Nuuksio Classic 2021

Juhlavuosi Nuuksiossa.  Kisa oli järjestyksessään 10. ja itse olin mukana nyt kuudetta kertaa. Edellisestä kerrasta on tosin päässyt vierähtämään jo neljä vuotta, sillä edellisen kerran juoksin täällä 2017.  Kisalla on kuitenkin erityinen merkitys itselleni, sillä oma polkujuoksu-urani on yhtä pitkä kuin Nuuksio Classicin tarina. Ensimmäisen polkukisani juoksin ensimmäisessä Nuuksio Classicissa 2012 ja sen jälkeen kisoja, pitkiä ja lyhyitä, on ehtinyt kertyä jo melko monta.

Tämä vuosi on ollut itselleni lähes juoksuton, sillä viime vuosien tiiviin ultraputken jälkeen oli tarpeen pitää vähän taukoa ja touhuta muiden harrastusten parissa.  Jotta ihan ilman juoksukisoja ei tämä vuosi menisi, jotain piti kuitenkin tehdä ja ultriin ei rahkeet tällä hetkellä riitä, joten tällainen maratonmittainen tuntui ainakin etukäteen ihan hyvältä idealta.  Lähtökohdat toki ovat vähän heikonpuoleiset, sillä kesäkuun loppuun mennessä olin juossut tämän vuoden puolella yhteensä n. 250km, eli semmoisen normaalin kuukausiannoksen verran.  Heinäkuussa aloin hiljakseen lisätä juoksua, mutta eipä sitä vieläkäänole kuin ~550km mittarissa.  Peruskunto on ihan mallillaan runsaan pyöräilyn jäljiltä, joten keskityin lähinnä vauhdin ja juoksutuntuman hakemiseen.  Hiljakseen vauhti paranikin ja sain jopa muutaman pitkän lenkin juostua, joten ihan kohtuullisessa tilanteessa viivalle päästiin.  Eniten etukäteen arvelutti jalkojen iskunkestävyys, mutta kestävät, minkä kestävät.  Kunhan ei ihan koko matkaa tarvitsisi kävellä, niin olisi ihan jees.  Lähtökohdat huomioiden, mitään kummoisiakaan tavoitteita ei uskaltanut asettaa. 2017 juoksin melko tunkkaisella suorituksella 4.21, joten nyt arvioin, että 4.30 alitus olisi jo ihan riittävän kova temppu.  Noista viidestä aikaisemmasta kerrasta neljällä olen ekan 11km huoltovälin juossut aivan liian lujaa ja jalat ovat olleet valmiit jo Solvallassa.  Nyt tarkoituksena oli aloittaa maltilla, selvittää keskivaiheen hankalampi osuus kunnialla ja viimeisen huoltovälin helpommassa maastossa repiä sitten kaikki löysät minuutit pois.  Ihan tosihyvä ennakkosuunnitelma, joten ei muuta kuin toteuttamaan.

(c) Miska Koivumäki

Sää vaikutti jotakuinkin täydelliseltä, lämpötila suunnilleen +10 ja kirkas taivas.  Hienoa, että ei tarvitse palella, kastua, eikä hikoilla hulluna.  Lähtö toteutettiin minuutin välein lähtevinä n. 10 hengen ryhminä ja pääsimme lähtemään ehkä viidennessä ryhmässä.  Polulla olisi siis tilaa, eikä alkua tarvisi ryykiä ihan hulluna saadakseen hyvän paikan letkassa.  Suunnitelman mukaan pidin sykkeen visusti kurissa ja juoksuun löytyi aika nopeasti sopiva rytmi.  Reitti oli todella hienossa kunnossa, kuiva ja nopea.  Vaikka reitti nopea olikin, niin itse en selvästikään ollut.  Tässä vaiheessa tuli kuitenkin vielä valheellisen virheellinen kuva omista kyvyistä, kun ohituksia kertyi koko ajan, eikä takaa tullut ketään.  Solvallan laskettelumäen päälle saavuin ekaan huoltoon muutaman minuutin kaavailemaani aikaisemmin, joten hiukan tukkoisesta vauhdista huolimatta, olin onnistunut ensimmäisellä etapilla sekä hillitsemään itseni että pysymään tavoitevauhdissa. Jopas jotakin.

