Vaarojen maraton 65km 2019

Jes, jes!  Taas yhden välivuoden jälkeen perinteiselle ruskaretkelle Kolille.  Ennen UTMB:a olin jo ikäänkuin päättänyt lähteä Vaaroillekin, mutta jätin kuitenkin ilmoittautumatta.  Ajattelin, että on fiksumpaa tsekata ensin UTMB:n jälkeinen kondis ja motivaatio ennenkuin alkaa lyömään ilmoa sisään mihinkään.  Olin kesän mittaan hiukan jopa pallotellut mielessäni ajatusta lähteä toteuttamaan UTMB+Vaarat130 -tuplaa, minkä vain kaksi ihmistä on tähän mennessä tehnyt, mutta hylkäsin tämän idean oikeastaan heti Ranskan reissun jälkeen.  Vaikka palautumisen saisikin  kisojen välissä olevan 5 viikon aikana onnistumaan, niin totesin, että nyt ei kyllä motivaatio riitä enää tänä vuonna tuollaiseen urakkaan.  Pidättäydyin siis tästä hullutelusta, vaikka alkuperäisten puheideni vastaisesti asiaa kyllä ihan vakavasti harkitsin.

Kaverilta vapautukin sopivasti paikka 65km matkalle, joten lähtöpäätös oli helppo tehdä.  Tuo olikin houkuttelevampi vaihtoehto kuin 43km, sillä 65km reitti kiertää ns. Eteläpään lenkin, joka itseltäni on vielä kokematta. Kaikilla aikaisemmilla Kolin reissuilla olen juossut nyt jo ohjelmistosta poistuneen 86km reitin, joka on siis 43km reitti tuplana ja tuo reitti ei Eteläpään kautta mene.  Kuulopuheiden mukaan Eteläpää on melkoista myllytystä ylösalas pienipiirteisillä poluilla,  joten pitäähän semmoinen nyt itse päästä kokemaan.  Mitään kovin kummoista treeniä en ehtinyt tai jaksanut tehdä UTMB:n jälkeen, vaan lähinnä liikunta oli kevyttä hölkkää ja pyöräilyä.  Pari reippaampaa vk-lenkkiä kävin rykäisemässä ja kulku oli ihan kohtuullista, joten luottavaisin mielin lähdin kisaan.  Lasketaan vahvan peruskunnon varaan ja pidetään sormet ristissä toivoen, että kroppa on jo toipunut edellisestä koettelemuksesta.  Kisataktiikkana olisi painaa turhia säästelemättä niin pitkään kuin suinkin mahdollista ja loppu sitten väkisin.  Helpolla en aikonut itseäni päästää.  Aikatavoitetta ei oikeastaan ollut, mutta kyllä 9 tuntia nyt pitäisi kai jonkinlainen takalaita olla.

