkeminen.  Eli nykyiseltä kotiovelta lapsuuden kotitalon ovelle.  Reittisuunnitelman mukaan matka olisi jämpti 500km, joten mitään sakkolenkkejä ei pitäisi joutua ajamaan. Tämä on silleestikin hauska koitos, että ideaa kyseisen matkan ajamisesta on pompoteltu ensimmäisen kerran varmaan jo 10 vuotta sitten.  Sittemmin olen lähes joka kesä asiaa ajatellut, mutta juoksukisoista johtuen se on jäänyt aina toteuttamatta.  Mutta nyt se hoidetaan pois päiväjärjestyksestä.

Reittisuunnitelma

Piirsin reitin sillä idealla, että pyrin välttämään kantateitä ja hiekkateitä.  Suunnittelutyökaluna oli ridewithgps ja apuvälineenä kurakartta.net, minkä avulla saisin (toivottavasti) vältettyä ainakin pitkät hiekkatiepätkät. Suoremmankin reitin tuohon pystyisi samoilla spekseillä piirtämään, mutta koska matka oli joka tapauksessa melkein 500km, niin miksipä ei sitten tasan 500km.  Sen takia tuohon tuli muutama ylimääräinen mutka.  Tavoitteena olisi olla 20 tunnissa perillä ja keskinopeutena siis melko vaatimaton 25km/h, toki sisältäen tauot.  Tarkoituksena olisi lähteä alkuillasta liikkeelle, sillä näin saisi ajon mukavasti käyntiin ennen yötä, mutta silti pimeään jaksoon pääsisi vielä suht freesinä.  Sitten taas matkan jo hiukan painaessa alkaisi aamu sarastaa ja loppumatkan saisikin ajaa päivänvalossa.  Eväspuolella varauduin siihen, että matkan aikana ei tarvitsisi syötävää hankkia, vaan ainoastaan nestetankkausta varten pitäisi pysähtyä.  Aikaisemmilla pidemmillä lenkeillä olen havainnut hyviksi tankkauspisteiksi hautausmaat.  Sellainen löytyy lähes joka kylästä ja aika usein vielä kylän läpi kulkevan pääväylän varrelta.  Lisäksi ne ovat auki 24h ja aina sieltä löytyy vesihana kukkien kasteluvettä varten.  En siis sen kummemmin suunnitellut pysähdys-/tankkauspaikkoja, vaan luotin siihen, että homma hoituu.  Mukana olisi joka tapauksessa vajaat 2 litraa nestettä, jolla pärjää 5-6 tuntia, joten tuskin nestehukka aivan kriittiseksi äityisi.

Varsinais-suomalaista soratietä

Sääennusteet lupasivat kevyttä myötätuulta ja lämmintä poutasäätä, eli täydellistä ajokeliä. Lähtöpäivänä (perjantai) alkoi sateenuhka kuitenkin lisääntyä, joten päätin aikaistaa starttia päästäkseni sateelta karkuun ja lähdin liikkeelle klo 16:01, eli kaksi tuntia suunniteltua aikaisemmin.  Eka 10km meni kaupungin läpi sompaillessa, mutta päästyäni väljemmille väylille, matka alkoi taittua kuin itsestään. Myötätuuli siivitti menoa, aurinko paistoi ja elämä hymyili. Ensimmäiseen 100km osui pitkä pätkä hiekkatietä, mutta luotto renkaisiin oli kova ja vauhtia hidastamatta päästelin nekin osuudet läpi. Olin suunnitellut pitävänä taukoa n. 100km välein ja eka tauko osui ~105km kohdalle Euraan. Hautasmaalla vettä pulloihin ja turhia munimatta eteenpäin. Eka satku taittui 30,5km/h keskarilla hyvin kevyellä ajolla. Eurasta Harjavaltaan oli 20km tympeää tien 43 reunaa, mutta Harjavallan jälkeen pääsin pienemmälle tielle ja ajo oli taas mukavampaa. Tämä toinen satanen oli oikeastaan matkan hienoin osuus. Tie oli mukavan mutkittelevaa ja kevyesti kumpuilevaa, liikennettä ei ollut nimeksikään ja kesäilta oli niin kaunis ja rauhallinen kuin suomalainen kesäilta voi kauneimmillaan olla. Kyllä te tiedätte. Nautiskelin maisemasta ja tunnelmasta täysin rinnoin ja sitten olinkin jo Kankaanpäässä, missä oli aika pitää toinen tauko. Ilma oli alkanut viiletä auringon laskiessa, joten vedin irtohihat sekä -lahkeet päälle ja laitoin valot pyörään. Paussi oli luonnollisestikin kirkon pihalla, mutta hautausmaa oli toisella puolella, joten en jaksanut kiertää ja pullot jäi täyttämättä. Eipä hätää, nesteitä oli vielä reilusti jäljellä. Vauhti oli pysynyt vakaana ja 200km keskari oli edelleen 30,4km/h. Tauon jälkeen piti pysähtyä parin kilometrin jälkeen uudelleen ja vetää vielä tuulitakkikin päälle, sillä ilma viileni t osissaan. Tuolla oli myös satanut hiljattain, sillä tieoli seuraavat 30km märkänä. 