Eteenpäin.  Kilometrit 15-23 ovat reitin vaikeimmat ja hitaimmat, joten hirveästi en tällä välillä vauhtia seuraillut.  Syke tuntui pysyvän edelleen hallinnassa ja juoksu eteni aika mukavasti omalla painollaan.  Kiipeilin jyrkkiä kalliokynnyksiä ylös, loikin alas, kahlasin upottavassa suossa sekä rantakaislikossa. Muutaman kerran avokallioiden päällä juoksin lyhyesti hutiin reitistä, mutta olin onneksi hereillä, tajusin tilanteen samantien ja palasin jälkiäni pitkin reitille tähystämään seuraavaa reittimerkkiä.  Tällä välillä ei paljoa kilpailullisessa mielessä tapahtunut, sillä ohituksia taisi kertyä tasan yksi, eikä muutenkaan muita juoksijoita edes näkynyt kuin satunnaisesti. 24km huolto alkoi lähestyä ja muutamaa kilometriä ennen tankkauspistettä alkoivat jalat (melko odotetustikin) ilmoitella, että voisi riittää tämä juokseminen.  Olin selvinnyt pahimmasta osuudesta aivan hyvällä vauhdilla, ja nyt jäljellä oleva matka olisi selkeästi helppokulkuisempaa.  Vauhti siis paranisi, jos jaksaisi vaan juosta, mutta alkoi vaikuttaa siltä, että en jaksa.  Aikataulusta en murehtinut, vaan ajattelin puskea viimeiselle huollolle ja arvioida sitten, mihin rahkeet riittäisivät.  Pari kilometriä kintut jaksoivat huollon jälkeen, mutta siinäpä se sitten oli.  Kävelypätkiä alkoi tulla, syke laski, tympäisi ja ärsytti.  Voi **ska, tämmöistä se loppumatka sitten vissiin on.  Taapersin eteenpäin ja päästin lennokkaalla askeleella takaa saapuvia nuoria miehiä ohitse.  Oli selvää, että ei se meno tästä enää paranisi, joten nyt vaan seurailin (hitaasti) eteen tulevia kilometrikylttejä ja kirosin jälleen kerran koko lajin syvimpään maanrakoon.  Viimeisessä huollossa 33km kohdalla juoksuaika näytti 3:42h, joten viimeiseen 8,5km matkaan olisi varaa käyttää 48 minuuttia, että 4,5h loppuaika onnistuisi.  Normaalitilanteessa tehtävissä, mutta nyt en viitsisi edes yrittää. Jalat eivät vaan liikkuneet.  Nyt ei enää siis ollut mitään saavutettavaa, eikä oikeastaan mitään hävittävääkään, joten puskin eteenpäin lähinnä päästäkseni pois sieltä pusikosta.   Ohitetuksi tulin aivan liian monesti sekä tuttujen että tuntemattomien toimesta, mutta siitäkään en juurikaan jaksanut murehtia.  Maalia kohti vaan ja tulihan se sieltä lopulta. Kello pysähtyi aikaan 4:42.13 ja sijoitukseksi tuli miehissä 51/265.

Tulokset
Garmin
Strava

Noh, eihän se nyt hyvin mennyt ja toisaalta se meni just niin hyvin kuin odotettavissa olikin.  Jalat kestivät sen verran kuin noilla treenimäärillä kuuluikin kestää, eivätkä sitten sen enempää.  Mitään varsinaisia ongelmia ei ollut, energiaa ja nestettä meni alas, mihinkään ei sattunut kovin paljoa, mutta jalat vain lähinnä roikkuivat mukana 25km jälkeen.  Jotain positiivista keksiäkseni pitää ehkä ajatella, että 25km asti juoksu oli kyllä ihan suvujaa ja aivan mukaavakin, vaikkakaan ei ihan toivotun vauhtista. Hyvin samankaltainen kokonaissuoritus kuin viime kesänä Himoksella. Sielläkin jalka loppui hiukan liian aikaisin, joten selvästikään vauhdikkaampaan juoksuun ei kintut oikein enää riitä.

Kisajärjestelyt toimivat hienosti kaikenlaisista koronavarotoimista huolimatta, ihmiset vaikuttivat olevan hyvällä tuulella, sää suosi, reitti oli nopea ja maalitarjoilut erinomaiset.  Ainoa huomautus tulee reittimerkinnöistä, joita tuntui olevan vähemmän tai huonommin sijoitettuna kuin aikaisemmin.  En muista koskaan joutuneeni täällä tähyilemään reittiä, mutta nyt muutamassa kohdassa piti olla todella tarkkana.  Eikä mene edes ikänäön piikkiin, sillä aika monella muullakin oli samaa ongelmaa.  Vieläkö Nuuksioon pitää tulla uudelleen?   Tällä tuloskehityksellä päädyn ensi kerralla siihen tilanteeseen, että olen hitaampi kuin ensimmäisellä kerralla Nuuksiossa vuonna 2012.  Sellaiseen nöyryytykseen en ole valmis, joten lenkille varmaan joutuu, jos vielä viivalle meinaa asettua.  Saa ny sitten nähdä viittiikö semmoiseen ryhtyä.

VJ Sport Irock 2

The Weapon of Choice: VJ Sport Irock 2
On ärjy kuvio ja maailman pitävin pohjakumi.  Ei tarvinnut murehtia kertaakaan kengän pitoa, ei pehmeällä, eikä kalliolla.  Vaimennusta on hiukan hintsunlaisesti, mutta en usko että omalta osaltani tätä kisaa olisi pelastunut edes Hoka-vaimennus.  Nyt oli kuivaa, joten hiukan maltillisemmallakin kuviolla olisi pärjännyt, mutta täydellisesti Irockikin toimi.

TahkoMTB 120km 2021

Limingassa ei hommat menneet ihan nappiin, mutta siitä huolimatta, tai sen takia, maastopyöräilyinto on pysynyt korkealla.  Lätkäisinkin oikeastaan samantien sitten ilmoittautumisen sisään Tahkolle, missä tunnetusti on ollut ihan kelpo kekkerit.  Tarjolla olisi ollut 240km, mikä luonnollisestikin oli mielessäni se ensimmäinen vaihtoehto, mutta maltoin kuitenkin mieleni.  Noiden pitkien koitosten kanssa on ollut viime kisoissa vähän vaikeaa, joten turha tässä nyt on itseään liikaa ja turhaan kiusata, joten päädyin 120km, eli kahden kierroksen reissuun.  Ettei touhu menisi kuitenkaan ihan liian helpoksi, päätin lähteä matkaan yksivaihteisella.  Edellisen kerran olin Tahkolla vuonna 2014 ja silloin ajoin juurikin 120km matkan myös yksivaihteisella, joten tuo edellinen koitos toimi hyvänä referenssinä, vaikka vuosirenkaita on tässä välissä jo useita kertynytkin.  Tuosta edellisestä reissusta oli kuitenkin se hyöty, että ensinnäkin sen perusteella voin olla varma, että reitti on ajettavissa yksivaihteisella ja toisekseen sieltä sain myös jonkinlaisen tavoiteajan, jota nyt voisin lähteä tavoittelemaan.  Lisäksi tietty myös välitysvalinta helpottui, kun voin laittaa samat kuin viimeksikin.  Vertaillessani vanhaa gps-jälkeä ja uutta reittikarttaa, vaikutti siltä, että reitin perusrunko oli pysynyt samana, mutta pieniä muutoksiakin oli, varsinkin alku- ja loppuosassa.

