UTMB 2019

Ja sitten koitti vihdoin päivä, jota tässä oli jo jokunen vuosi odoteltu.  Tämä projekti nostettiin ensimmäisen kerran pöydälle syksyllä 2014, vuoden 2015 aikana sitä ryhdyttiin toteuttamaan asian vaatimalla vakavuudella, 2016 kerättiin pisteitä, 2017 tuli arvonnasta hylsy, 2018 tuli toinen hylsy ja 2019 siis vihdoin tosiaan suoraan mukaan.  Laskutavasta riippuen tätä on nyt siis 4 tai 5 vuotta työstetty ja viimeiset 1,5 vuotta kaikki mitä on tehty, on tehty vain ja ainoastaan tätä kisaa varten.  Mistä siis on kysymys?  No, semmoisesta melko massiiviseksi paisuneesta vuorijuoksukisasta, joka kulkee nimellä UTMB (Ultra Tour du Mont Blanc) ja edustaa ainakin itselleni sitä polku-/vuorijuoksun kuningaskilpailua.  Chamonixista Ranskasta lähdetään, kierrellään 170km ja 10000 nousumetrin verran pitkin mäkiä käyden välillä Italiassa ja Sveitsissä päätyen toivottavasti joskus 1,5 vuorokautta myöhemmin takaisin Chamonixiin.  Semmoinen kisa se on ja sinne mennään noin 2500 muun kanssa.

Valmistautuminen kisaan on sinällään ollut helppoa, että jo vuoden 2018 tammikuussa saatuani toisen kerran tyhjän arvan, tiesin 2019 pääseväni varmuudella mukaan.  Siitä sitä alettiin rakentelemaan vuorikuntoa sopivilla välikisoilla urakkaa höystäen.  2018 oli aikamoinen savotta ja jonkin verran tuli edelleen painiskeltua jo pitkään riesana olleiden jalkavaivojenkin kanssa.  Tähän vuoteen lähdin välitavoitteen kautta, joka oli kesäkuun alussa kisailtu DXT, johon valmistautumista avasinkin jo kisaraportissa.  Olin etukäteen laskenut, että DXT:n jälkeen otan aktiivista palauttelua kaksi viikkoa ja juhannukselta aloitan taas totisen treenin.  Olin ohjelmoinut 2x3 viikon treeniblokit, joiden välissä yksi hiukan kevyempi viikko.  Siihen perään 2 viikon maltillinen kevennys ja kisaviikolla pelkkää lepoa ja kevyttä jaloittelua.  Harjoitusjaksoilla tuntimäärät olivat keskimäärin n. 15h/vko nousten enimmillään reiluun 19 tuntiin.  En tehnyt mitään megalomaanisia sankaritreenejä, mutta viikkoon tuli kuitenkin yleensä kaksi yli 3h harjoitusta ja useampia 2h harjoituksia.  Fillarilla ajoin paljon matalatehoista pk-treeniä ja juosten lähinnä mäkitreeniä vaihtelevilla tehoilla.  Jos tuollaiseen kisaan on menossa, ei tasaisella hölkkäilystä ole juurikaan hyötyä, joten Hirvensalossa tuli hinkattua mäkeä enemmän kuin riittävästi.  Nyt, kun treenit on tehty, olen kerännyt nousumetrejä (elokuun loppuun mennessä) yhtä paljon kuin koko viime vuonna yhteensä.  Eli ihan kohtuullinen lisäys mäkitreenin määrässä on, vaikkakaan ei noilla meikäläisen nousumetreillä vieläkään leuhkimaan voi alkaa.  Tavoitteena oli harjoitella niin paljon ja hyvin kuin mahdollista ja mielestäni siinä onnistuin, joten menisipä kisa miten hyvänsä, niin ainakaan ei tarvitse jossitella, että teinkö riittävästi.  Ehkä en tehnyt, mutta enempään en olisi pystynyt.

Chamonixiin saavuttiin keskiviikkona ja torstai kului melko nopeasti festivaalitunnelmasta nauttiessa. Hoidettiin varustetsekkaus, kannustettiin kaverit TDS:lta maaliin ja välpättiin kisavarusteita kuntoon. Pientä kisakutinaa alkoi jo olla, eikä millään olisi enää malttanut odotella omaa starttia. Perjantaina ei ihmeitä ponnisteltu, vaan päivä meni lepäillessä ja lopulta neljän paikkeilla alettiin valmistautua lähtöön. Olimme hyvissä ajoin lähtöpaikalla jo viiden aikoihin ja saimme aika hyvät paikat varmaan ensimmäisen 300 joukossa. Tunnelmaa luotiin tehokkaasti, musiikki pauhasi ja kellon lähestyessä kuutta alkoi jo pieni liikutus vallata mielen. Kohta sitä mennään!

