Vaarojen maraton 65km 2019

Jes, jes!  Taas yhden välivuoden jälkeen perinteiselle ruskaretkelle Kolille.  Ennen UTMB:a olin jo ikäänkuin päättänyt lähteä Vaaroillekin, mutta jätin kuitenkin ilmoittautumatta.  Ajattelin, että on fiksumpaa tsekata ensin UTMB:n jälkeinen kondis ja motivaatio ennenkuin alkaa lyömään ilmoa sisään mihinkään.  Olin kesän mittaan hiukan jopa pallotellut mielessäni ajatusta lähteä toteuttamaan UTMB+Vaarat130 -tuplaa, minkä vain kaksi ihmistä on tähän mennessä tehnyt, mutta hylkäsin tämän idean oikeastaan heti Ranskan reissun jälkeen.  Vaikka palautumisen saisikin  kisojen välissä olevan 5 viikon aikana onnistumaan, niin totesin, että nyt ei kyllä motivaatio riitä enää tänä vuonna tuollaiseen urakkaan.  Pidättäydyin siis tästä hullutelusta, vaikka alkuperäisten puheideni vastaisesti asiaa kyllä ihan vakavasti harkitsin.

Kaverilta vapautukin sopivasti paikka 65km matkalle, joten lähtöpäätös oli helppo tehdä.  Tuo olikin houkuttelevampi vaihtoehto kuin 43km, sillä 65km reitti kiertää ns. Eteläpään lenkin, joka itseltäni on vielä kokematta. Kaikilla aikaisemmilla Kolin reissuilla olen juossut nyt jo ohjelmistosta poistuneen 86km reitin, joka on siis 43km reitti tuplana ja tuo reitti ei Eteläpään kautta mene.  Kuulopuheiden mukaan Eteläpää on melkoista myllytystä ylösalas pienipiirteisillä poluilla,  joten pitäähän semmoinen nyt itse päästä kokemaan.  Mitään kovin kummoista treeniä en ehtinyt tai jaksanut tehdä UTMB:n jälkeen, vaan lähinnä liikunta oli kevyttä hölkkää ja pyöräilyä.  Pari reippaampaa vk-lenkkiä kävin rykäisemässä ja kulku oli ihan kohtuullista, joten luottavaisin mielin lähdin kisaan.  Lasketaan vahvan peruskunnon varaan ja pidetään sormet ristissä toivoen, että kroppa on jo toipunut edellisestä koettelemuksesta.  Kisataktiikkana olisi painaa turhia säästelemättä niin pitkään kuin suinkin mahdollista ja loppu sitten väkisin.  Helpolla en aikonut itseäni päästää.  Aikatavoitetta ei oikeastaan ollut, mutta kyllä 9 tuntia nyt pitäisi kai jonkinlainen takalaita olla.

Ennen starttia Kolille oli ehtinyt tulla talvi ja jouduin nöyrtymään jopa pitkiin trikoisiin (tämä tosin päivän mittaan osoittautui turhaksi vässyköinniksi).  Muita toimenpiteitä sääolosuhteet eivät oikeastaan aiheuttaneetkaan, sillä päiväksi luvattiin lämpötilat nollan tuntumaan ja sateetonta. Aivan hyvä juoksukeli siis. Lähtölaukaus kajahti klo 7.03 ja aamuhämärässä sännättiin lumiseen metsään. On tuo "lähtösuora" joskus tullut vedettyä kovempaakin, mutta aika nopeasti nytkin tuntui mittari lyövän punaiselle. Aijai ja voivoi, ei hyvältä näytä. Rimpuilin siinä pienessä porukassa alun, mutta n. 7km kohdalla lyhyellä tieosuudella oli pakko antaa muiden mennä ja pudotella sykettä. Juoksu sinällään kulki ihan ok, mutta jotenkin ponnettomalta touhu vaikutti, jos koetti oikeasti ylläpitää kunnon juoksuvauhtia. Ekaan huoltoon Rykiniemeen (19km) tulin vajaat 10min jäljessä optimistista 8h aikataulua, joten se meni siinä. Rykiniemessä virkistävä vesistönylitys, vesipullot täyteen ja kohti Eteläpäätä. Nyt sain sykkeet jotakuinkin asettumaan, mutta samalla hyytyi vauhti. Tähän vaikutti osaltaan varmasti myös ennakko-odotusten mukainen ylösalas jumppaaminen pienellä lumisella polulla, mutta ei sitä hitautta kyllä pelkästään reitin piikkiin voi pistää.  Mitään hämminkiä ei varsinaisesti ollut, mutta vauhtia ei vaan irronnut lainkaan toivottuun tapaan. Kaiken kaikkiaan Eteläpää ei ehkä ihan myyttisen maineensa veroinen kokemus ollut, mutta oli sieltä silti mukava päästä pois Kiviniemen (39km) huoltoon ja takaisin tutulle perusreitille. Kiviniemessä olin jo 25 minuuttia 8h aikataulusta jäljessä, joten siinä suli myös 8,5h tavoiteaika. Nyt pitäisi keksiä jotain, sillä päivänselvää oli, että vauhtijalat olivat jääneet Ranskaan.  Jos jatkaisin väkisin yrittämistä, tulisi loppumatkasta tuskainen ja epämiellyttävä, eikä loppuaika todennäköisesti silti olisi mikään kovin kummoinen. Päätin siis hylätä kilpajuoksun ja siirtyä ultramoodiin. Junttaisin lopun parasta mahdollista vauhtia, mutta silti silleesti armollisesti, että hirveällä pakolla ei tarvitsisi kaikkia kohtia mennä, jos ei jalkaa riittäisi. Tällä tyylillä olen yleensä noita pidempiä matkoja tehnyt ja se on kantanut ihan hyviin lopputuloksiin. Kiviniemessä reitti yhtyi tosiaan marareittiin ja poluilla alkoi vihdoin näkyä muitakin ihmisiä. Alkuryysiksen jälkeen olin tehnyt matkaa koko lailla yksikseni, joten hitaampien maratoonareiden ohittelu toi piristävää vaihtelua matkaan.