Pyörävalintana yksivaihteinen on tällaisessa (tai oikeastaan missä tahansa) kisassa sinänsä armollinen, että sillä ei oikein voi ajaa kilpaa muiden kanssa.  Tahkolla on pitkiä ja nopeita tieosuuksia, missä pystyy vaihdepyörällä ajamaan todella kovaa, mutta yksivaihteisesta loppuu välitykset aika nopeasti, toisaalta ylämäissä pyörä taas liikkuu aika paljon reippaammin (kunhan sitä vaan jaksaa polkea) kuin vaihdepyörät, joilla kitkutellaan ryömintävälityksillä eteenpäin.  Näin ollen saa keskittyä vain omaan tekemiseen ja viis veisata siitä, mitä ympärillä tapahtuu.  Ihan jees.  Tuolloin 2014 loppuaikani oli 7.10:35, joten sitä lähtisin alittamaan, sen kummempia tavoitteita ei ollut.

Saavuimme Tahkolle perjantai-illalla ja kävin lyhyellä iltalenkillä ajamassa loppunousun ja -laskun.  Tämä lähinnä sen vuoksi, että sain tarkistettu välitykset, sillä jos loppunousu ei tuoreilla jaloilla menisi, niin sitten olisi syytä kisaa varten keventää välityksiä.  Mäki kuitenkin nousi ongelmitta, joten ei tarvetta toimenpiteisiin.  Tämä oli oikein hyödyllinen lenkki siksikin, että myös loppulasku oli muuttunut noista ammoisista ajoista merkittävästi.  Nyt siellä oli välilaskua, välinousua ja rakennettuja kaarteita (bermejä), kun taas silloin aikaisemmin loppulasku oli enempi tyyliin "suoraan alas ja loppuvaiheessa käännös oikealle".  Hyvä tietää, niin ei sitten kisassa tule yllätyksenä.

Kisaryhmä starttasi klo 9.00, mutta siihen ei ollut asiaa.  Olisi pitänyt olla alle 7:30h suoritus vuosilta 2018 tai 2019, mutta semmoistahan meikäläisellä ei ollut, vaikka pidin kyllä todennäköisenä, että tuommoiseen loppuaikaan pystyisin.  Samapa tuo.  60km ja 120km turistiryhmien startti oli 9.20, joten sitä sitten odoteltiin paahtavan aamuauringon alla.  Sääennuste lupasi päiväksi suunnilleen +30 lämpötilaa, eikä taivaalla näkynyt pilvenhattaraakaan, joten hikinen päivä olisi tulossa.  Kello löi 9.20 ja sitten ajettiin.

Olin lähtöryhmässä aika edessä, mutta täysin odotetusti jo ensimmäisen kilometrin tieosuudella meikäläisestä lappasi todennäköisesti vähintään 2/3 ryhmästä ohi.  Toisin sanoen siis useita kymmeniä pyöräilijöitä.  Menkää vaan, ylämäessä nähdään.  Parin kilsan jälkeen siirryttiin latupohjalle, missä tuli ensimmäinen ylämäki ja samantien pyyhkäisin ohi isosta porukasta.  Tämä ohittelu jatkui eestaas ekaan huoltoon (~13km) asti, mistä siirryttiin n. 2km mittaiseen loivahkoon hiekkatienousuun ja sen aikana karistinkin kannoiltani ensimmäisen porukan.  Sitten tultiinkin Kinahmi I:n jyrkkään ylämäkeen, missä oli talutusjono jo valmiina.  En sitä mäkeä kovin pitkälle olisi ajamalla päässyt muutenkaan, mutta nyt ei päässyt edes koittaamaan, kun polku oli tukossa.  No, siinä sitten porukalla työnnettiin pyörät ylös, aurinko paahtoi niskaan ja hiki virtasi.  Mäen päällä, kun päästiin vihdoin ajamaan polkua, ajo eteni jotakuinkin sujuvasti letkassa.  Alamäissä näytin hiukan jäävän täysjoustokuskeille, mutta muuten ei ollut painetta ohitella, eikä antaa tilaa.  Loivissakin ylämäissä jätin kuitenkin pysyvästi porukkaa taakseni ja Kinahmi II:n talutusylämäessä letka olikin harventunut jo sen verran, että pääsin ajamaan aikalailla omaan tahtiin.  Seurailin lähinnä keskinopeutta ja se vaikutti näiden kahden hitaimman ylämäen jälkeen noin kierroksen puolivälissä olevan vähintäänkin kohtuullinen.  Hyvähyvä, sillä toinen puolisko olisi kuitenkin ajettavampi, vaikka ylämäkiä sielläkin olisi.  Kalkkiruukin huollon jälkeen jossain röykytysalamäessä huomasin juomapullon lentäneen telineestä ja sekös harmitti.  Pyörä kulki oikein hyvin, mutta ylikuumenemisen riski oli tässä helteessä ilmeinen ja nesteytyksestä pitäisi pitää huolta.  Näitä on sattunut ennenkin ja muillekin, joten ongelmahan ratkesi sillä, että nappasin haltuuni seuraavan maassa lojuvan juomapullon.  Näin korona-aikana tätä voi pitää hiukan kyseenalaisena, enkä lähtenyt pesemättömästä pullosta juomaan, mutta seuraavassa huollossa huuhdoin pullon huolellisesti ja otin sen käyttööni.  Hiukan tuolla 13km huoltovälillä kuuppa kuumeni ja nestetasapaino horjahti, mutta sain vahingon onneksi paikatuksi useammalla mukillisella urheilujuomaa ja vettä.  Eteenpäin.