Jos ei ihan lähtöhetkellä vielä oikein tajunnatkaan, mistä on kyse, niin ensimmäiset kilometrit läpi Chamonixin saivat kylmät väreet pintaan. Koko kaupunki oli saapunut paikalle ja reitin varrella oli tuhansia ihmisiä kannustamassa kisailijat matkaan. Ensimmäiset 8km mennään tasaista kohti Les Houchesia, mistä varsinainen polkuosuus alkaa. Etuosan lähtöpaikasta sai tässä kohtaa maksaa ja tulin ohitetuksi varmaan 200 kertaa tuolla osuudella. Pidin vauhdin ja sykkeen kurissa, mutta silti saavuin ekaan huoltoon jopa hiukan ennakoitua nopeammin. Kone oli lämmennyt mukavasti ja päästiin vihdoin tositoimiin. Olen tässä kovasti koittanut muistella, millainen eka mäki oli, mutta mitään selkeää mielikuvaa ei ole. Ylipäätäänkin tuntuu siltä, että ainakin nyt muutama päivä kisan jälkeen koko reissu muodostuu enemmänkin tunnelmista ja tuokiokuvista kuin selkeästä näkemyksestä, mitä missäkin ja milloinkin tapahtui.  Varsinkaan ensimmäisestä yöstä en pysty muodostamaan mitään aikajanaa tapahtumista. En siis ehkä edes yritä kuvailla etenemistä kovin täsmällisesti.

Oli miten oli, niin sen muistan, että mäki nousi oikein mukavasti ja ohitin aika paljon väkeä ja alamäessä porukkaa jäi taakse vielä reilummin. Ekan vuoren jälkeen pudoteltiin suoraan Saint-Gervaisin kylään, missä oli aivan älyttömät karnevaalit käynnissä. Lasten kanssa läpsittiin vitosia kadunvarrella ja hymy huulilla kohti pimeää yötä ja seuraavaa mäkeä. Seuraavat 10 tuntia ovat (kirjaimellisesti) hämärän peitossa. Matka eteni sujuvasti sekä ylä- että alamäkeen, välillä tuuli julmasti ja meinasi olla kylmä, mutta seuraavaksi olikin suojaisaa ja hiki. Huoltoja tuli ja meni ja tuntui, että jokaisessa jätin porukkaa reilusti taakseni. En erityisemmin hätäillyt huolloissa, mutta en  toisaalta jäänyt oleskelemaankaan. Olisikohan Les Chapieuxin huollossa ollut varustetsekkaus, minne saapuessa juoksin polusta ohi ja vedin pannut alamäkeen. Polvi otti vähän osumaa, mutta en tätä edes huomannut ennenkuin tunteja myöhemmin ihmetellessäni, miksi sääri on veressä. Pimeässä yössä jatkettiin matkaa ja reitin korkeimmat kohdat ohitettiin ilman mahdollisuutta nauttia maisemista. Vasta Mont Favrelta pudoteltaessa alas kohti Courmayeria ja dropbag-huoltoa aurinko nousi ja maisema alkoi avautua. Onhan nämä auringonnousut vuorilla aina sellaisia, että jo ihan sitä varten kannattaa raahautua paikalle. Tuo mäki jäi muutenkin mieleen, sillä 8km matkalla tiputetaan 1000m alaspäin ja varsinkin laskun loppuosa on todella jyrkkää siksakkia laskettelurinteen reunametsikössä. Useampi selkä tuli saavutettua alamäessä ja samalla tein huoltosuunnitelmaa dropbagia silmällä pitäen.  Oikea polvi oli vähän juilinut ja kantapäissä oli ikäviä tuntemuksia, joten särkylääkettä pitäisi varmaan ottaa. Mitään muita ongelmia ei ollut, joten turha siellä olisi enempää tuhlata aikaa. Vedin hiukan pastaa, täydensin energiavarastot (sekä miehen että laitteiden) ja vaihdoin kuivaa päälle. Alle 20 minuutin huolto se taisi olla ja näin jälkikäteen voin viisastella, että sukatkin olisi pitänyt vaihtaa, eikä vain tyhjätä hiekkoja kengistä.  Olisi saattanut selvitä hiukan vähemmillä rakoilla loppumatkasta.  Paljastettakoon nyt, että olin tehnyt itselleni 30h tunnin alitukseen tähtäävän melko optimistisen aikataulun, josta olin huollosta lähtiessäni noin 40 minuuttia jäljessä. Nyt oli 80km ja about 5000m nousua takana, joten puoliväli lähestyi, päivä oli vihdoin valjennut ja kaiken kaikkiaan tunnelma ja kondis olivat oikein mallillaan.

