maanantai 29. elokuuta 2022

UTMB 2022 - DNF

Makoilen Chamonixissa ja katselen ikkunasta, kun ulkona sataa kaatamalla.  Kaveri lähti jo aamulla omalle kisamatkalleen, joten saan yksinäni täällä tappaa hitaasti kuluvia tunteja.  Kamat on pakattu, niin paljon on syöty kuin tänään uskaltaa, joten enää ei tarvi kuin levittää vaseliinit haaroihin ja vetää juoksuvaatteet päälle.  Mutta tässä odotellessa on hyvä vähän kerrata, miten tässä nyt näin kävi ja kuinka kummassa täällä ollaan (taas).

Juuh, elikkäs juoksin kisan omasta mielestäni erittäin onnistuneesti läpi vuonna 2019.  Silloinen reissu oli monen vuoden treenin ja arpajaispettymysten jälkeinen multihuipentuma, mikä kruunasi lopulta koko ultrajuoksu-urani ja oli se kisa, mihin koko harrastus oli tähdännytkin.  Kyseisen tavoitteen saavuttaminen tyhjensi pajatson melko totaalisesti, eikä näihin välivuosiin kovin montaa ultrastarttia mahdukaan.  Ja vielä vähemmän mahtuu onnistuneita suorituksia, voisin melkein sanoa, että lähinnä pettymyksiä tai vähintäänkin yhdentekeviä kisoja.  Nyt ollaan kuitenkin täällä ja koska kokemuksesta tiedän, että tähän kisaan ei voi hälläväliä-asenteella, eikä puolikuntoisena lähteä, niin kovaa henkistä (ja vähän fyysistäkin) kamppailua on kulunut vuosi käyty itsensä kanssa.  Kaiken kaikkiaan päädyin uudestaan tänne vähän vahingossa.  2019 kisan jälkeen tuli vuoden 2020 arvonta ja koska karsintapisteet oli kasassa, niin puoliksi vitsillä nakkasin arvan sisään.  Edellisissä arvonnoissa ei onni ollut myöten, vaan jouduin odottamaan mukaan pääsyä kolme vuotta, joten mitenkään hengitystä pidätellen en tällä kertaa arvontaa odotellut.  Mutta sitten tuli tulokset ja olin päässyt mukaan. Mitäs helvettiä?  Tammikuussa 2020 olin siis siinä tilanteessa, että olin fyysisesti jotakuinkin palautunut edellisestä reissusta, mutta henkinen palautuminen ja ennen kaikkea treenimotivaatio eivät erityisen korkealla olleet.  Mutta kun tilaisuus tuli ja muutama kaverikin sai lipun, niin pakkohan se osallistumisoikeus oli lunastaa ja hoitaa matkajärjestelyt kuntoon.  Kuten kaikki tietävät, parin kuukauden päästä maailma olikin aika erilainen ja kevät elettiin melkoisessa epätietoisuudessa.  Treenasin kyllä suht tiukasti, kunnes kesäkuun alussa kisa vihdoin peruttiin ja treeni loppui siihen.  En voi sanoa olleeni erityisen pettynyt peruutuksesta ja koin saaneeni pienen hengähdystauon.  Peruutuksen myötä kisapaikan omaaville luvattiin mahdollisuus siirtää osallistuminen 2021,2022 tai 2023 kisaan.  Pandemian ja epätietoisuuden jatkuessa en vuoden 2020 lopussa ollut halukas lunastamaan paikkaani 2021 kisaan (joka kyllä lopulta saatiin järjestettyä suht normaalisti), vaan skippasin sen suorilta.  Syksyllä 2021 sitten kaverin kanssa päätettiin, että 2022 lähdetään.  Itse koin, että tämä oli viimeinen mahdollisuus, sillä en 2021 aikana juossut yhtään ultraa, enkä juoksisi 2022 vuonnakaan, joten myöhemmin en enää jaksaisi enkä pystyisi itseäni ultrakuntoon laittamaan.  Melkoinen 10 kuukauden treenimylly olisi edessä, mutta päätin suhtautua projektiin "One more time with feeling"-asenteella, eli kerran vielä pistäisin kaiken peliin ja sitten ei tarvitsisi enää koskaan.  Harjoitussuunnitelma oli yksinkertainen, ensin puoli vuotta vauhdikasta juoksua ja mäkeä huipentuen Karhunkierroksen 83km kisaan.  Sitten kuukausi hulluna määrää pyörällä ja ajamaan Tahko180-maastopyöräkisa.  Tämän jälkeen 6 viikon hillitön mäkitreenijakso ja parin viikon keventelyn jälkeen kisaan.  Helppo homma ja tekemistä vaille valmis.