Edelleen oma ajaminen sujui selvästi paremmin kuin suurimmalla osalla kanssakilpailijoista ja erityisesti ylämäissä porukkaa jäi taakse pilvin pimein.  Välimäen kiukkuisen kivikkolaskun ja pitkän alamäkinloirotuksen jälkeen mittarissa oli reilut 51km ja ensimmäisestä kierroksesta olisi jäljellä enää loppunousu "El Grande" ja lasku takaisin maalialueelle.  Iltalenkin perusteella tiesin, että ylämäki nousee kyllä ja nousihan se, toisin kuin aika monella muulla.  Harmi vaan, että suurin osa ympärillä olevista pyöräilijöistä oli 60km kisaajia, sillä muuten sijoitus olisi noussut kohisten.  Hyvävoimaisena mäki ylös, loppulasku kovaa, mutta hallitusti alas ja rantabaanan kautta kaartaen välihuoltoon.  Huolto oli nopea. Söin vähän banaania ja suolakeksejä sekä täytin juomapullon, joten eipä siinä muuta kuin toiselle kierrokselle.  Ekan kierroksen virallinen aika oli 3.16:12, mutta huollosta lähdin liikkeelle ajassa 3.18:22, eli noin 5 minuuttia nopeammin kuin 2014.

Tunkataan, ei ajeta
(c) Tarja Kiviranta

Toinen kierros olisikin ihan erilainen kuin ensimmäinen, sillä nyt kanssakilpailijoita ei juurikaan reitillä olisi.  Laskeskelin mielessäni, että 7 tunnin alitus pitäisi olla ihan tehtävissä, jos ei mitään totaalista kanttaamista tulisi.  No niin, sitä lähdetään siis työstämään.  Olo oli ihan hyvä, vaikka kyllä lyhyissäkin ylämäissä alkoi tuntua, että paras terä oli jaloista jo pois.  Siitä huolimatta ohitin jo ensimmäisessä latupohjan ylämäessä 3 hengen porukan ja siitä sainkin taas ruutia ajella tasaisenkin osuuden hiukan kovempaa, myös pitääkseni porukan takanani.  Seuraava ohitus tuli n. 70km kohdalla Nilsiän latupohjilla ja taas sijoitus parani.  Hienostihan tämä sujuu. Seuraava ohitus tuli Mummonmäen hiekkatienousuissa ja taas menin heittämällä karkuun.  Jälkikäteen tuloslistasta välisijoituksia katsoessani kävi kuitenkin selväksi, että ihan kaikki nämä eivät olleet 120km kisaajia, vaan osa ajoi 85km matkaa, mutta eipä sillä väliä.  Ohittaminen vauhditti kuitenkin selkeästi omaa ajoa, sillä jos ohittaa, pitää myös pysyä edellä ja se taas vaatii hiukan kovempaa ajamista kuin mitä ehkä muuten tulisi tehtyä.  Kinahmi I:n nousun sain tällä kertaa työntää yksin ylös, toki loppuosassa tuli sähkömoottori suhisten joku ohi, mutta noita mopoilijoita en pysty kyllä mitenkään kilpakumppaneiksi noteeraamaan.  Eikä tällä tainnut olla edes numerolappua, vaan oli ihan itsekseen ajelemassa.  Aikoihin ei sitten mitään ihmeellistä tapahtunutkaan.  Kierroksen puolivälin jälkeen alkoi perä edellä tulla vastaan 60km hitaampaa osastoa sekä 25km matkan kilpailijoita.  Näissä merkeissä mentiinkin sitten loppumatka.  Olin jo ekalla kierroksella arvioinut, että ihan jokainen mäki, mikä ekalla kierroksella nousi ajamalla, ei toisella kierroksella nousisi. Erityisesti muutamassa teknisemmässä lyhyessä kinkareessa nöyrryin jo valmiiksi, sillä taloudellisempaa, eikä juurikaan hitaampaa, olisi työntää muutama kymmenen metriä kuin väsyneillä jaloilla koittaa juntata väkisin.  100km kohdalla kello näytti jotakuinkin 5:40h, joten viimeiseen kahteenkymppiin olisi aikaa 1h20min.  Siihen riittäisi siis alle 15km/h keskinopeus, mikä kyllä onnistuisi, jos ihan koko El Grandea ei pitäisi tunkata.  Hyvältä vaikutti ja enimmäkseen tuntuikin.  Loppunousun alussa olin ajassa 6:18h ja sitten alettiin vääntämään.  Olin jo varma, että El Grande menee toisellakin kierroksella ajamalla, mutta pakko oli ihan lopussa lyhyessä jyrkässä kohdassa jalkautua ja työntää muutama metri.  Mitäpä siitä, sillä olin mäen päällä ja enää alamäki jäljellä.  Rantabaanalla päädyin ajamaan muutaman juniorin perässä, joten päätin, että en ole Lance Armstrong (L.A. osallistui aikoinaan hyväntekeväisyysmielessä johonkin junioreiden maantiekisaan, mutta ei voinut kilpavietilleen mitään, vaan kuittasi "loppukirissä" kaikki juniorit ja ajoi ykkösenä maaliin) ja köröttelin nuorison perässä rauhassa maaliin.  Kello pysähtyi aikaan 6.50:18, eli kirkkaasti tavoitteeseen.