Seuraava reilu 35km Courmayerista La Foulyyn oli ehdottomasti kisan hienointa antia.  Muutamaa isompaa nousua nousua lukuunottamatta, pitkiä pätkiä sai juosta polveilevaa, helppoa polkua ja maisemat olivat kuin suoraan postikortista.  Pitkän pimeässä puskemisen jälkeen oli upeaa nauttia päivänvalosta ja helposta juoksusta.  Taivas oli kirkas ja vaikka ei nyt varsinaisesti hellettä ollut, niin kyllä siinä keskipäivän tunteina hiki tuli ja nesteytyksestä sai pitää tarkasti huolta.  La Foulysta Champex-Laciin nostatin taistelutahtoani puskea viimeinen kolmen nousun rypäs kunnialla läpi. Tähän asti kaikki oli mennyt enemmän kuin hyvin, joten miksi ei menisi loppuun asti. Jalat toimivat mäessä edelleen hyvin, energiapuolella ei ollut mitään hämminkiä ja fiiliskin oli pysynyt suurimman osan ajasta korkealla. Olin tosin päättänyt jo hyvissä ajoin, että en jumalauta lähde tähän kisaan murjottamaan ja voivottelemaan kamalaa kohtaloani, vaan nautin ja otan irti kaiken ilon (tai tuskan), mitä reitti eteen heittääkään. Sen takiahan täällä oltiin.  Joo, mutta isot pojat oli kertoneet, että Champexista tämä kisa tosissaan vasta alkaa ja viimeisen 40km aikana selviää, minkälaiseen lopputulokseen reissu päättyy. Olin Champex-Lacissa n. 1h20min aikataulustani jäljessä, mutta edelleen suunnilleen 31h loppuaika olisi tehtävissä. Ennen nousua La Gietelle juostiin pitkähkö siirtymä pitkin metsäautoteitä ja tässä kohtaa kuumuus ja valvominen alkoivat tehdä tehtävänsä. Olin ollut hereillä about 30 tuntia, josta liikkeellä yli 22 tuntia ja nyt alkoi tulla väsy. Hoipertelin siinä tiellä ja etsiskelin jo sopivaa puuta, jonka katveessa ottaa pienet päikkärit, kun kaksi jenkkiä juoksi mut kiinni. "Hey dude, are you ok?" "Yep,  I´m just a little bit tired."  "You should stick with us!"  No, selvä homma. Iskin jenkkien peesiin ja amerikkalaisille tyypillisesti kaverit puhuivat koko ajan.  Siis koko ajan.  Kyllähän siinä väsymys hälveni sitä höpötystä kuunnellessa ja välillä jopa osallistuinkin keskusteluun.  Mäkikin nousi kuin huomaamatta ja lopulta olimme melkein La Gieten huipulla, missä oli lehmätila ja jäimme nalkkiin polulle, kun kaksi jumalattoman kokoista sarvipäätä blokkasi etenemisen.  Siinä sitä ihmeteltiin tovi, kunnes eräs rohkea naisjuoksija "Well, I grew up on the farm!" tuli hätyyttelemään lehmät pois tieltä ja me mammanpojat pääsimme jatkamaan matkaa.  Ylös päästyämme olin jo täysin virkeä, kiitin kavereita avusta ja ampaisin alamäkeen.  Juoksu oli taas oikein mukavaa ja mietiskelin siinä, että enää kaksi mäkeä ja homma on valmis.  Trientissä suht reipas huolto ja samantien seuraavaan mäkeen.  Tämä oli lopun mäkikolmikosta helpoin ja taittuikin kuin huomaamatta.  Hiukan ennen Les Tseppesin toppia oli tarpeen kaivaa taas otsalamppu esiin, sillä aurinko alkoi laskea.  Ja voihan ***kele!  Lamppu oli seonnut jotenkin akunvaihdon, kosteuden tjms. vaikutuksesta ja käyttäytyi ihan miten sattuu.  Valo pysyi n. 10 sekuntia päällä, kunnes pudotti itsensä säästömoodiin, jolla ei oikeastaan tehnyt mitään.  Siinä lampun kanssa säätäessä kului yllättävän paljon aikaa, mutta pakko oli jotain keksiä, sillä alamäkeen ei niin huonolla valolla pystyisi juoksemaan.  Lopulta tajusin resetoida lampun, minkä jälkeen se alkoikin toimia kuten pitää.  Huhheijaa ja mäkeen taas.  Siinä säätäessä useampikin kaveri tuli meikäläisestä ohi, mutta taisin suurimman osan saavuttaa ja ohittaa taas alamäessä.  Vallorcinen huoltoon tullessani ajatukset olivat jo viimeisessä mäessä ja päätinkin olla todella nopea huollossa, sillä arvioni mukaan semmoinen 31,5h loppuaika saattaisi edelleen olla tehtävissä. Aikaa oli kulunut 27:49h ja loppumatkaan olin budjetoinut 3,5h. Otin huollossa pikaisen suolentyhjennyksen, pari appelsiinilohkoa, täytin juomapullot ja eteenpäin.