Ilta-auringosta nautiskelua

Yöosuus Kankaanpäästä Kauhajoelle meni kirjaimellisesti sumussa. Vähän alkoi matka jo painaa, yö oli tyyni, joten myötätuuliapuja ei enää tullut ja mäkiäkin oli alkumatkaa enemmän, joten vauhti alkoi hieman hiipua. Muutama lyhyt kusitauko taisi tulla pidettyä, sillä selkeästi viileä sää ja hieman puutteellinen suolansaanti pistivät nesteet menemään läpi elimistöstä. Olin joskus yön tunteina Kauhajoella ja sieltä olin ajatellut ottaa nestetäydennystä, mutta kylillä oli sen sortin mopo-, traktori- ja bemariralli käynnissä, että päätin vaan pikaisesti ajaa läpi ja jatkaa matkaa. Kauhajoelta eteenpäin olikin reilumman mittainen melko huonokuntoinen soratieosuus, missä oli pakko ajaa vähän hiljempaa, mutta asfaltille päästyäni ajo maistui taas vanhaan malliin. Vettä pitäisi saada lisää ja päätin sinnitellä Jurvaan asti, vaikka pullot olivat jo tyhjät. Menihän se juomattakin ja Jurvan hautausmaalla klo 3:00 kekkaloidessani oli vähän hölmö olo. Aamu alkoi hiljakseen sarastaa ja vaikka yö olikin mennyt vaivatta, niin nyt alkoi väsy ja asfalttiajon monotonisuus painaa. Kello taisi olla jotain viiden paikkeilla tässä kohtaa. Muutaman kerran piennarta pöllytettyäni oli pakko ottaa lyhyt lepotauko. Johonkin levennykselle pyörä parkkiin, puhelimeen herätys 5 minuutin päähän, tuulitakki hupuksi pään päälle, x-asentoon leviäksi ja silmät kiinni. 5 minuutin päästä kello soi, joten ylös ja eteenpäin. Tekipäs hyvää. Reilusti yli 300km oli jo ajettu, joten matkakin oli jo voiton puolella. Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, joten olin melko varma että pääsisin perille ns. hyvän sään aikana. Lämpötilan noustessa väsymys alkoi kuitenkin painaa uudelleen, joten otin about kasin paikkeilla vielä toisetkin powernapit, kuorin päältäni ylimääräiset vaatteet ja jatkoin matkaani lyhyissä ajokamoissa ja tällä kertaa selkeästi virkistyneenä. Sitten välietappeja tulikin vastaan tasaisella syötöllä. Laihia, Vöyri, Oravainen, Jepua. Tuuli alkoi yltyä ja tuli aika napakasti sivusta, joten nyt joutui jo hiukan puskemaan. Vauhtikin tuntui aaltoilevan, mutta pysyi kuitenkin koko ajan vähintäänkin kohtuullisena. Uusikaarlepyystä Pietarsaareen ja perille Kokkolaan alkoi olla jo aamuliikennettä ja muita pyöräilijöitä tulla vastaan (ei sentään ohi), joten lisääntynyt aktiviteetti piti mielen virkeänä loppuun asti. Viimeisen 30km saikin sitten puskea kunnon vastatuuleen, mutta hyvin tuntui paukkuja olevan vielä jäljellä, eikä vauhti siitä paljoa notkahtanut. Pienen sakkokierroksen jouduin lopussa vielä ajamaan, että gps:n mukaan sain 500km täyteen, mutta kellon ollessa 10:38 kurvasin vanhempieni talon pihaan. Matka-aika siis taukoineen 18h37min, eli kevyesti tavoitteeseen.

Garmin data

Strava

Ajoaika oli 17h29min, mikä antaa keskinopeudeksi 28,6km/h. Aivan hyvä vauhti, vaikka myönnettävä on, että myötätuuliapuja tuli ekalla puolikkaalla ainakin jonkin verran. Taukoiltua tuli yli tunti, mikä on kyllä omasta mielestäni ihan liikaa. Varsinkin kuin mitään pidempää taukoa ei ollut, vaan pisimmät olivat nuo ~10min nukkumistauot. Pyörä toimi täydellisesti, lihaksisto kesti pientä niskan juilimista lukuunottamatta erinomaisesti ja fyysisen/henkisen jaksamisen puoleen ei ollut mitään hämminkiä. Tarvittaessa olisin hyvin voinut ajaa vielä lisääkin, eväitäkin oli vielä jäljellä. Ainut mikä yllätti, oli tuo älytön aamuväsymys, mutta senkin sai hyvin poistettua pikaisilla nokosilla. Hieno ja opettavainen reissu, joten eipä tässä muuta kuin suunnittelemaan seuraavaa reittiä.

Salsa Warbird

The Weapon of Choice: Salsa Warbird.  Melko rennolla geometrialla oleva sorapyörä, jossa tätä keikkaa varten alla kevyet kiekot ja 28mm renkaat.  Pyörä istuu meikäläiselle erittäin hyvin ja sekä tempotangoilta että alaotteelta pystyy ajamaan pitkiä aikoja.  Kaikki kamat on pakattu pyörään ja paidan taskussa ei kulkenut kuin puhelin ja pankkikortti.  Runkolaukussa on pyöränkorjausvehkeet ja eväitä. Etulaukussa ajon aikana tarvittavia varusteita (lamppu, lisää eväitä, takki, irtolahkeet- ja hihat).  Takalaukussa siviilivaatteet yms. eli kamat joita ei ajon aikana tarvita.