Tulokset
Garmin
Strava

Vaikka itse sanonkin, niin olipas kyllä hyvää ajamista.  Sijoitus oli miehissä 17/61, eli aivan hyvä.  Hävisin 16. sijan kisaryhmän viimeiselle 7 sekunnilla, minkä olisin kyllä ajanut, jos en olisi jäänyt junioreiden taakse odottelemaan.  Olisi sittenkin vaan pitänyt olla Lance.  Eka kierros meni kokonaisuudessaan erinomaisesti ja toisellakin kierroksella jaksaminen oli hyvällä tasolla koko ajan.  Ihan odotettua voimien hiipumista jaloissa toki oli, mutta siihenkin reagoiminen ja tilanteiden ennakoiminen onnistui hyvin. Toinen kierros oli n. 14 minuuttia hitaampi kuin eka, joten hyytyminen oli ihan siedettävä.  Kuumuus oli kova, mutta nesteytys onnistui hyvin, eikä energioidenkaan kanssa ollut mitään ongelmaa.  Vedin pelkästään geelejä ja huolloista välillä urheilujuomaa. Kiinteämmälle energialle ei näin lyhyessä rykäisyssä tuntunut olevan mitään tarvetta. Väittäisin, että tuolla pyörällä, noissa olosuhteissa ei juurikaan jäänyt parantamisen varaa.  Muutaman minuutin olisi voinut saada puristettua vielä pois, jos siirtymillä olisi tikannut väkisin kovempaa, mutta siinäpä se.

Kisajärjestelyt toimivat hyvin ja reittiin vuosien mittaan tehdyt muutokset olivat oikein toimivia.  Reittihän on edelleen teknisesti helppo ja tieosuuksia on paljon, mutta isot nousut tekevät siitä silti raskaan ja vaativan. Tykkään tästä kyllä ja voisin kyllä hyvin kuvitella ajavani Tahkolla ensi vuonnakin.  Tämä yksivaihteiskortti lienee nyt kuitenkin katsottu, sillä en usko kovempaa enää vaihteitta pääseväni.  Aikoinaan tuolla oli jos jonkinlaista fillaria viivalla, mutta ajat näköjään muuttuvat ja uskoisin olleeni ainoa yksivaihteisella ajanut koko kisassa.  Vauhdikkaampien kuskien alla jopa jäykkäperäiset olivat hyvin harvinaisia ja suurin osa kitkutteli menemään täysjousitukset natisten ja 12-lehtiset takapakat rutisten.  Kyllä yksivaihteisessa on vaan oma helpouttensa ja hauskuutensa ;)

Surly Krampus

The Weapon of Choice: Surly Krampus
Sen verran olen pehmennyt, että laitoin pyörään etujousituksen, sillä käsien hyytyminen oli sekä Limingan että muinaisen Tahkon reissun perusteella isoin ongelma.  Välityksenä oli 32/17, mikä oli siirtymillä kevyt, ylämäissä raskas ja tasaisilla polkuosuuksilla sopiva.  Pyörä painaa kuin synti, mutta toimii kuin unelma.

NUTS MTB Liminka 24h 2021

Juoksuhommat ovat olleet aika lailla jäissä koko kuluvan vuoden, mutta pyöräily on maistunut toisaalta oikein hyvin, joten luontevaa oli lähteä mittamaan kestävyyttä sillä(-kin) saralla.  Taisi olla vuodenvaihteen tienoilla, kun NUTS-porukka ilmoitti järjestävänsä tulevalla kaudella myös maastopyörätapahtumia ja kiinnostushan heräsi samantien.  Mielenkiintoisimmalta tuntui Limingan 24 tunnin ajo ja merkkasinkin sen samantien kalenteriin.  Ilmoittautua en viitsinyt vielä moneen kuukauteen, kun eipä talvella ja keväällä oikein kisojen toteutumisesta tiennyt ja viime vuoden peruutus- ja siirtohässäkkä otti sen verran hermojen päälle, että samaan ei huvittanut tänä vuonna ryhtyä.  Vahvasti kisa oli kuitenkin suunnitelmissa ja hiihtokauden päätyttyä helmikuuhun, aloin lisätä merkittävästi pyöräilymääriä.

Enemmänkin olisi voinut ajaa, mutta tulihan sitä kampea pyöritettyä sekä maantiellä että maastossa useampi tonni, joten kuntopuolen suhteen en kovin huolissani suoriutumisesta ollut.  Reittikuvauksen perusteella "...noin 10 kilometrin teknisesti helppo, vauhdikas ja monipuolinen valikoima polkuja, latupohjia ja metsäautoteitä." arvioin, että tuollahan riittää, että jaksaa vaan istua satulassa ja jauhaa menemään. Reitti on käytännössä tasainen ja alusta helppoa, joten tämähän olisi "Piece of Kake Randelin", kuten Pyhimys sanoisi.  Soolosarjan osallistujalista oli aika vaatimaton, lähtijöitä oli lopulta 12, joten uskalsin ääneenkin sanoa, että podium-sijoitusta lähdetään hakemaan.  Matkatavoitteeksi laitoin mielestäni melko maltillisen 300km, mikä omien laskujeni mukaan tulisi 15km/h keskinopeudella ja taukoiluihin jäisi silti 4 tuntia aikaa. Ei siis pitäisi olla pahakaan rasti helpolla reitillä.