Kevään harjoitusjaksossa oli omat haasteensa, mitkä kävin jo Karhunkierros-raportissa läpi.  Kisan jälkeen pää oli myös ihan tyhjä, eikä juoksumotivaatiosta ollut tietoakaan.  Harkitsin useamman viikon vakavasti, että lähden vaan kisaturistiksi ja kaverille huoltajaksi.  Olin ehkä kyseisen matalapaineen ennakoinutkin ja suunnitelman mukaan siirryin pyörän päälle. Tahkolla meni aika mukavasti ja kuukauden juoksutauon jälkeen pääkin oli "parantunut", joten ei muuta kuin Hirvensaloon jumppaamaan. Tein juoksutreeniä sen verran kuin jaksoin ja huvitti, enkä hirveästi pakottanut itseäni.  Kesän mittaan nakuttelin 10 viikon aikana n. 150 tuntia treeniä, joten ei kesä nyt ihan makoillessa mennyt, jos ei nyt varsinaisesti juostessakaan. Puuttuvat tunnit tein edelleen pyörällä ja aloin orientoitumaan siihen, että en tule olemaan (lähelläkään) vuoden 2019 kuntotasoa, mutta silti riittävässä kondiksessa suoriutuakseni UTMB:sta kunnialla. 

Näistä lähtökohdista siis vetelen nyt shortsit ja t-paidan päälle.  Pistän numerolapun tällinkiin ja siirryn Chamonixissa keskusaukiolle odottelemaan starttia.  Edessä on 171km sekä 10000 nousu- ja laskumetriä, joiden aikana juostaan kolmen eri valtion alueella kiertäen Mont Blancin massiivi, kunnes päädytään samaiselle aukiolle takaisin Chamonixiin.  Kauanko siinä menee? Toivottavasti ei enempää kuin 36 tuntia. Nyt mennään.

Kuin sillit sumpussa 2500 muun kanssa odoteltiin vajaat 1,5 tuntia starttia.  Välillä ripsi hiukan vettä niskaan, mutta mitään jatkuvaa sadetta ei onneksi tullut.  Tunnelmaa nostatettiin ansiokkaasti ja mukavan jännittynyt tunnelma väreili ilmassa Vangeliksen pauhatessa kaiuttimista. Ja sitten juostiin.  Kisan ensimmäiset kilometrit ovat huikeat, kun kadun varret ovat täynnä hurraavia katsojia. Olin ihan hyvin sijoittunut lähdössä, enkä jäänyt juurikaan sumppuun, vaan muutaman sadan metrin jälkeen pääsin jo hölkkäämään omaa vauhtia eteenpäin. "Ei kiirettä" hoin itselleni ja olisi monen muunkin kannattanut hokea samaa, sillä oikealta ja vasemmalta lappasi porukkaa ohi, vaikka ihan hiljaa en itsekään juossut. 8km Les Houchesiin on tasaista ja sinne saavuin kohtuullisen nopeasti, juoksin huollosta läpi ja sitten kohti ensimmäistä mäkeä. Mäki lähti nousemaan aika mukavasti, enkä jäänyt mitenkään erityisemmin jalkoihin, vaan pysyin jonossa mukana.  Tämän 900 nousumetrin mäen pääsee vielä nousemaan valoisassa ja nautiskelin maisemista vielä, kun se oli mahdollista, sillä edessä olisi pitkä ja pimeä yö, milloin ei paljon ympärilleen katseltaisi.  Huipulla syvä puhallus ja sitten lähdettiin kaahaamaan alamäkeen. Alku olikin yllättävän jyrkkä, eikä askel oikein lähtenyt rullaamaan, mutta löytyihän se alamäkijalka tovin päästä ja sitten alkoi selkää tulemaan vastaan.  Saint-Gervaisin kylä tuli alamäen jälkeen ja sitä oikein odotin, sillä viime kerralla kylässä oli aivan hurjat karnevaalit pystyssä.  Tottakai nytkin oli ja siinä lasten kanssa ylävitosia heitellessä hymyissä suin saavuin ensimmäiseen kunnon huoltoon ja väliaikapisteeseen.  Mussutin suolakeksejä ja täytin pullot, eikä muuta kuin eteenpäin. Mittarissa 21km ja aikaa kulunut 2h34min.  Vain 7 minuuttia hitaammin kuin viimeksi, joten suht reipas startti tuli näköjään otettua, jopa liian reipas ehkäpä.  Kaivoin otsalampun esiin ja aika pian pimeys laskeutuikin.  Seuraava 10km huoltoväli on melko tasaista ja huomasin, että kantapäissä alkoi tuntua epämiellyttävää kipua. Jotenkin kohtuullista vauhtia sain pidettyä ja ohituksiakin kertyi koko ajan, mutta erityisesti tasaisen asfaltin juokseminen oli jo hiukan tuskaista.  Voihan helvetti.  Karhunkierroksella jalat sattuivat suunnilleen alusta asti, enkä nytkään päässyt kuin 25 kilometriä ennen kuin kivut alkoivat.  Tuskailin kinttujani ja lähestyin seuraavaa Montjoien huoltoa.  Perushuolto ja kohti seuraava isompaa mäkeä, joka alkaa loivahkona ja jyrkkenee koko ajan huippua kohden.  Edelleen vauhti pysyi hyvänä, mutta jokainen askel sattui. Ei mitenkään mahdottomasti, mutta sattui kuitenkin.  Nousun puolivälissä La Balmen huollossa söin tukevasti keksejä ja vesimeloneja, ja jatkoin kohti huippua.  Sattui ja **tutti.  Kivuista huolimatta ylöspäin pääsin ihan hyvin ja ohituksia kertyi edelleen suht tasaisesti. Ympäristö on noissa korkeuksissa jo avointa  ja upea valojono näytti jatkuvan loputtomiin sekä ylös että alas. Todella hienon näköistä, sen mitä kompastumatta sitä ehti ihailemaan.  Pelkäsin jo etukäteen alamäkeä, sillä iskua tulisi jaloille ihan eritavalla kuin ylämäessä.  Bonhommen huipulla sauvat nippuun, hiukan geeliä kitusiin ja sitten mentiin.  Ai ***kele! Ei helvetti! Ei tästä tule mitään.  Tai tulee, mutta ei tämmöistä loputtomiin kestä. En säästellyt itseäni vaan rälläsin 5 kilometrin alamäen Les Chapeuxin huoltoon ja suoraan ensiapupisteelle keskeyttämään.  Ensiavussa tarjouduttiin kyllä auttamaan ja kehotettiin harkitsemaan jatkamista, mutta kokemuksesta tiesin, että ei tätä mikään pelasta.  Paitsi hirveä läjä kunnon särkylääkkeitä, mutta niiden käyttö on kisassa periaatteessa kielletty, enkä kyllä muutenkaan pillereiden voimalla ollut valmis kisaa käymään.  Ajanottochippi leikattiin irti ja se oli siinä. 50km ja about 7,5h se lysti tällä kertaa kesti. 