(c) ONEVISION.FI

Tuli jopa sellainen valheellinen olo, että tässähän mennään aika kovaa, kun sai ohitella muita juoksijoita, mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että ainakin pari sijoitusta hävisin tälläkin välillä.  Matka eteni erittäin mutaisella ja liukkaalla polulla kuitenkin yllättävän vaivattomasti ja tulihan se Ryläyskin lopulta tarvottua läpi.  Jotkut kahjot olivat Ryläyksen huipulle rakentaneet telttasaunan ja jalluakin olisi ollut tarjolla.  Poikkeuksellisesti skippasin snapsin tällä kertaa ja siirryin samantien alamäkeen.  Alamäki  rullasi mukavasti ja Peiponpellon (54km) huoltoon tulin suunnilleen ajassa 7:15h.  Ynnäilin siinä, että eiköhän se viimeinen 11km nyt reilussa puolessatoista tunnissa pitäisi taipua ja 9h alitus sentään onnistuisi.  Tämä viimeinen etappihan on suhteelisen helppoa maastoa, vaikka muutama napakampi nousu siihen vielä osuukin, joten etenin kevyellä hölkällä helpot pätkät, tunkkasin voimalla ylämäet ja alamäet rallattelin leppoisasti alas.  Sataman väliaikamatolla ajassa 8:23h ja loppunousun reilun 2km matkan menin turhia repimättä.  Maaliintuloväylä on armollinen, sillä punaiselle matolle tullaan mutkan takaa ja viimeisen 50m voi juosta esittäen, että koko loppunousuhan tässä on juostu.  Kello pysähtyi aikaan 8:44.36.

Tulokset
Garmin data
Strava

Mitäköhän tuosta nyt sanoisi.  Juoksu oli oikeastaan kaikella tapaa täysin ongelmaton ja periaatteessa oli aivan mukaavakin suurimman osan ajasta.  Surkea vauhti aluksi vähän harmitti, mutta kun tilanteen hyväksyi, niin loppumatka meni hyvällä fiiliksellä.  Sijoitus oli (maaliinpäässeissä) miehissä 15/99 ja kokonaiskilpailussa 17/139.  Sen puoleen ei siis mennyt yhtään pöllömmin.  Taisin vaan etukäteen yliarvioida vauhtini ja jostain 8h loppuajasta haaveilu ei alun alkaenkaan ollut järin realistista.  En nyt pistä tätä keskeneräisen palautumisen piikkiin, mutta kyllä fakta on, että tästä kropasta oli vauhtiominaisuudet kadonneet tyystin sekä UTMB-treenin että kisan myötä.  Tuommoinen ultrajunttaaminen, mitä vajaat puolet matkasta lopulta tein, tuntui sujuvan vallan mainiosti ja matkaa olisi tarvittaessa voinut hyvin vielä jatkaakin.  Olisi varmaan sittenkin pitänyt lähteä sille 130:lle...

Kaiken kaikkiaan oli taas todella hieno reissu ja kuten tässä on monesti jo tullut todettua, niin kyllä Koli vaan on Koli.  Huoltojen surkuhupainen tarjoilu (vettä), reitin haastavuus ja arvaamattomat sääolosuhteet tekevät tästä täydellisen siirtymäriitin kisakaudesta ylimenokauteen ja kohti uusi seikkailuja.  Ensi vuonna en kyllä tällaisille pikamatkoille enää harhaudu, vaan jos Vaaroille lähdetään, niin sitten nautitaan koko rahan edestä 130km.

Hoka One One Evo Speedgoat

The Weapon of Choice: Hoka One One Evo Speedgoat
Perus-Speedgoatin kisaisempi sisarmalli, jossa pohja- ja vaimennuselementti on sama, mutta päällinen täysin erilainen.  Kevyempi ja ketterämpi kuin perusmalli, mutta ei omaan jalkaan istu kuitenkaan aivan yhtä hyvin, joten nauhoituksen kanssa pitää olla vähän tarkempi.  Pohjakuvio olisi voinut mudassa olla rajumpikin, mutta ei pidon kanssa mitään varsinaisia ongelmia ollut.  Päällinen tuntui märissä olosuhteissa toimivan upeasti, ei imenyt kosteutta ja pumppasi veden ulos kengästä todella nopeasti.  

UTMB 2019

Ja sitten koitti vihdoin päivä, jota tässä oli jo jokunen vuosi odoteltu.  Tämä projekti nostettiin ensimmäisen kerran pöydälle syksyllä 2014, vuoden 2015 aikana sitä ryhdyttiin toteuttamaan asian vaatimalla vakavuudella, 2016 kerättiin pisteitä, 2017 tuli arvonnasta hylsy, 2018 tuli toinen hylsy ja 2019 siis vihdoin tosiaan suoraan mukaan.  Laskutavasta riippuen tätä on nyt siis 4 tai 5 vuotta työstetty ja viimeiset 1,5 vuotta kaikki mitä on tehty, on tehty vain ja ainoastaan tätä kisaa varten.  Mistä siis on kysymys?  No, semmoisesta melko massiiviseksi paisuneesta vuorijuoksukisasta, joka kulkee nimellä UTMB (Ultra Tour du Mont Blanc) ja edustaa ainakin itselleni sitä polku-/vuorijuoksun kuningaskilpailua.  Chamonixista Ranskasta lähdetään, kierrellään 170km ja 10000 nousumetrin verran pitkin mäkiä käyden välillä Italiassa ja Sveitsissä päätyen toivottavasti joskus 1,5 vuorokautta myöhemmin takaisin Chamonixiin.  Semmoinen kisa se on ja sinne mennään noin 2500 muun kanssa.

Valmistautuminen kisaan on sinällään ollut helppoa, että jo vuoden 2018 tammikuussa saatuani toisen kerran tyhjän arvan, tiesin 2019 pääseväni varmuudella mukaan.  Siitä sitä alettiin rakentelemaan vuorikuntoa sopivilla välikisoilla urakkaa höystäen.  2018 oli aikamoinen savotta ja jonkin verran tuli edelleen painiskeltua jo pitkään riesana olleiden jalkavaivojenkin kanssa.  Tähän vuoteen lähdin välitavoitteen kautta, joka oli kesäkuun alussa kisailtu DXT, johon valmistautumista avasinkin jo kisaraportissa.  Olin etukäteen laskenut, että DXT:n jälkeen otan aktiivista palauttelua kaksi viikkoa ja juhannukselta aloitan taas totisen treenin.  Olin ohjelmoinut 2x3 viikon treeniblokit, joiden välissä yksi hiukan kevyempi viikko.  Siihen perään 2 viikon maltillinen kevennys ja kisaviikolla pelkkää lepoa ja kevyttä jaloittelua.  Harjoitusjaksoilla tuntimäärät olivat keskimäärin n. 15h/vko nousten enimmillään reiluun 19 tuntiin.  En tehnyt mitään megalomaanisia sankaritreenejä, mutta viikkoon tuli kuitenkin yleensä kaksi yli 3h harjoitusta ja useampia 2h harjoituksia.  Fillarilla ajoin paljon matalatehoista pk-treeniä ja juosten lähinnä mäkitreeniä vaihtelevilla tehoilla.  Jos tuollaiseen kisaan on menossa, ei tasaisella hölkkäilystä ole juurikaan hyötyä, joten Hirvensalossa tuli hinkattua mäkeä enemmän kuin riittävästi.  Nyt, kun treenit on tehty, olen kerännyt nousumetrejä (elokuun loppuun mennessä) yhtä paljon kuin koko viime vuonna yhteensä.  Eli ihan kohtuullinen lisäys mäkitreenin määrässä on, vaikkakaan ei noilla meikäläisen nousumetreillä vieläkään leuhkimaan voi alkaa.  Tavoitteena oli harjoitella niin paljon ja hyvin kuin mahdollista ja mielestäni siinä onnistuin, joten menisipä kisa miten hyvänsä, niin ainakaan ei tarvitse jossitella, että teinkö riittävästi.  Ehkä en tehnyt, mutta enempään en olisi pystynyt.

