TahkoMTB 120km 2021

Limingassa ei hommat menneet ihan nappiin, mutta siitä huolimatta, tai sen takia, maastopyöräilyinto on pysynyt korkealla.  Lätkäisinkin oikeastaan samantien sitten ilmoittautumisen sisään Tahkolle, missä tunnetusti on ollut ihan kelpo kekkerit.  Tarjolla olisi ollut 240km, mikä luonnollisestikin oli mielessäni se ensimmäinen vaihtoehto, mutta maltoin kuitenkin mieleni.  Noiden pitkien koitosten kanssa on ollut viime kisoissa vähän vaikeaa, joten turha tässä nyt on itseään liikaa ja turhaan kiusata, joten päädyin 120km, eli kahden kierroksen reissuun.  Ettei touhu menisi kuitenkaan ihan liian helpoksi, päätin lähteä matkaan yksivaihteisella.  Edellisen kerran olin Tahkolla vuonna 2014 ja silloin ajoin juurikin 120km matkan myös yksivaihteisella, joten tuo edellinen koitos toimi hyvänä referenssinä, vaikka vuosirenkaita on tässä välissä jo useita kertynytkin.  Tuosta edellisestä reissusta oli kuitenkin se hyöty, että ensinnäkin sen perusteella voin olla varma, että reitti on ajettavissa yksivaihteisella ja toisekseen sieltä sain myös jonkinlaisen tavoiteajan, jota nyt voisin lähteä tavoittelemaan.  Lisäksi tietty myös välitysvalinta helpottui, kun voin laittaa samat kuin viimeksikin.  Vertaillessani vanhaa gps-jälkeä ja uutta reittikarttaa, vaikutti siltä, että reitin perusrunko oli pysynyt samana, mutta pieniä muutoksiakin oli, varsinkin alku- ja loppuosassa.

Pyörävalintana yksivaihteinen on tällaisessa (tai oikeastaan missä tahansa) kisassa sinänsä armollinen, että sillä ei oikein voi ajaa kilpaa muiden kanssa.  Tahkolla on pitkiä ja nopeita tieosuuksia, missä pystyy vaihdepyörällä ajamaan todella kovaa, mutta yksivaihteisesta loppuu välitykset aika nopeasti, toisaalta ylämäissä pyörä taas liikkuu aika paljon reippaammin (kunhan sitä vaan jaksaa polkea) kuin vaihdepyörät, joilla kitkutellaan ryömintävälityksillä eteenpäin.  Näin ollen saa keskittyä vain omaan tekemiseen ja viis veisata siitä, mitä ympärillä tapahtuu.  Ihan jees.  Tuolloin 2014 loppuaikani oli 7.10:35, joten sitä lähtisin alittamaan, sen kummempia tavoitteita ei ollut.

Saavuimme Tahkolle perjantai-illalla ja kävin lyhyellä iltalenkillä ajamassa loppunousun ja -laskun.  Tämä lähinnä sen vuoksi, että sain tarkistettu välitykset, sillä jos loppunousu ei tuoreilla jaloilla menisi, niin sitten olisi syytä kisaa varten keventää välityksiä.  Mäki kuitenkin nousi ongelmitta, joten ei tarvetta toimenpiteisiin.  Tämä oli oikein hyödyllinen lenkki siksikin, että myös loppulasku oli muuttunut noista ammoisista ajoista merkittävästi.  Nyt siellä oli välilaskua, välinousua ja rakennettuja kaarteita (bermejä), kun taas silloin aikaisemmin loppulasku oli enempi tyyliin "suoraan alas ja loppuvaiheessa käännös oikealle".  Hyvä tietää, niin ei sitten kisassa tule yllätyksenä.