Ennen starttia Kolille oli ehtinyt tulla talvi ja jouduin nöyrtymään jopa pitkiin trikoisiin (tämä tosin päivän mittaan osoittautui turhaksi vässyköinniksi).  Muita toimenpiteitä sääolosuhteet eivät oikeastaan aiheuttaneetkaan, sillä päiväksi luvattiin lämpötilat nollan tuntumaan ja sateetonta. Aivan hyvä juoksukeli siis. Lähtölaukaus kajahti klo 7.03 ja aamuhämärässä sännättiin lumiseen metsään. On tuo "lähtösuora" joskus tullut vedettyä kovempaakin, mutta aika nopeasti nytkin tuntui mittari lyövän punaiselle. Aijai ja voivoi, ei hyvältä näytä. Rimpuilin siinä pienessä porukassa alun, mutta n. 7km kohdalla lyhyellä tieosuudella oli pakko antaa muiden mennä ja pudotella sykettä. Juoksu sinällään kulki ihan ok, mutta jotenkin ponnettomalta touhu vaikutti, jos koetti oikeasti ylläpitää kunnon juoksuvauhtia. Ekaan huoltoon Rykiniemeen (19km) tulin vajaat 10min jäljessä optimistista 8h aikataulua, joten se meni siinä. Rykiniemessä virkistävä vesistönylitys, vesipullot täyteen ja kohti Eteläpäätä. Nyt sain sykkeet jotakuinkin asettumaan, mutta samalla hyytyi vauhti. Tähän vaikutti osaltaan varmasti myös ennakko-odotusten mukainen ylösalas jumppaaminen pienellä lumisella polulla, mutta ei sitä hitautta kyllä pelkästään reitin piikkiin voi pistää.  Mitään hämminkiä ei varsinaisesti ollut, mutta vauhtia ei vaan irronnut lainkaan toivottuun tapaan. Kaiken kaikkiaan Eteläpää ei ehkä ihan myyttisen maineensa veroinen kokemus ollut, mutta oli sieltä silti mukava päästä pois Kiviniemen (39km) huoltoon ja takaisin tutulle perusreitille. Kiviniemessä olin jo 25 minuuttia 8h aikataulusta jäljessä, joten siinä suli myös 8,5h tavoiteaika. Nyt pitäisi keksiä jotain, sillä päivänselvää oli, että vauhtijalat olivat jääneet Ranskaan.  Jos jatkaisin väkisin yrittämistä, tulisi loppumatkasta tuskainen ja epämiellyttävä, eikä loppuaika todennäköisesti silti olisi mikään kovin kummoinen. Päätin siis hylätä kilpajuoksun ja siirtyä ultramoodiin. Junttaisin lopun parasta mahdollista vauhtia, mutta silti silleesti armollisesti, että hirveällä pakolla ei tarvitsisi kaikkia kohtia mennä, jos ei jalkaa riittäisi. Tällä tyylillä olen yleensä noita pidempiä matkoja tehnyt ja se on kantanut ihan hyviin lopputuloksiin. Kiviniemessä reitti yhtyi tosiaan marareittiin ja poluilla alkoi vihdoin näkyä muitakin ihmisiä. Alkuryysiksen jälkeen olin tehnyt matkaa koko lailla yksikseni, joten hitaampien maratoonareiden ohittelu toi piristävää vaihtelua matkaan.

(c) ONEVISION.FI

Tuli jopa sellainen valheellinen olo, että tässähän mennään aika kovaa, kun sai ohitella muita juoksijoita, mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että ainakin pari sijoitusta hävisin tälläkin välillä.  Matka eteni erittäin mutaisella ja liukkaalla polulla kuitenkin yllättävän vaivattomasti ja tulihan se Ryläyskin lopulta tarvottua läpi.  Jotkut kahjot olivat Ryläyksen huipulle rakentaneet telttasaunan ja jalluakin olisi ollut tarjolla.  Poikkeuksellisesti skippasin snapsin tällä kertaa ja siirryin samantien alamäkeen.  Alamäki  rullasi mukavasti ja Peiponpellon (54km) huoltoon tulin suunnilleen ajassa 7:15h.  Ynnäilin siinä, että eiköhän se viimeinen 11km nyt reilussa puolessatoista tunnissa pitäisi taipua ja 9h alitus sentään onnistuisi.  Tämä viimeinen etappihan on suhteelisen helppoa maastoa, vaikka muutama napakampi nousu siihen vielä osuukin, joten etenin kevyellä hölkällä helpot pätkät, tunkkasin voimalla ylämäet ja alamäet rallattelin leppoisasti alas.  Sataman väliaikamatolla ajassa 8:23h ja loppunousun reilun 2km matkan menin turhia repimättä.  Maaliintuloväylä on armollinen, sillä punaiselle matolle tullaan mutkan takaa ja viimeisen 50m voi juosta esittäen, että koko loppunousuhan tässä on juostu.  Kello pysähtyi aikaan 8:44.36.

Tulokset
Garmin data
Strava

Mitäköhän tuosta nyt sanoisi.  Juoksu oli oikeastaan kaikella tapaa täysin ongelmaton ja periaatteessa oli aivan mukaavakin suurimman osan ajasta.  Surkea vauhti aluksi vähän harmitti, mutta kun tilanteen hyväksyi, niin loppumatka meni hyvällä fiiliksellä.  Sijoitus oli (maaliinpäässeissä) miehissä 15/99 ja kokonaiskilpailussa 17/139.  Sen puoleen ei siis mennyt yhtään pöllömmin.  Taisin vaan etukäteen yliarvioida vauhtini ja jostain 8h loppuajasta haaveilu ei alun alkaenkaan ollut järin realistista.  En nyt pistä tätä keskeneräisen palautumisen piikkiin, mutta kyllä fakta on, että tästä kropasta oli vauhtiominaisuudet kadonneet tyystin sekä UTMB-treenin että kisan myötä.  Tuommoinen ultrajunttaaminen, mitä vajaat puolet matkasta lopulta tein, tuntui sujuvan vallan mainiosti ja matkaa olisi tarvittaessa voinut hyvin vielä jatkaakin.  Olisi varmaan sittenkin pitänyt lähteä sille 130:lle...