Chamonixiin saavuttiin keskiviikkona ja torstai kului melko nopeasti festivaalitunnelmasta nauttiessa. Hoidettiin varustetsekkaus, kannustettiin kaverit TDS:lta maaliin ja välpättiin kisavarusteita kuntoon. Pientä kisakutinaa alkoi jo olla, eikä millään olisi enää malttanut odotella omaa starttia. Perjantaina ei ihmeitä ponnisteltu, vaan päivä meni lepäillessä ja lopulta neljän paikkeilla alettiin valmistautua lähtöön. Olimme hyvissä ajoin lähtöpaikalla jo viiden aikoihin ja saimme aika hyvät paikat varmaan ensimmäisen 300 joukossa. Tunnelmaa luotiin tehokkaasti, musiikki pauhasi ja kellon lähestyessä kuutta alkoi jo pieni liikutus vallata mielen. Kohta sitä mennään!

Jos ei ihan lähtöhetkellä vielä oikein tajunnatkaan, mistä on kyse, niin ensimmäiset kilometrit läpi Chamonixin saivat kylmät väreet pintaan. Koko kaupunki oli saapunut paikalle ja reitin varrella oli tuhansia ihmisiä kannustamassa kisailijat matkaan. Ensimmäiset 8km mennään tasaista kohti Les Houchesia, mistä varsinainen polkuosuus alkaa. Etuosan lähtöpaikasta sai tässä kohtaa maksaa ja tulin ohitetuksi varmaan 200 kertaa tuolla osuudella. Pidin vauhdin ja sykkeen kurissa, mutta silti saavuin ekaan huoltoon jopa hiukan ennakoitua nopeammin. Kone oli lämmennyt mukavasti ja päästiin vihdoin tositoimiin. Olen tässä kovasti koittanut muistella, millainen eka mäki oli, mutta mitään selkeää mielikuvaa ei ole. Ylipäätäänkin tuntuu siltä, että ainakin nyt muutama päivä kisan jälkeen koko reissu muodostuu enemmänkin tunnelmista ja tuokiokuvista kuin selkeästä näkemyksestä, mitä missäkin ja milloinkin tapahtui.  Varsinkaan ensimmäisestä yöstä en pysty muodostamaan mitään aikajanaa tapahtumista. En siis ehkä edes yritä kuvailla etenemistä kovin täsmällisesti.

Oli miten oli, niin sen muistan, että mäki nousi oikein mukavasti ja ohitin aika paljon väkeä ja alamäessä porukkaa jäi taakse vielä reilummin. Ekan vuoren jälkeen pudoteltiin suoraan Saint-Gervaisin kylään, missä oli aivan älyttömät karnevaalit käynnissä. Lasten kanssa läpsittiin vitosia kadunvarrella ja hymy huulilla kohti pimeää yötä ja seuraavaa mäkeä. Seuraavat 10 tuntia ovat (kirjaimellisesti) hämärän peitossa. Matka eteni sujuvasti sekä ylä- että alamäkeen, välillä tuuli julmasti ja meinasi olla kylmä, mutta seuraavaksi olikin suojaisaa ja hiki. Huoltoja tuli ja meni ja tuntui, että jokaisessa jätin porukkaa reilusti taakseni. En erityisemmin hätäillyt huolloissa, mutta en  toisaalta jäänyt oleskelemaankaan. Olisikohan Les Chapieuxin huollossa ollut varustetsekkaus, minne saapuessa juoksin polusta ohi ja vedin pannut alamäkeen. Polvi otti vähän osumaa, mutta en tätä edes huomannut ennenkuin tunteja myöhemmin ihmetellessäni, miksi sääri on veressä. Pimeässä yössä jatkettiin matkaa ja reitin korkeimmat kohdat ohitettiin ilman mahdollisuutta nauttia maisemista. Vasta Mont Favrelta pudoteltaessa alas kohti Courmayeria ja dropbag-huoltoa aurinko nousi ja maisema alkoi avautua. Onhan nämä auringonnousut vuorilla aina sellaisia, että jo ihan sitä varten kannattaa raahautua paikalle. Tuo mäki jäi muutenkin mieleen, sillä 8km matkalla tiputetaan 1000m alaspäin ja varsinkin laskun loppuosa on todella jyrkkää siksakkia laskettelurinteen reunametsikössä. Useampi selkä tuli saavutettua alamäessä ja samalla tein huoltosuunnitelmaa dropbagia silmällä pitäen.  Oikea polvi oli vähän juilinut ja kantapäissä oli ikäviä tuntemuksia, joten särkylääkettä pitäisi varmaan ottaa. Mitään muita ongelmia ei ollut, joten turha siellä olisi enempää tuhlata aikaa. Vedin hiukan pastaa, täydensin energiavarastot (sekä miehen että laitteiden) ja vaihdoin kuivaa päälle. Alle 20 minuutin huolto se taisi olla ja näin jälkikäteen voin viisastella, että sukatkin olisi pitänyt vaihtaa, eikä vain tyhjätä hiekkoja kengistä.  Olisi saattanut selvitä hiukan vähemmillä rakoilla loppumatkasta.  Paljastettakoon nyt, että olin tehnyt itselleni 30h tunnin alitukseen tähtäävän melko optimistisen aikataulun, josta olin huollosta lähtiessäni noin 40 minuuttia jäljessä. Nyt oli 80km ja about 5000m nousua takana, joten puoliväli lähestyi, päivä oli vihdoin valjennut ja kaiken kaikkiaan tunnelma ja kondis olivat oikein mallillaan.