Startti oli perjantai-illalla klo 18 ja olimme muutamaa tuntia aiemmin paikalla laitamassa omaa huoltoa kuntoon.  Sääennuste lupasi noin +25 astetta ja yöksikin +15, joten palella ei tarvitsisi.  Avoimissa paikoissa puhalsi todella kova tuuli, mikä viilensi hieman, mutta ei haitannut ajamista. Pieniä viitteitä mahdollisista yllätyksistä reitillä antoivat viime hetkien reittimuutokset, joita perusteltiin "muutaman kahluupaikan" välttämisellä. Vai sellaista.  Lähtöalue sijaitsi hiekkakuopalla olevan uimarannan ja hiihtokeskuksen ympäristössä ja maasto tulvi silmin nähden runsaasti.  En vaivannut tällä päätäni, mutta alkoi käydä selväksi, että jotain muutakin reitiltä saattaisi tarttua pintaan kuin kuivaa hiekkapölyä.  

Lähtöviivalle asettuivat myös joukkuekisaan osallistuvat kuskit, joten kaikkiaan reitillä olisi samanaikaisesti n. 15 ajajaa.  Alkuhässäkän jälkeen saisi siis aika rauhassa ajella. No, mutta sitten mentiin.  Rauhallinen eka kierros lähinnä reittiin tutustuen. Ekat 2km oli luvatun kaltaista nopeaa latupohjaa ja sileää kangaspolkua.  Sitten tuli vähän juoksuhiekkaa ja ensimmäinen vesieste, joka oli helposti ajettavissa, mutta sen verran leveä ja syvä, että vauhdikkaammin ajaessa sai ryvetettyä itsensä ihan kunnolla.  Vitsikästä oli myös, että vedestä noustiin suoraan kuivalle hiekalle ja sekä jarrut että voimansiirto rohisivat kuin ketjupolttajan keuhkot. Kulutusosiahan ne ovat, mutta kunhan nyt eivät samantien kuluisi puhki.  Sitten tulikin eka ylläri, suo-osuus.  Ei pitkä, mutta ei tällaisesta ollut mitään puhetta. Märkä, pehmeä ja raskas ajaa se joka tapauksessa oli.  Reitti jatkui 1,5km hiukan juurakkoisempana polkuna, mikä oli aiempaa hitaampaa, mutta ei mitään ihmeellisen hankalaa. Polun loputtua olikin vuorossa pari kilometriä todella nopeaa baanaa, kunnes n. 6km kohdalla tuli vastaan varsinainen jackpotsuperbonus. Maasto hieman tulvi ja oli muodostanut noin 50 metriä pitkän vesiesteen, minkä läpi oli pakko ajaa.  Onneksi pohja oli kova, joten ajamaan pystyi, mutta pyörä ui vedessä keskiötä myöten ja kengät tietty myös. Kävi selväksi, että seuraavan vuorokauden aikana ei tarvitsisi kuivista jaloista haaveilla. Uimarastin jälkeen oli vielä ehkä puolisen kilometriä melko syheröistä ja pienipiirteistä polkua, sisältäen jalkautumaan pakottavan ojanylityksen, sekä hyvin pehmeäpohjaisen ja kostean ojanpohjan tmv. jota ajettiin ehkä 150 metriä.  Mittari näytti tässä vaiheessa noin 7km ja lopun 2,5km olikin taas mukavaa, helppoa ja nopeaa polkua. Juuri ennen maalialueelle saapumista pienestä alamäestä pääsi vielä lasauttamaan 5 metriä leveään mutaputtiin ja varmistamaan, että kaikki ruumiinaukot ovat varmasti täynnä hiekkaa ja muuta epämääräistä maa-ainesta.

Otetaanpas tähän väliin se järjestäjän reittikuvaus uudelleen. "...noin 10 kilometrin teknisesti helppo, vauhdikas ja monipuolinen valikoima polkuja, latupohjia ja metsäautoteitä."  Sanottakoon, että kuvauksen perusteella odotin enemmänkin sellaista JämiMTB-tyyppistä supernopeaa hiekka-/neulasbaanaa, mutta ihan pelkästään sellaista ei nyt ollut luvassa.  Maaston ollessa kuiva tuo olisi sellainen ollutkin, mutta nyt kosteat suo-osuudet ja vesiesteet tekivät reitistä kyllä merkittävästi raskaamman ja hitaamman kuin mihin olin varautunut.

Kierroksen mitta oli suunnilleen 9,4 km, ekaan kierrokseen meni 35 minuuttia ja kierroksen aikana joutuisi välillä vääntämään ihan tosissaankin, joten mikään leppoisa rallatelu tästä ei nyt sitten olisikaan tulossa.  15km/h keskinopeus tuntui kuitenkin täysin mahdolliselta, joten ei muutosta suunnitelmaan, vaan nyt laitettiin kierroslaskuri rullaamaan.  Koska oli kuuma ja juoda piti, niin kaavailin ajavani aina 2-3 kierrosta yhdellä pullolla ja sen jälkeen pullonvaihto ja lyhyt huolto.  Tällä reseptillä ajo etenikin lähes viimeisiin kierroksiin saakka.