Kisaryhmä starttasi klo 9.00, mutta siihen ei ollut asiaa.  Olisi pitänyt olla alle 7:30h suoritus vuosilta 2018 tai 2019, mutta semmoistahan meikäläisellä ei ollut, vaikka pidin kyllä todennäköisenä, että tuommoiseen loppuaikaan pystyisin.  Samapa tuo.  60km ja 120km turistiryhmien startti oli 9.20, joten sitä sitten odoteltiin paahtavan aamuauringon alla.  Sääennuste lupasi päiväksi suunnilleen +30 lämpötilaa, eikä taivaalla näkynyt pilvenhattaraakaan, joten hikinen päivä olisi tulossa.  Kello löi 9.20 ja sitten ajettiin.

Olin lähtöryhmässä aika edessä, mutta täysin odotetusti jo ensimmäisen kilometrin tieosuudella meikäläisestä lappasi todennäköisesti vähintään 2/3 ryhmästä ohi.  Toisin sanoen siis useita kymmeniä pyöräilijöitä.  Menkää vaan, ylämäessä nähdään.  Parin kilsan jälkeen siirryttiin latupohjalle, missä tuli ensimmäinen ylämäki ja samantien pyyhkäisin ohi isosta porukasta.  Tämä ohittelu jatkui eestaas ekaan huoltoon (~13km) asti, mistä siirryttiin n. 2km mittaiseen loivahkoon hiekkatienousuun ja sen aikana karistinkin kannoiltani ensimmäisen porukan.  Sitten tultiinkin Kinahmi I:n jyrkkään ylämäkeen, missä oli talutusjono jo valmiina.  En sitä mäkeä kovin pitkälle olisi ajamalla päässyt muutenkaan, mutta nyt ei päässyt edes koittaamaan, kun polku oli tukossa.  No, siinä sitten porukalla työnnettiin pyörät ylös, aurinko paahtoi niskaan ja hiki virtasi.  Mäen päällä, kun päästiin vihdoin ajamaan polkua, ajo eteni jotakuinkin sujuvasti letkassa.  Alamäissä näytin hiukan jäävän täysjoustokuskeille, mutta muuten ei ollut painetta ohitella, eikä antaa tilaa.  Loivissakin ylämäissä jätin kuitenkin pysyvästi porukkaa taakseni ja Kinahmi II:n talutusylämäessä letka olikin harventunut jo sen verran, että pääsin ajamaan aikalailla omaan tahtiin.  Seurailin lähinnä keskinopeutta ja se vaikutti näiden kahden hitaimman ylämäen jälkeen noin kierroksen puolivälissä olevan vähintäänkin kohtuullinen.  Hyvähyvä, sillä toinen puolisko olisi kuitenkin ajettavampi, vaikka ylämäkiä sielläkin olisi.  Kalkkiruukin huollon jälkeen jossain röykytysalamäessä huomasin juomapullon lentäneen telineestä ja sekös harmitti.  Pyörä kulki oikein hyvin, mutta ylikuumenemisen riski oli tässä helteessä ilmeinen ja nesteytyksestä pitäisi pitää huolta.  Näitä on sattunut ennenkin ja muillekin, joten ongelmahan ratkesi sillä, että nappasin haltuuni seuraavan maassa lojuvan juomapullon.  Näin korona-aikana tätä voi pitää hiukan kyseenalaisena, enkä lähtenyt pesemättömästä pullosta juomaan, mutta seuraavassa huollossa huuhdoin pullon huolellisesti ja otin sen käyttööni.  Hiukan tuolla 13km huoltovälillä kuuppa kuumeni ja nestetasapaino horjahti, mutta sain vahingon onneksi paikatuksi useammalla mukillisella urheilujuomaa ja vettä.  Eteenpäin.