Seuraava reilu 35km Courmayerista La Foulyyn oli ehdottomasti kisan hienointa antia.  Muutamaa isompaa nousua nousua lukuunottamatta, pitkiä pätkiä sai juosta polveilevaa, helppoa polkua ja maisemat olivat kuin suoraan postikortista.  Pitkän pimeässä puskemisen jälkeen oli upeaa nauttia päivänvalosta ja helposta juoksusta.  Taivas oli kirkas ja vaikka ei nyt varsinaisesti hellettä ollut, niin kyllä siinä keskipäivän tunteina hiki tuli ja nesteytyksestä sai pitää tarkasti huolta.  La Foulysta Champex-Laciin nostatin taistelutahtoani puskea viimeinen kolmen nousun rypäs kunnialla läpi. Tähän asti kaikki oli mennyt enemmän kuin hyvin, joten miksi ei menisi loppuun asti. Jalat toimivat mäessä edelleen hyvin, energiapuolella ei ollut mitään hämminkiä ja fiiliskin oli pysynyt suurimman osan ajasta korkealla. Olin tosin päättänyt jo hyvissä ajoin, että en jumalauta lähde tähän kisaan murjottamaan ja voivottelemaan kamalaa kohtaloani, vaan nautin ja otan irti kaiken ilon (tai tuskan), mitä reitti eteen heittääkään. Sen takiahan täällä oltiin.  Joo, mutta isot pojat oli kertoneet, että Champexista tämä kisa tosissaan vasta alkaa ja viimeisen 40km aikana selviää, minkälaiseen lopputulokseen reissu päättyy. Olin Champex-Lacissa n. 1h20min aikataulustani jäljessä, mutta edelleen suunnilleen 31h loppuaika olisi tehtävissä. Ennen nousua La Gietelle juostiin pitkähkö siirtymä pitkin metsäautoteitä ja tässä kohtaa kuumuus ja valvominen alkoivat tehdä tehtävänsä. Olin ollut hereillä about 30 tuntia, josta liikkeellä yli 22 tuntia ja nyt alkoi tulla väsy. Hoipertelin siinä tiellä ja etsiskelin jo sopivaa puuta, jonka katveessa ottaa pienet päikkärit, kun kaksi jenkkiä juoksi mut kiinni. "Hey dude, are you ok?" "Yep,  I´m just a little bit tired."  "You should stick with us!"  No, selvä homma. Iskin jenkkien peesiin ja amerikkalaisille tyypillisesti kaverit puhuivat koko ajan.  Siis koko ajan.  Kyllähän siinä väsymys hälveni sitä höpötystä kuunnellessa ja välillä jopa osallistuinkin keskusteluun.  Mäkikin nousi kuin huomaamatta ja lopulta olimme melkein La Gieten huipulla, missä oli lehmätila ja jäimme nalkkiin polulle, kun kaksi jumalattoman kokoista sarvipäätä blokkasi etenemisen.  Siinä sitä ihmeteltiin tovi, kunnes eräs rohkea naisjuoksija "Well, I grew up on the farm!" tuli hätyyttelemään lehmät pois tieltä ja me mammanpojat pääsimme jatkamaan matkaa.  Ylös päästyämme olin jo täysin virkeä, kiitin kavereita avusta ja ampaisin alamäkeen.  Juoksu oli taas oikein mukavaa ja mietiskelin siinä, että enää kaksi mäkeä ja homma on valmis.  Trientissä suht reipas huolto ja samantien seuraavaan mäkeen.  Tämä oli lopun mäkikolmikosta helpoin ja taittuikin kuin huomaamatta.  Hiukan ennen Les Tseppesin toppia oli tarpeen kaivaa taas otsalamppu esiin, sillä aurinko alkoi laskea.  Ja voihan ***kele!  Lamppu oli seonnut jotenkin akunvaihdon, kosteuden tjms. vaikutuksesta ja käyttäytyi ihan miten sattuu.  Valo pysyi n. 10 sekuntia päällä, kunnes pudotti itsensä säästömoodiin, jolla ei oikeastaan tehnyt mitään.  Siinä lampun kanssa säätäessä kului yllättävän paljon aikaa, mutta pakko oli jotain keksiä, sillä alamäkeen ei niin huonolla valolla pystyisi juoksemaan.  Lopulta tajusin resetoida lampun, minkä jälkeen se alkoikin toimia kuten pitää.  Huhheijaa ja mäkeen taas.  Siinä säätäessä useampikin kaveri tuli meikäläisestä ohi, mutta taisin suurimman osan saavuttaa ja ohittaa taas alamäessä.  Vallorcinen huoltoon tullessani ajatukset olivat jo viimeisessä mäessä ja päätinkin olla todella nopea huollossa, sillä arvioni mukaan semmoinen 31,5h loppuaika saattaisi edelleen olla tehtävissä. Aikaa oli kulunut 27:49h ja loppumatkaan olin budjetoinut 3,5h. Otin huollossa pikaisen suolentyhjennyksen, pari appelsiinilohkoa, täytin juomapullot ja eteenpäin.

Vallorcinesta Col des Montetsiin mentiin ~4km hyvin loivasti nousevaa tietä, joka olisi ollut juostavissa, mutta eipä jaksanut juosta.  Reipasta sauvakävelyä pistelin menemään ja pimeydessä katselin viereisen vuoren takana lyöviä salamoita.  Onneksi olivat toisella puolella solaa kuin mihin olimme menossa, sillä en nyt kyllä enää mitään ukkosmyräkkää kaivannut niskaani viimeiselle etapille.  Jo tuossa siirtymällä alkoi olla vähän voimaton olo ja kun varsinaiseen nousuun Tête aux Ventsille lähdettiin, kävi selväksi, että nyt tulee pitkä viimeinen mäki.  Vatsassa ei kaikki ollut ihan kunnossa ja jaloista alkoi olla kaikki vääntö pois. Kuplivan pahoinvoinnin sain suolalla ja juomalla taittumaan, mutta jalkaa ei enää riittänyt reippaaseen nousuun. Olisi ne kintut vielä vähän voineet jaksaa, mutta näköjään se 155km riitti.  Fundeerasin asiaa ja totesin, että riittää kunhan pistän vaan tossua toisen eteen.  Kunhan vain etenen, niin lopulta se mäki loppuu ja alamäkeen pystyisin todennäköisesti ainakin joten kuten hölkkäämään.  Pitkähän se mäki oli ja ainakin tuntui myös hankalalta. Tiedä sitten, oliko se oikeasti niin paha kuin miltä tuntui.  Päätin, että pysähdy en, vaikka mikä olisi ja niin vain se toppikin sieltä tuli.  Ylhäällä mentiin aika pitkä siirtymä kivikossa pujotellen ja siinä matkalla saavutin suomalaiskaksikon joka osallistui PTL:aan. (300km, 25000 nousumetriä).  Kaverukset olivat olleet maanantaista asti reissussa eli siinä vaiheessa about 135 tuntia ja silti ihan hyvällä mielellä, joten oma pinnistely tuntui aika vaatimattomalta tuohon verrattuna.  Vaihdoin siinä muutaman sanan, toivottelin tsempit loppumatkaan ja painelin viimeiseen La Flégèren huoltoon, mistä olisi 8km alamäkeä maaliin. Flegussa olin ajassa 31:30h ja päätin, että alle 33h tämä hoidetaan maaliin.  Käytin siis tähän Vallorcine - La Flégère välin 11km matkaan lähes 4 tuntia, joten oli se kyllä aivan toivottoman hidasta.  Ei se alamäkikään mitään helppoa ollut, mutta pääosin pystyin kuitenkin lönköttelemään mäen alas.  Alhaalla kylässä oli vielä vajaat pari kilsaa tasaista jäljellä ja sen enimmäkseen juoksin.  Kello oli about puoli kolme yöllä ja kadut olivat lähes tyhjinä. Lähdön kaltaisesta urheilujuhlasta ei siis paljoa ollut maalisuoralla jäljellä.  Kaveri oli vastassa about puoli kilsaa ennen maalia ja yhdessä juostiin loppumatka ihan kunnon vauhtia maaliin.  Kello pysähtyi aikaan 32:40:56.