Vallorcinesta Col des Montetsiin mentiin ~4km hyvin loivasti nousevaa tietä, joka olisi ollut juostavissa, mutta eipä jaksanut juosta.  Reipasta sauvakävelyä pistelin menemään ja pimeydessä katselin viereisen vuoren takana lyöviä salamoita.  Onneksi olivat toisella puolella solaa kuin mihin olimme menossa, sillä en nyt kyllä enää mitään ukkosmyräkkää kaivannut niskaani viimeiselle etapille.  Jo tuossa siirtymällä alkoi olla vähän voimaton olo ja kun varsinaiseen nousuun Tête aux Ventsille lähdettiin, kävi selväksi, että nyt tulee pitkä viimeinen mäki.  Vatsassa ei kaikki ollut ihan kunnossa ja jaloista alkoi olla kaikki vääntö pois. Kuplivan pahoinvoinnin sain suolalla ja juomalla taittumaan, mutta jalkaa ei enää riittänyt reippaaseen nousuun. Olisi ne kintut vielä vähän voineet jaksaa, mutta näköjään se 155km riitti.  Fundeerasin asiaa ja totesin, että riittää kunhan pistän vaan tossua toisen eteen.  Kunhan vain etenen, niin lopulta se mäki loppuu ja alamäkeen pystyisin todennäköisesti ainakin joten kuten hölkkäämään.  Pitkähän se mäki oli ja ainakin tuntui myös hankalalta. Tiedä sitten, oliko se oikeasti niin paha kuin miltä tuntui.  Päätin, että pysähdy en, vaikka mikä olisi ja niin vain se toppikin sieltä tuli.  Ylhäällä mentiin aika pitkä siirtymä kivikossa pujotellen ja siinä matkalla saavutin suomalaiskaksikon joka osallistui PTL:aan. (300km, 25000 nousumetriä).  Kaverukset olivat olleet maanantaista asti reissussa eli siinä vaiheessa about 135 tuntia ja silti ihan hyvällä mielellä, joten oma pinnistely tuntui aika vaatimattomalta tuohon verrattuna.  Vaihdoin siinä muutaman sanan, toivottelin tsempit loppumatkaan ja painelin viimeiseen La Flégèren huoltoon, mistä olisi 8km alamäkeä maaliin. Flegussa olin ajassa 31:30h ja päätin, että alle 33h tämä hoidetaan maaliin.  Käytin siis tähän Vallorcine - La Flégère välin 11km matkaan lähes 4 tuntia, joten oli se kyllä aivan toivottoman hidasta.  Ei se alamäkikään mitään helppoa ollut, mutta pääosin pystyin kuitenkin lönköttelemään mäen alas.  Alhaalla kylässä oli vielä vajaat pari kilsaa tasaista jäljellä ja sen enimmäkseen juoksin.  Kello oli about puoli kolme yöllä ja kadut olivat lähes tyhjinä. Lähdön kaltaisesta urheilujuhlasta ei siis paljoa ollut maalisuoralla jäljellä.  Kaveri oli vastassa about puoli kilsaa ennen maalia ja yhdessä juostiin loppumatka ihan kunnon vauhtia maaliin.  Kello pysähtyi aikaan 32:40:56.