(c) Jussi Riikonen

Kierrokset 1-5
Ajoin koko ajan toisen kuskin perässä ja meno oli oikein mukavaa ja sujuvaa. Ojanylityksessä piti jalkautua, mutta muuten kaikki obstaakkelit menivät ajamalla läpi. Oman käsitykseni mukaan olimme tässä vaiheessa kisaa 2. ja 3.  Kilpakumppani tuli 4. kierroksen jälkeen huoltoon ja koska oli ollut vähän semmoinen fiilis, että pyörä kulkee aika mukavasti, niin tein ratkaisun, että ajan tähän väliin yhden kovan kierroksen ja jätän kaverin taakseni.  Itse kilpailun kannalta tällä ei tokikaan ollut mitään merkitystä, mutta kaipasin parin tunnin peesailun jälkeen omaa rauhaa.  Tempaisin 5. kierroksen siis hiukan kovempaa ja tämä olikin koko kilpailun nopein kierrokseni. Taktiikka toimi, eikä kaveria näkynyt missään takana edes kierroksen jälkeisen lyhyen huoltotauon aikana, joten oman käsitykseni mukaan saisin nyt rauhassa ajaa 2. sijalla.



Kierrokset 6-14
Ajamisen kannalta ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Kierrosajat pysyivät tasaisesti 35min paikkeilla ja huoltotaukoa pidin joka toisella kierroksella. 7. kierroksen jälkeen aikaa oli kulunut 4 tuntia ja tauolla kannustus-/huoltojoukot osasivat kertoa, että olen kisan johdossa.  No, mutta tämäpä hienoa.  Edestä oli siis joku pudonnut pois ja kakkosena perässä tulisi aiemmin karistamani kaveri.  Olin ajatellut, että jos voitosta voi ajaa, niin sitten siitä ajetaan, eikä murehdita matkatavoitteesta.  Pidin vauhdin tasaisena ja olin melko varma, että ei kaveri ainakaan kiristämään vauhtia pysty, ajaakseen meikäläistä kiinni.  11. kierrokselta tuli 6 tuntia täyteen ja pidin isomman huoltotauon.  Huoltoalue oli hyttysistä mustanaan, joten hirveästi ei tehnyt mieli jäädä istuskelemaan ja vaihdoinkin vain nopeasti kuivaa paitaa päälle ja laitoin viilenevään yöhön irtohihat.  Tämä toki saman aikaisesti steppailen ympäri aluetta, sipsejä ja vihreitä kuulia mussuttaen.  Yö oli mukavan viileä, mutta ei mitenkään kylmä. Ajaminen oli enimmäkseen oikeinkin leppoisaa.  14. kierros tuli täyteen hiukan 8 tunnin ajamisen jälkeen ja pidin tässäkin välissä hieman tukevamman ateriointitauon.  Kuten huomaatte, tällainen ankean mielikuvitukseton tyyppi pitää tauotkin matemaattisen tekijöihin jaon mukaan.  4h, 6h, 8h, 12h ja niin edelleen.

(c) Jussi Riikonen

Kierrokset 15-19
Pientä hyytymistä havaittavissa. Käsivarret alkoivat juurakkorynkytyksen jälkeen aina ilmoitella, että oispa pyörässä joustokeula ja suo-osuudet tuli nytkyteltyä läpi pienimmällä välityksellä.  Ison vesiesteen reunat ja märät suokohdat olivat kierrosten kertyessä kuluneet aika lailla ja nyt joutui jo tekemään vähän töitä, että lätäköstä sai polkemalla pyörän ylös. 16. kierroksen alussa jopa hieman yllättäen aikaisempi kilpakumppani tuli jotakuinkin lentäen ohi ja kävi melkolailla selväksi, että tuohon vauhtiin ei ole mitään sanomista.  Ainoa toivoni pärjätä olisi siis nopeammat huollot, mutta oikein en senkään riittämiseen jaksanut uskoa.  No, eipä hopee oo häpee ja se pitäisi olla ihan tehtävissä, sillä eroa kolmoseen oli kuulemma kertynyt jo aika paljon.  Kilpakumppani jäi kuitenkin samalta kierrokselta huoltoon ja itse jatkoin, joten pääsinkin siirtymään takaisin johtoon.  Ehkä tässä siis vielä onkin toivoa näin puolivälin häämöttäessä. Kaveri pysyi takana 19. kierrokseen asti, kunnes tuli taas hiekka pöllyten ohi.  19. kierroksella tuli myös 12h täyteen ja oli aika pitää puolivälin ruokatauko.  Istuin oikein alas ja vetelin riisipuurot, voileivät ja mustikkakeitot kitusiin.  Ennakkoarvailujeni mukaan nyt oli käsillä se kisan hankalin hetki, kun puolet on takana, aamu koittaa, lämpötila nousee, väsyttää, harmittaa, kyllästyttää ja niin edelleen.  Alistuin kakkossijaani, sillä ajamalla en tosiaan kilpakumppania saisi kiinni ja väliaikojen mukaan kolmossijalla oleva kuski oli jo kolme kierrosta takanani.  Sieltä ei siis ohi tultaisi, jos suinkin saisin pidettyä vaan pyörän liikkeellä.