Garmin data 1/2 ja 2/2
Strava 1/2 ja 2/2
Tulokset

Olihan se reissu ja nyt muutama päivä kisan jälkeen pää lyö edelleen tyhjää.  Tämä kisa on hallinnut kaikkea urheiluani nyt jo monen vuoden ajan ja nyt se on hoidettu.  Pitäisi kai tuntea jotain valtavaa voitonriemua ja tirauttaa pari onnenkyyneltä, mutta ei oikein lähde.  Olen mä kokonaisuudessaan suoritukseen aivan valtavan tyytyväinen, sillä jos ylioptimistinen tavoite oli 30h ja takalaitana 36h, niin aika perusvarmasti pistelin siihen väliin.  Jäähän tuossa hiukan jossiteltavaa, että olisiko kuitenkin pitänyt ottaa vielä kunnon huolto Vallorcinessa, eikä kiirehtiä, mutta turha siitäkään nyt on murehtia. Oliko se aika nyt tunnin huonompi tai parempi, niin mitäpä väliä sillä on.  Noin 27 tuntia oli erinomaista etenemistä ilman mitään varsinaisia ongelmia.  Sain nauttia matkasta ja maisemista ilman tuskaa ja ahdistusta, joten kyllähän siitä kokemuksesta pidemmällä aikavälillä jää parempi muistijälki kuin tunnin nopeammasta loppuajasta.  Kuumat olosuhteet verottivat kisailijoita raskaalla kädellä sillä 2543:sta lähteneestä 987 keskeytti.  Keskeytysprosentti oli siis lähemmäs 40%, mikä on aika iso.  Oma sijoitus oli lopulta 194, eli parhaan 8% joukkoon pääsin ja ei sitä nyt ihan huonona suorituksena voi pitää.  Kokonaisuudessaan treenit tuntuivat purreen toivotusti. Jaksoin ja pystyin sen, mikä pitääkin, eikä pää edes meinannut pettää, vaikka loppu menikin hankalaksi.  Hirvensalon alpeilla tehdyt sadat nousut tekivät tehtävänsä, sillä vihdoin olen saanut nousukykyni sille tasolle, että omassa vauhtiryhmässäni pysyn ylämäessäkin porukan mukana ja nyt pääsin jo monesta ohikin.  Alamäki kulki edelleen aika mukavasti, sillä kisan aikana musta meni alamäessä ohi tasan kaksi tyyppiä ja itse ohitin todennäköisesti toista sataa.  Ei tehty työ siis hukkaan mennyt, sillä sai tuosta reissusta hyväkuntoisena huomattavasti mielekkäämmään kokemuksen kuin mitä se olisi ollut, jos jalka tai kunto ei olisi riittänyt näin hyvin.

Katopa tuosta vaikka lyhyt video, niin hahmotat vähän, mikä on homman mittakaava.

Melkoinen kokemushan tuo koko UTMB-viikko ihan kokonaisvaltaisestikin kyllä oli.  10000 juoksijaa eri matkoilla ja siihen valtava määrä huoltajia ja kisaturisteja päälle, joten kunnon festivaalit Chamonixissa olivat koko viikon käynnissä.  Järjestelyt oli hiottu niin huippuunsa, että edes yrittämällä en keksi mitään valittamisen aihetta.  Vaikka ei mihinkään kisaan osallistuisikaan, niin kyllä tuolla kannattaa joskus käydä haistelemassa kisatunnelmaa, jos tämä skene yhtään kiinnostaa. Ei taida tämän mittakaavan tapahtumaa tässä lajissa olla missään muualla maailmassa.  Omaltani osaltani tämä on nyt todennäköisesti käsitelty ja on aika kääntää sivua, mutta mistäs sitä koskaan tietää, josko vaikka joskus tulisi vielä uudelleenkin yritettyä.

Hoka One One Speedgoat 3

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat
Tästä on muodostunut nyt mun luottokenkä, eikä pettänyt näin pitkällä matkallakaan.  Lihakset pysyivät vetreinä ja jalkapohjat kunnossa hirveästä alamäkirynkytyksestä huolimatta. Pito ja juoksutuntuma ovat oikein hyvät, kun tuohon korkeampaan pohjaan on nyt tottunut.  Rakkoja tuli jalkoihin aivan poskettomat määrät, mutta syytän siitä enemmän kuumaa ja pölyistä keliä kuin kenkää.  Kynsivaurioita ei tullut lainkaan, mikä on ennenkokematonta.