Garmin data 1/2 ja 2/2
Strava 1/2 ja 2/2
Tulokset

Olihan se reissu ja nyt muutama päivä kisan jälkeen pää lyö edelleen tyhjää.  Tämä kisa on hallinnut kaikkea urheiluani nyt jo monen vuoden ajan ja nyt se on hoidettu.  Pitäisi kai tuntea jotain valtavaa voitonriemua ja tirauttaa pari onnenkyyneltä, mutta ei oikein lähde.  Olen mä kokonaisuudessaan suoritukseen aivan valtavan tyytyväinen, sillä jos ylioptimistinen tavoite oli 30h ja takalaitana 36h, niin aika perusvarmasti pistelin siihen väliin.  Jäähän tuossa hiukan jossiteltavaa, että olisiko kuitenkin pitänyt ottaa vielä kunnon huolto Vallorcinessa, eikä kiirehtiä, mutta turha siitäkään nyt on murehtia. Oliko se aika nyt tunnin huonompi tai parempi, niin mitäpä väliä sillä on.  Noin 27 tuntia oli erinomaista etenemistä ilman mitään varsinaisia ongelmia.  Sain nauttia matkasta ja maisemista ilman tuskaa ja ahdistusta, joten kyllähän siitä kokemuksesta pidemmällä aikavälillä jää parempi muistijälki kuin tunnin nopeammasta loppuajasta.  Kuumat olosuhteet verottivat kisailijoita raskaalla kädellä sillä 2543:sta lähteneestä 987 keskeytti.  Keskeytysprosentti oli siis lähemmäs 40%, mikä on aika iso.  Oma sijoitus oli lopulta 194, eli parhaan 8% joukkoon pääsin ja ei sitä nyt ihan huonona suorituksena voi pitää.  Kokonaisuudessaan treenit tuntuivat purreen toivotusti. Jaksoin ja pystyin sen, mikä pitääkin, eikä pää edes meinannut pettää, vaikka loppu menikin hankalaksi.  Hirvensalon alpeilla tehdyt sadat nousut tekivät tehtävänsä, sillä vihdoin olen saanut nousukykyni sille tasolle, että omassa vauhtiryhmässäni pysyn ylämäessäkin porukan mukana ja nyt pääsin jo monesta ohikin.  Alamäki kulki edelleen aika mukavasti, sillä kisan aikana musta meni alamäessä ohi tasan kaksi tyyppiä ja itse ohitin todennäköisesti toista sataa.  Ei tehty työ siis hukkaan mennyt, sillä sai tuosta reissusta hyväkuntoisena huomattavasti mielekkäämmään kokemuksen kuin mitä se olisi ollut, jos jalka tai kunto ei olisi riittänyt näin hyvin.

Katopa tuosta vaikka lyhyt video, niin hahmotat vähän, mikä on homman mittakaava.

Melkoinen kokemushan tuo koko UTMB-viikko ihan kokonaisvaltaisestikin kyllä oli.  10000 juoksijaa eri matkoilla ja siihen valtava määrä huoltajia ja kisaturisteja päälle, joten kunnon festivaalit Chamonixissa olivat koko viikon käynnissä.  Järjestelyt oli hiottu niin huippuunsa, että edes yrittämällä en keksi mitään valittamisen aihetta.  Vaikka ei mihinkään kisaan osallistuisikaan, niin kyllä tuolla kannattaa joskus käydä haistelemassa kisatunnelmaa, jos tämä skene yhtään kiinnostaa. Ei taida tämän mittakaavan tapahtumaa tässä lajissa olla missään muualla maailmassa.  Omaltani osaltani tämä on nyt todennäköisesti käsitelty ja on aika kääntää sivua, mutta mistäs sitä koskaan tietää, josko vaikka joskus tulisi vielä uudelleenkin yritettyä.

Hoka One One Speedgoat 3

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat
Tästä on muodostunut nyt mun luottokenkä, eikä pettänyt näin pitkällä matkallakaan.  Lihakset pysyivät vetreinä ja jalkapohjat kunnossa hirveästä alamäkirynkytyksestä huolimatta. Pito ja juoksutuntuma ovat oikein hyvät, kun tuohon korkeampaan pohjaan on nyt tottunut.  Rakkoja tuli jalkoihin aivan poskettomat määrät, mutta syytän siitä enemmän kuumaa ja pölyistä keliä kuin kenkää.  Kynsivaurioita ei tullut lainkaan, mikä on ennenkokematonta.