Kaiken kaikkiaan oli taas todella hieno reissu ja kuten tässä on monesti jo tullut todettua, niin kyllä Koli vaan on Koli.  Huoltojen surkuhupainen tarjoilu (vettä), reitin haastavuus ja arvaamattomat sääolosuhteet tekevät tästä täydellisen siirtymäriitin kisakaudesta ylimenokauteen ja kohti uusi seikkailuja.  Ensi vuonna en kyllä tällaisille pikamatkoille enää harhaudu, vaan jos Vaaroille lähdetään, niin sitten nautitaan koko rahan edestä 130km.

Hoka One One Evo Speedgoat

The Weapon of Choice: Hoka One One Evo Speedgoat
Perus-Speedgoatin kisaisempi sisarmalli, jossa pohja- ja vaimennuselementti on sama, mutta päällinen täysin erilainen.  Kevyempi ja ketterämpi kuin perusmalli, mutta ei omaan jalkaan istu kuitenkaan aivan yhtä hyvin, joten nauhoituksen kanssa pitää olla vähän tarkempi.  Pohjakuvio olisi voinut mudassa olla rajumpikin, mutta ei pidon kanssa mitään varsinaisia ongelmia ollut.  Päällinen tuntui märissä olosuhteissa toimivan upeasti, ei imenyt kosteutta ja pumppasi veden ulos kengästä todella nopeasti.  

UTMB 2019

Ja sitten koitti vihdoin päivä, jota tässä oli jo jokunen vuosi odoteltu.  Tämä projekti nostettiin ensimmäisen kerran pöydälle syksyllä 2014, vuoden 2015 aikana sitä ryhdyttiin toteuttamaan asian vaatimalla vakavuudella, 2016 kerättiin pisteitä, 2017 tuli arvonnasta hylsy, 2018 tuli toinen hylsy ja 2019 siis vihdoin tosiaan suoraan mukaan.  Laskutavasta riippuen tätä on nyt siis 4 tai 5 vuotta työstetty ja viimeiset 1,5 vuotta kaikki mitä on tehty, on tehty vain ja ainoastaan tätä kisaa varten.  Mistä siis on kysymys?  No, semmoisesta melko massiiviseksi paisuneesta vuorijuoksukisasta, joka kulkee nimellä UTMB (Ultra Tour du Mont Blanc) ja edustaa ainakin itselleni sitä polku-/vuorijuoksun kuningaskilpailua.  Chamonixista Ranskasta lähdetään, kierrellään 170km ja 10000 nousumetrin verran pitkin mäkiä käyden välillä Italiassa ja Sveitsissä päätyen toivottavasti joskus 1,5 vuorokautta myöhemmin takaisin Chamonixiin.  Semmoinen kisa se on ja sinne mennään noin 2500 muun kanssa.