Dolomiti Extreme Trail 103km 2019

Niin vaan saatiin kisakausi 2019:kin käyntiin.  Tällä kaudella ei montaa kisaa olekaan, mutta jotain pientä puuhastelua silti piti keksiä. Tänä vuonna ei millään lyhyillä kisoilla suotta lämmitelty vaan hypättiin suoraan ultrahommiin. Viime syksynä aloin suunnittelemaan tätä kautta siltä pohjalta, että kauteen tulee vain kaksi isoa kisaa, joista ensimmäinen pitäisi saada pois alta heti alkukesästä.  Helppo ja ajankohdallisesti täydellinen ratkaisu olisi ollut lähteä edellisvuosien tapaan Karhunkierrokselle toukokuun lopussa, mutta hylkäsin ajatuksen melko nopeasti.  Perusmatka (166km) olisi liian kova pala, sillä siitä palautuminen ja takaisin treenikuntoon pääseminen ottaisi pahimmassa tapauksessa koko kesäkuun.  83km matka taas olisi reitiltään ja nousumetreiltään turhan helppo, joten ei sekään oikein palvelisi tulevia tavoitteita. Noh, sitten alkoikin tiukka i-tran kisakalenterin selaaminen tavoitteena löytää Euroopasta kisa, joka olisi ennen juhannusta, matkaltaan 80-120km ja nousumetrejä saisi olla mahdollisimman paljon.  Muutama vaihtoehto löytyi, mutta lopulta Dolomiti Extreme Trail vaikutti parhaalta.  Matkustuskuvio olisi helppo, ajankohta täydellinen, Italia on mukava maa ja ennenkaikkea kisan speksit olivat vakuuttavat, 103km ja 7150nm. Tuossa alkaa nousua per kilometri olemaan jo ihan kiitettävästi ja kun huhujen mukaan "Extreme" ei ole mukana kisan nimessä ihan suotta, niin valinta oli selvä.  Sinne siis. Seuraavaksi piti haalia kokoon matkaseurue, mutta se ei aluksi ottanut oikein tulta alleen.  Lopulta sain yhden kaverin houkuteltua mukaan, mutta siitä parin päivän päästä alkoikin viestejä tippua inboxiin, "Mä voisin sittenkin lähteä.", "Me tullaan kanssa." ja lopulta meitä olikin 9 hengen porukka lähdössä reissuun. Oho.

Harjoituskauden pyöräytin käyntiin jo marraskuun lopulla ja määrätietoisesti tein töitä koko talven ja kevään.  Alkuun peruskuntoa, sitten vauhtia ja lumien sulettua, eli maaliskuun lopulta asti pääpaino oli pitkissä lenkeissä ja mäkitreeneissä.  Mäkeä onkin tullut hinkattua enemmän kuin koskaan  ja onko se sitten henkistä turtumista vai kehitystä, mutta pieniä merkkejä on ollut ilmassa, että ehkä se ylämäkikin alkaa Saranpäältä pikku hiljaa sujua. Ainahan se on ollut heikoin osa-alueeni, mutta viime kaudella sain sitä jo hiukan paremmaksi ja ehkä nyt on taas otettu (pieni) askel eteenpäin.  Muuten harjoittelua leimasi vammojen välttely, sillä useasti mainitsemani ja pitkään vaivannut kantapää-/akillesvamma piti saada kuriin.  Ennakkosuunnitelmista poiketen, päätin skipata leikkauksen ja yrittää harjoittelun rytmittämisellä sekä juoksumäärien vähentämisellä saada lähes kroonistuneet kivut pois.  Ja sehän onnistui.  Rytmitin treeniviikot niin, että en juurikaan tehnyt peräkkäisiä juoksupäiviä, vaan aina lenkkipäivän jälkeen pidin taukoa juoksusta.  Väistämättähän tämä johti siis melko vaatimattomiin juoksumääriin, kun lenkkejä tuli vain 3-4 viikossa, mutta korvasin juoksuja pyöräilemällä ja hiihtämällä, joten kyllä tässä määrällisesti on treenattu varmaankin enemmän kuin koskaan aikaisemmin.  Kevään tultua pystyin satunnaisesti tekemään viisikin juoksulenkkiä viikossa, mutta viikkokilometrit olivat parhaimmillaankin vain 85km luokkaa, joten aika vaatimattomilla juoksukilsoilla tässä viivalle jouduttiin.  Niinkään en ollut huolissani kuntopuolesta, mutta mitenkä jalat näillä määrillä kestäisivät iskutusta, oli isohko kysymysmerkki.  Joka tapauksessa suhteellisen luottavaisin mielin asetuin lähtöviivalle.  Treenattu oli, vammat lähes taltutettu ja kisaliekki paloi kirkkaana!

Mitään kovin ihmeellisiä tavoitteita en kisaan asettanut. Tarkoituksena olisi tehdä järkevä ja ehjä kisasuoritus ilman suurempia hölmöilyjä tai stressiä loppuajasta.  Aikaisempiin vastaavanlaisiin suorituksiini verraten arvelin, että joku 20 tunnin alitus voisi olla tehtävissä. Kisanaikaista stressiä pyrin vähentämään myös sillä, että jätin kisan lähes kokonaan aikatauluttamatta.  Sen verran tsekkasin aikaisempien vuosien tuloksista, että dropbagille (53km) pitäisi ehtiä 9-11h kuluessa ja sitten loppu olisikin leppoisaa rullailua (hehheh) maaliin, kun isoimmat nousut olisi hoidettu jo ennen puoltaväliä. Tuossa vaiheessa voinee sitten arvioida kuntoa ja alkaa tekemään tarkempaa tavoitetta loppuajan suhteen.

Forno di Zoldon kylään saavuttiin torstai-iltapäivällä ja 1,5 vuorokauden maisemista ja pitsasta nautiskelun jälkeen alettiin valmistautua starttiin. Perjantai-illalla saatiin tieto, että kisareittiä olisi muutettu kahdestakin kohtaa lumitilanteen takia ja molemmat reitin 2000m korkeuden ylittävää kohtaa kierrettäisiin. Kokonaismatkaan ja nousumetreihin muutoksien ei ennakkotietojen mukaan pitäisi vaikuttaa, mutta harmitti se silti. Höhlä.