Edelleen oma ajaminen sujui selvästi paremmin kuin suurimmalla osalla kanssakilpailijoista ja erityisesti ylämäissä porukkaa jäi taakse pilvin pimein.  Välimäen kiukkuisen kivikkolaskun ja pitkän alamäkinloirotuksen jälkeen mittarissa oli reilut 51km ja ensimmäisestä kierroksesta olisi jäljellä enää loppunousu "El Grande" ja lasku takaisin maalialueelle.  Iltalenkin perusteella tiesin, että ylämäki nousee kyllä ja nousihan se, toisin kuin aika monella muulla.  Harmi vaan, että suurin osa ympärillä olevista pyöräilijöistä oli 60km kisaajia, sillä muuten sijoitus olisi noussut kohisten.  Hyvävoimaisena mäki ylös, loppulasku kovaa, mutta hallitusti alas ja rantabaanan kautta kaartaen välihuoltoon.  Huolto oli nopea. Söin vähän banaania ja suolakeksejä sekä täytin juomapullon, joten eipä siinä muuta kuin toiselle kierrokselle.  Ekan kierroksen virallinen aika oli 3.16:12, mutta huollosta lähdin liikkeelle ajassa 3.18:22, eli noin 5 minuuttia nopeammin kuin 2014.

Tunkataan, ei ajeta
(c) Tarja Kiviranta

Toinen kierros olisikin ihan erilainen kuin ensimmäinen, sillä nyt kanssakilpailijoita ei juurikaan reitillä olisi.  Laskeskelin mielessäni, että 7 tunnin alitus pitäisi olla ihan tehtävissä, jos ei mitään totaalista kanttaamista tulisi.  No niin, sitä lähdetään siis työstämään.  Olo oli ihan hyvä, vaikka kyllä lyhyissäkin ylämäissä alkoi tuntua, että paras terä oli jaloista jo pois.  Siitä huolimatta ohitin jo ensimmäisessä latupohjan ylämäessä 3 hengen porukan ja siitä sainkin taas ruutia ajella tasaisenkin osuuden hiukan kovempaa, myös pitääkseni porukan takanani.  Seuraava ohitus tuli n. 70km kohdalla Nilsiän latupohjilla ja taas sijoitus parani.  Hienostihan tämä sujuu. Seuraava ohitus tuli Mummonmäen hiekkatienousuissa ja taas menin heittämällä karkuun.  Jälkikäteen tuloslistasta välisijoituksia katsoessani kävi kuitenkin selväksi, että ihan kaikki nämä eivät olleet 120km kisaajia, vaan osa ajoi 85km matkaa, mutta eipä sillä väliä.  Ohittaminen vauhditti kuitenkin selkeästi omaa ajoa, sillä jos ohittaa, pitää myös pysyä edellä ja se taas vaatii hiukan kovempaa ajamista kuin mitä ehkä muuten tulisi tehtyä.  Kinahmi I:n nousun sain tällä kertaa työntää yksin ylös, toki loppuosassa tuli sähkömoottori suhisten joku ohi, mutta noita mopoilijoita en pysty kyllä mitenkään kilpakumppaneiksi noteeraamaan.  Eikä tällä tainnut olla edes numerolappua, vaan oli ihan itsekseen ajelemassa.  Aikoihin ei sitten mitään ihmeellistä tapahtunutkaan.  Kierroksen puolivälin jälkeen alkoi perä edellä tulla vastaan 60km hitaampaa osastoa sekä 25km matkan kilpailijoita.  Näissä merkeissä mentiinkin sitten loppumatka.  Olin jo ekalla kierroksella arvioinut, että ihan jokainen mäki, mikä ekalla kierroksella nousi ajamalla, ei toisella kierroksella nousisi. Erityisesti muutamassa teknisemmässä lyhyessä kinkareessa nöyrryin jo valmiiksi, sillä taloudellisempaa, eikä juurikaan hitaampaa, olisi työntää muutama kymmenen metriä kuin väsyneillä jaloilla koittaa juntata väkisin.  100km kohdalla kello näytti jotakuinkin 5:40h, joten viimeiseen kahteenkymppiin olisi aikaa 1h20min.  Siihen riittäisi siis alle 15km/h keskinopeus, mikä kyllä onnistuisi, jos ihan koko El Grandea ei pitäisi tunkata.  Hyvältä vaikutti ja enimmäkseen tuntuikin.  Loppunousun alussa olin ajassa 6:18h ja sitten alettiin vääntämään.  Olin jo varma, että El Grande menee toisellakin kierroksella ajamalla, mutta pakko oli ihan lopussa lyhyessä jyrkässä kohdassa jalkautua ja työntää muutama metri.  Mitäpä siitä, sillä olin mäen päällä ja enää alamäki jäljellä.  Rantabaanalla päädyin ajamaan muutaman juniorin perässä, joten päätin, että en ole Lance Armstrong (L.A. osallistui aikoinaan hyväntekeväisyysmielessä johonkin junioreiden maantiekisaan, mutta ei voinut kilpavietilleen mitään, vaan kuittasi "loppukirissä" kaikki juniorit ja ajoi ykkösenä maaliin) ja köröttelin nuorison perässä rauhassa maaliin.  Kello pysähtyi aikaan 6.50:18, eli kirkkaasti tavoitteeseen.