Valmistautuminen kisaan on sinällään ollut helppoa, että jo vuoden 2018 tammikuussa saatuani toisen kerran tyhjän arvan, tiesin 2019 pääseväni varmuudella mukaan.  Siitä sitä alettiin rakentelemaan vuorikuntoa sopivilla välikisoilla urakkaa höystäen.  2018 oli aikamoinen savotta ja jonkin verran tuli edelleen painiskeltua jo pitkään riesana olleiden jalkavaivojenkin kanssa.  Tähän vuoteen lähdin välitavoitteen kautta, joka oli kesäkuun alussa kisailtu DXT, johon valmistautumista avasinkin jo kisaraportissa.  Olin etukäteen laskenut, että DXT:n jälkeen otan aktiivista palauttelua kaksi viikkoa ja juhannukselta aloitan taas totisen treenin.  Olin ohjelmoinut 2x3 viikon treeniblokit, joiden välissä yksi hiukan kevyempi viikko.  Siihen perään 2 viikon maltillinen kevennys ja kisaviikolla pelkkää lepoa ja kevyttä jaloittelua.  Harjoitusjaksoilla tuntimäärät olivat keskimäärin n. 15h/vko nousten enimmillään reiluun 19 tuntiin.  En tehnyt mitään megalomaanisia sankaritreenejä, mutta viikkoon tuli kuitenkin yleensä kaksi yli 3h harjoitusta ja useampia 2h harjoituksia.  Fillarilla ajoin paljon matalatehoista pk-treeniä ja juosten lähinnä mäkitreeniä vaihtelevilla tehoilla.  Jos tuollaiseen kisaan on menossa, ei tasaisella hölkkäilystä ole juurikaan hyötyä, joten Hirvensalossa tuli hinkattua mäkeä enemmän kuin riittävästi.  Nyt, kun treenit on tehty, olen kerännyt nousumetrejä (elokuun loppuun mennessä) yhtä paljon kuin koko viime vuonna yhteensä.  Eli ihan kohtuullinen lisäys mäkitreenin määrässä on, vaikkakaan ei noilla meikäläisen nousumetreillä vieläkään leuhkimaan voi alkaa.  Tavoitteena oli harjoitella niin paljon ja hyvin kuin mahdollista ja mielestäni siinä onnistuin, joten menisipä kisa miten hyvänsä, niin ainakaan ei tarvitse jossitella, että teinkö riittävästi.  Ehkä en tehnyt, mutta enempään en olisi pystynyt.

Chamonixiin saavuttiin keskiviikkona ja torstai kului melko nopeasti festivaalitunnelmasta nauttiessa. Hoidettiin varustetsekkaus, kannustettiin kaverit TDS:lta maaliin ja välpättiin kisavarusteita kuntoon. Pientä kisakutinaa alkoi jo olla, eikä millään olisi enää malttanut odotella omaa starttia. Perjantaina ei ihmeitä ponnisteltu, vaan päivä meni lepäillessä ja lopulta neljän paikkeilla alettiin valmistautua lähtöön. Olimme hyvissä ajoin lähtöpaikalla jo viiden aikoihin ja saimme aika hyvät paikat varmaan ensimmäisen 300 joukossa. Tunnelmaa luotiin tehokkaasti, musiikki pauhasi ja kellon lähestyessä kuutta alkoi jo pieni liikutus vallata mielen. Kohta sitä mennään!

Jos ei ihan lähtöhetkellä vielä oikein tajunnatkaan, mistä on kyse, niin ensimmäiset kilometrit läpi Chamonixin saivat kylmät väreet pintaan. Koko kaupunki oli saapunut paikalle ja reitin varrella oli tuhansia ihmisiä kannustamassa kisailijat matkaan. Ensimmäiset 8km mennään tasaista kohti Les Houchesia, mistä varsinainen polkuosuus alkaa. Etuosan lähtöpaikasta sai tässä kohtaa maksaa ja tulin ohitetuksi varmaan 200 kertaa tuolla osuudella. Pidin vauhdin ja sykkeen kurissa, mutta silti saavuin ekaan huoltoon jopa hiukan ennakoitua nopeammin. Kone oli lämmennyt mukavasti ja päästiin vihdoin tositoimiin. Olen tässä kovasti koittanut muistella, millainen eka mäki oli, mutta mitään selkeää mielikuvaa ei ole. Ylipäätäänkin tuntuu siltä, että ainakin nyt muutama päivä kisan jälkeen koko reissu muodostuu enemmänkin tunnelmista ja tuokiokuvista kuin selkeästä näkemyksestä, mitä missäkin ja milloinkin tapahtui.  Varsinkaan ensimmäisestä yöstä en pysty muodostamaan mitään aikajanaa tapahtumista. En siis ehkä edes yritä kuvailla etenemistä kovin täsmällisesti.