Lähtölaukaus pamahti 5.00 ja lämpimässä, tyynessä säässä päästiin liikkeelle. Kaikista "rauhallinen aloitus"-suunnitelmista huolimatta alun 3km asfalttiosuus meni reippaasti 4:35/km keskivauhdilla. Just tällä tyylillä sadan kilsan vuorikisa kannattaakin aloittaa. Saipahan ainakin veren kiertämään lihaksissa heti alusta. Heti alkuun oli ohjelmassa reitin pisin nousu ja porukka asettui nätisti jonoon. Muutama höyrypää lähti taaempana huohottamaan mäkeä juosten, mutta vähemmän yllättävästi meno hyytyi aika nopeasti. Kesken mäen tuli pieni välilasku ja alamäkeen pääsi hiukan avaamaan kaasua. Aikalailla seisomaan suurin osa porukasta jäi ja siinä tuli heti kuitattua kymmenkunta selkää. Se lysti oli aika nopeasti ohi ja sitten tunkattiin taas. Pysyin ylämäessä suht vaivatta porukan mukana ja siinähän se mäki taittui. Ylhäällä oli huolto, missä nopeasti vähän sipsiä ja suklaata naamaan ja eikun alamäkeen. Nämä italialaiset tuntuivat huoltavan melko perusteellisesti ja iso osa sen hetkisistä kilpakumppaneista jäi huollossa taakse. Alamäki ja seuraava osuus Passo Duranin (30km) huoltoon oli melko juostavaa, joten matka eteni aika muukavasti. Huollon jälkeen oli edessä jyrkkyydeltään ihan holtiton ylämäki. Reittikartassakin nousu on terävä piikki ja semmoinen se olikin. Noin 1,5km matkalle nousua tuli 420m ja aikaa vierähti vajaat 50min. Taisi olla hitain kilometri, minkä olen ikinä missään mukamas-juoksukisassa edennyt. Alamäki oli samanlainen ja siihenkin vierähti 24 minuuttia. Siis 16min/km vauhdilla alamäkeen. Olen pitänyt itseäni ihan kohtuullisena alamäkijuoksijana, mutta siinä kivirännissä tuli kyllä taidoissa raja vastaan. Seuraavista 20km ei ole oikein väkeviä mielikuvia. Ensin mentiin ylämäkeen, sitten alamäkeen, ylämäkeen ja vähän pienempään ylä- ja alamäkeen ja tätä toistettiin aika monta kertaa. Jossain välissä oli jotain huoltoja, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, oli kuuma, vuoret ympärillä olivat ihan mielettömän hienoja ja taas oli kuuma. Lippiksellä kauhoin puroista niin kylmää vettä päähäni, että isommasta annoksesta olisi aivot jäätyneet. Kaikki oli oikeastaan aivan hyvin, mutta polku oli jotenkin koko ajan napsun verran liian jyrkkää tai muuten hankalaa, että eteneminen olisi ollut sujuvaa. 

(c) Janne Ahola

Lopulta pääsin Passo Staulanzan (53km) huoltoon, missä oli dropbag odottamassa. Aikaa oli kulunut 10h 28min ja takana oli 4000 nousumetriä. Olin siis ihan kohtuullisesti aikataulussa, vaikka meno olikin ollut melkoista matelua suurimman osan matkasta. Seurueestamme kaksi kaveria oli huollossa odottamassa ja jeesasivat kovasti hommissa. Kiitos siitä. Mitään isompaa huollon tarvetta ei oikeastaan ollut, joten vedin vähän soppaa huiviin, vaihdoin sukat, latasin energiat liiviin ja eteenpäin. Vartti siinä taisi vierähtää ja teki kyllä hyvää saada vielä lähtiessä pienet kannustusläpsyt olalle. Mies oli täydessä vedossa jälkimmäistä puoliskoa varten, mutta kyllä mielessä kävi, että jos seuraavatkin 50km on samanlaista jyrkkää kivi- ja juurakkomyllytystä kuin alkuosa, niin edessä olisi todella pitkä ilta (ja yö).

(c) Janne Ahola

Ainakin polku alkoi helpompana ja ihan pääsi juoksemaankin välillä. Kilpakumppaneita ei ollut hirveästi näkynyt, eikä näkynyt nytkään, joten itselleni tyypilliseen tapaan jatkoin yksinäistä matkantekoa. Fiilis oli korkealla, kun kilometrit alkoivat taittua selvästi aiempaa nopeammin ja huoltoa seuraavat 10km olivat maisemiltaan jotenkin aivan erityisen vaikuttavat. Ympäröivät vuoren seinämät tuntuivat nousevan pystysuoraan ihan vierestä, vesiputous putosi vapaasti usean sadan metrin korkeudelta ja oli jotenkin vaan ihan helvetin hienoa kaikella tapaa. Näihin muutamiin tunteihin kiteytyi jotenkin iso annos sitä hienoutta, mikä tässä lajissa viehättää. Sopivasti uupuneena, mutta henkisesti vireänä olet ihan omilla pienillä jaloilla edennyt aika pitkän matkan suht nopeasti ja päässyt sellaisiin paikkoihin, joita suurin osa ihmisistä ei tule näkemään kuin kuvista. Itsekin olisin ehkä kuvia ottanut, jos kisoissa kuvia ottaisin. Nyt keskityin nautiskelemaan. 

(c) Tuomas Karskela

Matka eteni muutamien huoltopisteiden kautta ihan sujuvasti ja reittimuutoksista johtuen yhtäkkiä tupsahdinkin kyltille, missä luki 80km. Aijaa, näin pitkällä jo, vaikka mielestäni mittarini olin vähän edistänyt ainakin alkumatkasta ja näytti nytkin vasta 76km. Tuli mieleen, että nyt on tainnut italiaano vähän juksuttaa, kun lupasi, että kisa ei mitoiltaan muuttuisi, vaikka reittiä olikin pitänyt muuttaa. Kyltiltä ei ollutkaan kuin pari kilometriä Passo Cibianan huoltoon. Siellä tein vihdoin jotain laskelmia mahdollisesta loppuajasta, sillä loppureitillä ei enää muutoksia olisi. 20km siis jäljellä, yksi 350nm ylämäki ja sen jälkeen kevyttä rallattelua noin 800 laskumetriä 15km matkalle. Alkoi näyttää siltä, että oikein hyvällä kirillä jopa 17h saattaisi alittua. Jepjep, vähänpä tiesin, sillä olihan loppuun keksitty vielä pikku jäynä. Ylämäki oli melko helppo ja kaikki näytti hyvältä. Sitten käännyttiinkiin alamäkeen ja fiilistelin jo mukavaa polkua, jota saisin rullailla kevyellä jalalla maaliin asti. Jos olisi ollut reittikartta mukana, niin olisin nähnyt huutomerkin kartassa, mutta nyt kyltti "Attenzione, Danger" vain kertoi, että vähän kipakampi alamäki saattaa olla vielä edessä. Ja olihan se taas hassun hauskaa. Irti polkaistut kivet ropisi vaan niskoille ja vatsalihakset huusi hoosiannaa siinä takakenossa missä piti olla pysyäkseen pystyssä. Onneksi hiukan alempana oli kaikkia käteviä puita, joihin saattoi pysäyttää liian vauhdikkaan etenemisen. Tolkuttoman hitaasti, mutta ilman haavereita selvisin kuitenkin osuuden alas ja siellä olikin (ei niin yllättävästi) ensiapumiehet odottamassa. Itse en onneksi heidän palveluitaan tarvinnut, mutta mietiskelin kyllä, että onneksi ehdin tuosta laskusta pois ennen pimeän tuloa, sillä ilta alkoi jo hämärtää. Ylitin poikittaissuunnassa lyhyen kivikon ja sitten solan toiselta puolelta taas ylämäkeen. Heti alussa oli laitettu nousuun jo apuköysi ja olihan tämäkin ihan naurettavan jyrkkä. Ei se kovin pitkä ollut, mutta aikaa tuhraantui ihan älyttömästi. Sitten vihdoin Rifugio Bosconeron huoltoon, missä pakkasin sauvat liiviin, vedin otsalampun päähän ja ampaisin alamäkeen. 13km jäljellä josta 10km alamäkeä ja loivaa ylämäkeä. Alusta osoittautui pääosin pehmeäksi neulasränniksi, missä pimeydestä huolimatta pystyi juoksemaan oikein hyvää kyytiä. Edellisen etapin ala- ja ylämäkisirkuksen myötä 17h alitus oli livennyt käsistä, mutta 18h näyttäisi alittuvan,  jos mitään katastrofaalista ei tapahtuisi. Keskityinkin siis nautiskelemaan viilenevästä, pimeästä illasta, helposta polusta ja edelleen hämmentävän sujuvasta juoksusta. Viimeiset kolme kilometriä mentiin jo asutuksen läheisyydessä teillä ja peltopoluilla, enkä edelläänkään viitsinyt alkaa kirimään, kun muita juoksijoita ei näkynyt edessä eikä takana. Rullailin viimeisen lyhyen alamäen maaliin ja kello pysähtyi aikaan 17.42:14 (en yhtään tiedä, mitä aikaa tuo maalikello näyttää).