Garmin
Strava

Olisin varmasti aivan hyvin voinut jatkaa vielä, mutta maaliin en olisi tällä kertaa kisaa näillä jaloilla päässyt. Keskeytys olisi ollut väistämättä edessä enemmin tai myöhemmin, todennäköisesti enemmin.  Otin siis hiukan ennakkoa ja minimoin vahingot.  Yli 30 tunnin ja 120km matkan puurtaminen jatkuvasti sattuvilla jaloilla tuntui täysin ylitsepääsemättömältä urakalta ja sitähän se olisi ollutkin. En ollut enää viimeiseen pariin tuntiin pystynyt juurikaan muuta ajattelemaan kuin kipua ja omat itsesuggestiotaitoni eivät ole niin kehittyneet, että pystyisin asian sulkemaan mielestäni.  Kello oli keskeytyshetkellä 1:30, joten pimeää yötä oli vielä viitisen tuntia jäljellä ja vaikka olisikin ollut hienoa päästä katsomaan auringonnousua ylhäällä vuorilla ja keskeyttää sitten Courmayeriin, tuntui turhalta kärsiä enää yhtään enempää.  Harmittihan se toki vietävästi, sillä muuten kaikki toimi hyvin. Kropasta irtosi vaivatta tarvittavasti tehoa, tankkaus sujui koko ajan moitteettomasti ja tein oikeita ratkaisuja vauhdinjaon suhteen.  Sijoitus koheni joka väliaikapisteellä ja olin keskeytyshetkellä alle 10 minuuttia edelliskertaa jäljessä, eli tuo ensimmäinen vajaa kolmannes kisasta meni kivuista huolimatta selkeästi suunniteltua nopeammin.  Toisaalta turhapa tätä on spekuloida, sillä keskeytys on keskeytys.  Olin sentään suomalaisista ensimmäinen keskeyttäjä, joten edes jonkun tilaston kärkipaikan nappasin itselleni.

Terveisiä Breventilta. Kisan jälkeen oli kerrankin aikaa käydä retkeilemässä

Kisaviikko oli Chamonixissa taas kokonaisuudessaan aivan huikea kokemus ja nyt pääsin lauantaina katsomaan maalialueelle, kun kisan kärki tuli maaliin.  Kisaorganisaatio on niin huippuunsa hiottu, että oli sitten kisaturisti tai kilpailija, niin mitään moitteen sijaa ei voi keksiä.  Tai no joo, Finisher-liivi, oli tänä vuonna ihan harvinaisen rumanvärinen fleecekammotus, joten hyvä vaan, että sellaista ei tarvinnut kotiin raahata.  Jepjep.

Hoka One One Speedgoat 4

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat 4
Luottokenkä, joka toimii aina ja kaikkialla, mutta ei sekään tällä kertaa meikäläisen kantapäitä pelastanut.