Oli miten oli, niin sen muistan, että mäki nousi oikein mukavasti ja ohitin aika paljon väkeä ja alamäessä porukkaa jäi taakse vielä reilummin. Ekan vuoren jälkeen pudoteltiin suoraan Saint-Gervaisin kylään, missä oli aivan älyttömät karnevaalit käynnissä. Lasten kanssa läpsittiin vitosia kadunvarrella ja hymy huulilla kohti pimeää yötä ja seuraavaa mäkeä. Seuraavat 10 tuntia ovat (kirjaimellisesti) hämärän peitossa. Matka eteni sujuvasti sekä ylä- että alamäkeen, välillä tuuli julmasti ja meinasi olla kylmä, mutta seuraavaksi olikin suojaisaa ja hiki. Huoltoja tuli ja meni ja tuntui, että jokaisessa jätin porukkaa reilusti taakseni. En erityisemmin hätäillyt huolloissa, mutta en  toisaalta jäänyt oleskelemaankaan. Olisikohan Les Chapieuxin huollossa ollut varustetsekkaus, minne saapuessa juoksin polusta ohi ja vedin pannut alamäkeen. Polvi otti vähän osumaa, mutta en tätä edes huomannut ennenkuin tunteja myöhemmin ihmetellessäni, miksi sääri on veressä. Pimeässä yössä jatkettiin matkaa ja reitin korkeimmat kohdat ohitettiin ilman mahdollisuutta nauttia maisemista. Vasta Mont Favrelta pudoteltaessa alas kohti Courmayeria ja dropbag-huoltoa aurinko nousi ja maisema alkoi avautua. Onhan nämä auringonnousut vuorilla aina sellaisia, että jo ihan sitä varten kannattaa raahautua paikalle. Tuo mäki jäi muutenkin mieleen, sillä 8km matkalla tiputetaan 1000m alaspäin ja varsinkin laskun loppuosa on todella jyrkkää siksakkia laskettelurinteen reunametsikössä. Useampi selkä tuli saavutettua alamäessä ja samalla tein huoltosuunnitelmaa dropbagia silmällä pitäen.  Oikea polvi oli vähän juilinut ja kantapäissä oli ikäviä tuntemuksia, joten särkylääkettä pitäisi varmaan ottaa. Mitään muita ongelmia ei ollut, joten turha siellä olisi enempää tuhlata aikaa. Vedin hiukan pastaa, täydensin energiavarastot (sekä miehen että laitteiden) ja vaihdoin kuivaa päälle. Alle 20 minuutin huolto se taisi olla ja näin jälkikäteen voin viisastella, että sukatkin olisi pitänyt vaihtaa, eikä vain tyhjätä hiekkoja kengistä.  Olisi saattanut selvitä hiukan vähemmillä rakoilla loppumatkasta.  Paljastettakoon nyt, että olin tehnyt itselleni 30h tunnin alitukseen tähtäävän melko optimistisen aikataulun, josta olin huollosta lähtiessäni noin 40 minuuttia jäljessä. Nyt oli 80km ja about 5000m nousua takana, joten puoliväli lähestyi, päivä oli vihdoin valjennut ja kaiken kaikkiaan tunnelma ja kondis olivat oikein mallillaan.