Tulokset
Garmin
Strava

Vaikka itse sanonkin, niin olipas kyllä hyvää ajamista.  Sijoitus oli miehissä 17/61, eli aivan hyvä.  Hävisin 16. sijan kisaryhmän viimeiselle 7 sekunnilla, minkä olisin kyllä ajanut, jos en olisi jäänyt junioreiden taakse odottelemaan.  Olisi sittenkin vaan pitänyt olla Lance.  Eka kierros meni kokonaisuudessaan erinomaisesti ja toisellakin kierroksella jaksaminen oli hyvällä tasolla koko ajan.  Ihan odotettua voimien hiipumista jaloissa toki oli, mutta siihenkin reagoiminen ja tilanteiden ennakoiminen onnistui hyvin. Toinen kierros oli n. 14 minuuttia hitaampi kuin eka, joten hyytyminen oli ihan siedettävä.  Kuumuus oli kova, mutta nesteytys onnistui hyvin, eikä energioidenkaan kanssa ollut mitään ongelmaa.  Vedin pelkästään geelejä ja huolloista välillä urheilujuomaa. Kiinteämmälle energialle ei näin lyhyessä rykäisyssä tuntunut olevan mitään tarvetta. Väittäisin, että tuolla pyörällä, noissa olosuhteissa ei juurikaan jäänyt parantamisen varaa.  Muutaman minuutin olisi voinut saada puristettua vielä pois, jos siirtymillä olisi tikannut väkisin kovempaa, mutta siinäpä se.

Kisajärjestelyt toimivat hyvin ja reittiin vuosien mittaan tehdyt muutokset olivat oikein toimivia.  Reittihän on edelleen teknisesti helppo ja tieosuuksia on paljon, mutta isot nousut tekevät siitä silti raskaan ja vaativan. Tykkään tästä kyllä ja voisin kyllä hyvin kuvitella ajavani Tahkolla ensi vuonnakin.  Tämä yksivaihteiskortti lienee nyt kuitenkin katsottu, sillä en usko kovempaa enää vaihteitta pääseväni.  Aikoinaan tuolla oli jos jonkinlaista fillaria viivalla, mutta ajat näköjään muuttuvat ja uskoisin olleeni ainoa yksivaihteisella ajanut koko kisassa.  Vauhdikkaampien kuskien alla jopa jäykkäperäiset olivat hyvin harvinaisia ja suurin osa kitkutteli menemään täysjousitukset natisten ja 12-lehtiset takapakat rutisten.  Kyllä yksivaihteisessa on vaan oma helpouttensa ja hauskuutensa ;)

Surly Krampus

The Weapon of Choice: Surly Krampus
Sen verran olen pehmennyt, että laitoin pyörään etujousituksen, sillä käsien hyytyminen oli sekä Limingan että muinaisen Tahkon reissun perusteella isoin ongelma.  Välityksenä oli 32/17, mikä oli siirtymillä kevyt, ylämäissä raskas ja tasaisilla polkuosuuksilla sopiva.  Pyörä painaa kuin synti, mutta toimii kuin unelma.