(c) Samuli Nieminen

Maalissa oli nopeampi kaverini odottelemassa ja koska olin aivan odottamattoman hyvävoimainen, niin haimme dropbagit ja söin vielä pastatkin siinä odotellessamme seurueemme naisjuoksijan maaliin. Mitään kylmähorkkaa tai henkistä romahdusta ei tuntunut tulevan, mikä joskus on ollut edessä aika pian maaliviivan jälkeen.  Myöhemmin internettiin kytkeydyttyäni selvisi, että sijoituskin oli miesten sarjassa ihan kelvollinen 43/313 ja kokonaiskilpailussa 49/359. Aikahan oli tavoitteeseen nähden erinomainen, mutta totuuden nimissä on sanottava, että ilman reittimuutoksia olisi 20h alitus ollut kyllä todella tiukassa. Nyt kisan speksit olivat noin 95km ja 5500nm, mikä varsinkin nousujen osalta on aika paljon vähemmän, kuin mitä luvattiin. Itse asiassa niin paljon vähemmän, että pikkuisen jopa ottaa pannuun. Rahat takaisin, ***tana! Muutenkin reitti oli hiukan kaksijakoinen, kun ekat 50km sisälsi 4000nm ja suurelta osin aivan älyttömän vaikeaa polkua, kun taas jälkimmäinen 40km sisälsi 1500nm ja aika helppoa rallattelua sitä yhtä kiukkuisempaa osuutta lukuunottamatta. 

Garmin data

Strava
Tulokset

Mikäs fiilis tästä sitten jäi? No kuule, ihan hemmetin hyvä. Tarkoituksena oli tehdä ehjä suoritus ja semmoinen tuli. Kuten tästä kirjoituksesta ehkä välittyykin, ei kisaan kuulunut mitään suurta draamaa. Ei totaalista tummumista ja uudelleen heräämistä. Ei vatsavaivoja, ei pään pehmenemistä, ei ihmeempiä kipuja, eikä mitään muitakaan ultrajuoksuun yleisesti assosioituja kokemuksia. Sen sijaan tasaista etenemistä, suht tasaisella vauhdilla ja pääosin hyvällä mielellä. Joku voisi kysyä, että olisiko ollut mahdollista mennä kovempaa, jos kerran oli noin kivaa ja helppoa. Olisi varmasti, mutta nyt jäi menemättä. Ei tuo nyt ihan retkeilyksi kuitenkaan mennyt, vaikka siltä ehkä vaikuttaakin. Tyytyväisyyttä herättää se, että ylämäki alkaa ihan oikeasti jo kulkemaan sen verran, että ihan jatkuvasti en jää enää jalkoihin, alamäessä ei ohi tule juuri kukaan, peruskestävyys on hyvällä tolalla, jalat kestävät iskua ja rasitusta aivan hyvin, eikä pollakaan anna ihan vähällä periksi. Kaikki tasaiset pätkät ja alamäet juoksin, joten seuraavaksi pitäisi varmaan alkaa juoksemaan niitä loivia ylämäkiäkin. Yäk. Selkeä kehityskohde on myös tuommoisen sikajyrkän mäen nouseminen ja laskeminen, sillä oikein ei vääntö ja taidot näissä mäissä riittäneet. Onneksi tällaisia mäkiä ei ihan näin paljoa kovin monessa kisassa ole, joten kovin akuutista ongelmasta ei ole kyse. Erittäin luottavaisin mielin tässä siis lähdetään kohti kesän treenejä ja kauden pääkisaa.

Kisajärjestelyistä, reittimerkinnöistä, huolloista ja muustakaan ei pahaa sanottavaa ole. Toki semmoista pientä Italialaista suurpiirteisyyttä esiintyi siellä täällä, mutta mitään isompaa ongelmaa ei ollut. Forno di Zoldo oli sen verran pikkuinen kylä, että peruspalveluita kummempaa viihdykettä sieltä ei löytynyt. Mitään nähtävyyksiä tai shoppailuja on ihan turha kuvitella sieltä löytävänsä. Itse kisaa en ihan aloittelevalle vuorijuoksijalle välttämättä suosittelelisi, mutta kokeneempi kettu saattaa reitiltä löytää aika mukavasti haastetta. Ainakin itselleni tämä oli käymistäni vuorikisoista selkeästi haastavin reitti.

Hoka One One Speedgoat3

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat 3.  Pitkän vastustelun jälkeen oli pakko myöntää, että tarvitsen pitkille matkoille enemmän vaimennusta kantapään alle.  Huolellisten tutkimusten jälkeen kengäksi valikoitui Speedgoat 3, jossa vaimennusta riittää, droppi on maltillinen 4mm ja pohjassa superpitävä Vibramin Megagrip-kumpi.  Alamäkeen rallatellessa ei kenkä paksusta pohjastaan johtuen ole erityisen ketterä ja nilkkojaan saa varoa, mutta tasaisessa hidasvauhtisessa junttaamisessa (mitä ultrat enimmäkseen ovat) pehmeä vaimennus hellii ihanasti väsyneitä jalkoja.