Seuraava reilu 35km Courmayerista La Foulyyn oli ehdottomasti kisan hienointa antia.  Muutamaa isompaa nousua nousua lukuunottamatta, pitkiä pätkiä sai juosta polveilevaa, helppoa polkua ja maisemat olivat kuin suoraan postikortista.  Pitkän pimeässä puskemisen jälkeen oli upeaa nauttia päivänvalosta ja helposta juoksusta.  Taivas oli kirkas ja vaikka ei nyt varsinaisesti hellettä ollut, niin kyllä siinä keskipäivän tunteina hiki tuli ja nesteytyksestä sai pitää tarkasti huolta.  La Foulysta Champex-Laciin nostatin taistelutahtoani puskea viimeinen kolmen nousun rypäs kunnialla läpi. Tähän asti kaikki oli mennyt enemmän kuin hyvin, joten miksi ei menisi loppuun asti. Jalat toimivat mäessä edelleen hyvin, energiapuolella ei ollut mitään hämminkiä ja fiiliskin oli pysynyt suurimman osan ajasta korkealla. Olin tosin päättänyt jo hyvissä ajoin, että en jumalauta lähde tähän kisaan murjottamaan ja voivottelemaan kamalaa kohtaloani, vaan nautin ja otan irti kaiken ilon (tai tuskan), mitä reitti eteen heittääkään. Sen takiahan täällä oltiin.  Joo, mutta isot pojat oli kertoneet, että Champexista tämä kisa tosissaan vasta alkaa ja viimeisen 40km aikana selviää, minkälaiseen lopputulokseen reissu päättyy. Olin Champex-Lacissa n. 1h20min aikataulustani jäljessä, mutta edelleen suunnilleen 31h loppuaika olisi tehtävissä. Ennen nousua La Gietelle juostiin pitkähkö siirtymä pitkin metsäautoteitä ja tässä kohtaa kuumuus ja valvominen alkoivat tehdä tehtävänsä. Olin ollut hereillä about 30 tuntia, josta liikkeellä yli 22 tuntia ja nyt alkoi tulla väsy. Hoipertelin siinä tiellä ja etsiskelin jo sopivaa puuta, jonka katveessa ottaa pienet päikkärit, kun kaksi jenkkiä juoksi mut kiinni. "Hey dude, are you ok?" "Yep,  I´m just a little bit tired."  "You should stick with us!"  No, selvä homma. Iskin jenkkien peesiin ja amerikkalaisille tyypillisesti kaverit puhuivat koko ajan.  Siis koko ajan.  Kyllähän siinä väsymys hälveni sitä höpötystä kuunnellessa ja välillä jopa osallistuinkin keskusteluun.  Mäkikin nousi kuin huomaamatta ja lopulta olimme melkein La Gieten huipulla, missä oli lehmätila ja jäimme nalkkiin polulle, kun kaksi jumalattoman kokoista sarvipäätä blokkasi etenemisen.  Siinä sitä ihmeteltiin tovi, kunnes eräs rohkea naisjuoksija "Well, I grew up on the farm!" tuli hätyyttelemään lehmät pois tieltä ja me mammanpojat pääsimme jatkamaan matkaa.  Ylös päästyämme olin jo täysin virkeä, kiitin kavereita avusta ja ampaisin alamäkeen.  Juoksu oli taas oikein mukavaa ja mietiskelin siinä, että enää kaksi mäkeä ja homma on valmis.  Trientissä suht reipas huolto ja samantien seuraavaan mäkeen.  Tämä oli lopun mäkikolmikosta helpoin ja taittuikin kuin huomaamatta.  Hiukan ennen Les Tseppesin toppia oli tarpeen kaivaa taas otsalamppu esiin, sillä aurinko alkoi laskea.  Ja voihan ***kele!  Lamppu oli seonnut jotenkin akunvaihdon, kosteuden tjms. vaikutuksesta ja käyttäytyi ihan miten sattuu.  Valo pysyi n. 10 sekuntia päällä, kunnes pudotti itsensä säästömoodiin, jolla ei oikeastaan tehnyt mitään.  Siinä lampun kanssa säätäessä kului yllättävän paljon aikaa, mutta pakko oli jotain keksiä, sillä alamäkeen ei niin huonolla valolla pystyisi juoksemaan.  Lopulta tajusin resetoida lampun, minkä jälkeen se alkoikin toimia kuten pitää.  Huhheijaa ja mäkeen taas.  Siinä säätäessä useampikin kaveri tuli meikäläisestä ohi, mutta taisin suurimman osan saavuttaa ja ohittaa taas alamäessä.  Vallorcinen huoltoon tullessani ajatukset olivat jo viimeisessä mäessä ja päätinkin olla todella nopea huollossa, sillä arvioni mukaan semmoinen 31,5h loppuaika saattaisi edelleen olla tehtävissä. Aikaa oli kulunut 27:49h ja loppumatkaan olin budjetoinut 3,5h. Otin huollossa pikaisen suolentyhjennyksen, pari appelsiinilohkoa, täytin juomapullot ja eteenpäin.