Kierrokset 20-21
Ruokatauko teki hyvää ja henkisesti virkistyneenä lähdin 20. kierrokselle.  Ajamisessa virkistyminen ei kuitenkaan näkynyt ja vauhti oli jotenkin ihan luokattoman hidasta.  Fiilis lopahti siis hiukan turhan nopeasti heti tauon jälkeen.  Erityisesti 1,5km juurakko-osuuden ajaminen **tutti oikein urakalla, eikä pyörä liikkunut mihinkään.  Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei siinä juurakossa mitään ihmeellistä ollut.  Paljon pahempia, hampaista paikat irrottavia, rynkytyksiä on Turun poluilla joka puolella.  Mutta kun parikymmentä kertaa rummuttaa siitä samasta paikasta läpi päästääkseen taas kahdennenkymmennen kerran polskimaan suoveteen, alkaa taistelutahto vähän rapautua.  Takaraivossa hakkasi myös epämiellyttävä tieto siitä, että tätä samaa olisi luvassa vielä 11 tuntia, eikä reitti päivän mittaan tulisi ainakaan helpommaksi muuttumaan, kun lyhyempien matkojen isommat ajajajoukot tulisivat puolilta päivin möyhentämään reittiä.  21. kierros jäikin sitten viimeiseksi kierrokseksi. Kiitos ja hei.

Selkäranka katkesi ja meloni halkesi näköjään yllättävän nopeasti, eikä oikeastaan ollut edes yritystä taistella sitä vastaan.  Kroppa oli ihan kunnossa, eikä mitään hämminkiä ollut, mutta pää vaan antoi periksi.  Näköjään nämä pidemmät otatukset eivät enää ota onnistuakseen, kun motivaatio ei ole riittävän kova.  Pakko on myös todeta, että ehkä tämmöinen kisaformaatti, missä suoritetaan aikaa, ei ainakaan helpottanut tilannetta.  Pitkillä matkoilla on helpompi jakaa matka etappeihin vaikkapa huoltopisteiden mukaan, eikä tällöin tarvitse miettiä mahdottoman tuntuista kokonaismatkaa.  Nyt taas huolto oli edessä aina noin 40 minuutin välein ja siinä välillä piti jauhaa läpi sitä samaa, mikä oli jo monesti nähty sekä koettu.  Seliseli, mutta ei vaan pää kestänyt tämän enempää.  Mittari sammui ajassa 13.34:08, matkaa kertyi 196 km ja kierroksia siis 21.  Pesin pyörästä ja itsestäni enimmät kurat pois ja vetäydyin faijan asuntoautoon parin tunnin tirsoille.

Herättyäni hengailin alueella ja kannustin kavereita, jotka olivat mukana joukkuekisassa.  Rupesin myös selailemaan tuloslistaa ja olin visusti vielä kakkosena kisassa, vaikka olin lopettanut ajamisen jo kolmisen tuntia aikaisemmin.  Kilpakumppanien pitäisi saada siis 22 kierrosta täyteen, että kiilaisivat meikäläisestä ohi, eikä kukaan ollut vielä oikein lähelläkään. Säilytin kakkossijan melkein 7 tuntia lopettamiseni jälkeen ja podiumilta putosin vasta kisan viimeisellä tunnilla.  Lopputuloksissa putosin lopulta viidenneksi, kun muutama kuski selvästikin huomasi, että mulle ei enää kierroksia tule.  En ole tästä kyllä lainkaan pahoillani, sillä olisihan se nyt ollut vähän kohtuutonta päätyä top3:een ajamalla vain reilu puolet kisa-ajasta.  Sitkeyttä tuommoinen kisa vaatii ja sitä ei itseltäni löytynyt, joten edelleni päätyneet ovat ehdottomasti sijoituksensa ansainneet.  Oma luovuttaminen tapahtui aivan liian helposti ja huolestuttavaa on huomata, että ei se näin jälkikäteenkään juurikaan harmita.  Saa ny sitten nähdä, mitä tästä eteenpäin.

Tulokset
Garmin
Strava

Tuttuun NUTS-tyyliin kaikki toimi hienosti ja kisaajia jaksettiin palvella läpi yön, vaikka ei siellä kuin reilut 10 ukkoa pyörinytkään.  Reittikin on ihan hauska, varsinkin kuivana, joten näen tässä kisassa kyllä potentiaalia kasvattaa suosiotaan tulevina vuosina.  Itse en tähän leikkiin kyllä enää soolona lähde, mutta joukkuekisaa voisi olla hauska koittaa.  Kiitokset järjestelytoimikunnalle hyvistä kinkereistä!

Surly Krampus

The Weapon of Choice: Surly Krampus
Ei ole kevyt keijukainen, eikä todellakaan nopein vekotin, mutta itselleni tuo sopii erinomaisesti.  Kisaa varten laitoin taakse maantiepakan, koska ryömintävälityksiä ei mäkien puuttumisen takia tarvittu.  2.6" rengas kulki pehmeässä hiekassa ja suossa varmasti paremmin kuin kapeammat kumit ja jäykkä keulakin alkoi haitata vasta reilun 10 tunnin jälkeen.  Keulavalinta on kuitenkin tietoinen ratkaisu, joten siitä ei voi syyttää kuin itseään.  Etujarru oli temppuillut jo aikaisemmin ja kisassa menetti kaikki tehot parin tunnin jälkeen. Takajarrulla piti siis pärjätä ja pärjäsikin, kun alamäkiäkään ei ollut. Muuten ei mitään teknisiä murheita, vaikka pyörä oli kyllä todella kovilla jatkuvien suo- ja hiekkakylvetysten takia.