Vallorcinesta Col des Montetsiin mentiin ~4km hyvin loivasti nousevaa tietä, joka olisi ollut juostavissa, mutta eipä jaksanut juosta.  Reipasta sauvakävelyä pistelin menemään ja pimeydessä katselin viereisen vuoren takana lyöviä salamoita.  Onneksi olivat toisella puolella solaa kuin mihin olimme menossa, sillä en nyt kyllä enää mitään ukkosmyräkkää kaivannut niskaani viimeiselle etapille.  Jo tuossa siirtymällä alkoi olla vähän voimaton olo ja kun varsinaiseen nousuun Tête aux Ventsille lähdettiin, kävi selväksi, että nyt tulee pitkä viimeinen mäki.  Vatsassa ei kaikki ollut ihan kunnossa ja jaloista alkoi olla kaikki vääntö pois. Kuplivan pahoinvoinnin sain suolalla ja juomalla taittumaan, mutta jalkaa ei enää riittänyt reippaaseen nousuun. Olisi ne kintut vielä vähän voineet jaksaa, mutta näköjään se 155km riitti.  Fundeerasin asiaa ja totesin, että riittää kunhan pistän vaan tossua toisen eteen.  Kunhan vain etenen, niin lopulta se mäki loppuu ja alamäkeen pystyisin todennäköisesti ainakin joten kuten hölkkäämään.  Pitkähän se mäki oli ja ainakin tuntui myös hankalalta. Tiedä sitten, oliko se oikeasti niin paha kuin miltä tuntui.  Päätin, että pysähdy en, vaikka mikä olisi ja niin vain se toppikin sieltä tuli.  Ylhäällä mentiin aika pitkä siirtymä kivikossa pujotellen ja siinä matkalla saavutin suomalaiskaksikon joka osallistui PTL:aan. (300km, 25000 nousumetriä).  Kaverukset olivat olleet maanantaista asti reissussa eli siinä vaiheessa about 135 tuntia ja silti ihan hyvällä mielellä, joten oma pinnistely tuntui aika vaatimattomalta tuohon verrattuna.  Vaihdoin siinä muutaman sanan, toivottelin tsempit loppumatkaan ja painelin viimeiseen La Flégèren huoltoon, mistä olisi 8km alamäkeä maaliin. Flegussa olin ajassa 31:30h ja päätin, että alle 33h tämä hoidetaan maaliin.  Käytin siis tähän Vallorcine - La Flégère välin 11km matkaan lähes 4 tuntia, joten oli se kyllä aivan toivottoman hidasta.  Ei se alamäkikään mitään helppoa ollut, mutta pääosin pystyin kuitenkin lönköttelemään mäen alas.  Alhaalla kylässä oli vielä vajaat pari kilsaa tasaista jäljellä ja sen enimmäkseen juoksin.  Kello oli about puoli kolme yöllä ja kadut olivat lähes tyhjinä. Lähdön kaltaisesta urheilujuhlasta ei siis paljoa ollut maalisuoralla jäljellä.  Kaveri oli vastassa about puoli kilsaa ennen maalia ja yhdessä juostiin loppumatka ihan kunnon vauhtia maaliin.  Kello pysähtyi aikaan 32:40:56.

Garmin data 1/2 ja 2/2
Strava 1/2 ja 2/2
Tulokset

Olihan se reissu ja nyt muutama päivä kisan jälkeen pää lyö edelleen tyhjää.  Tämä kisa on hallinnut kaikkea urheiluani nyt jo monen vuoden ajan ja nyt se on hoidettu.  Pitäisi kai tuntea jotain valtavaa voitonriemua ja tirauttaa pari onnenkyyneltä, mutta ei oikein lähde.  Olen mä kokonaisuudessaan suoritukseen aivan valtavan tyytyväinen, sillä jos ylioptimistinen tavoite oli 30h ja takalaitana 36h, niin aika perusvarmasti pistelin siihen väliin.  Jäähän tuossa hiukan jossiteltavaa, että olisiko kuitenkin pitänyt ottaa vielä kunnon huolto Vallorcinessa, eikä kiirehtiä, mutta turha siitäkään nyt on murehtia. Oliko se aika nyt tunnin huonompi tai parempi, niin mitäpä väliä sillä on.  Noin 27 tuntia oli erinomaista etenemistä ilman mitään varsinaisia ongelmia.  Sain nauttia matkasta ja maisemista ilman tuskaa ja ahdistusta, joten kyllähän siitä kokemuksesta pidemmällä aikavälillä jää parempi muistijälki kuin tunnin nopeammasta loppuajasta.  Kuumat olosuhteet verottivat kisailijoita raskaalla kädellä sillä 2543:sta lähteneestä 987 keskeytti.  Keskeytysprosentti oli siis lähemmäs 40%, mikä on aika iso.  Oma sijoitus oli lopulta 194, eli parhaan 8% joukkoon pääsin ja ei sitä nyt ihan huonona suorituksena voi pitää.  Kokonaisuudessaan treenit tuntuivat purreen toivotusti. Jaksoin ja pystyin sen, mikä pitääkin, eikä pää edes meinannut pettää, vaikka loppu menikin hankalaksi.  Hirvensalon alpeilla tehdyt sadat nousut tekivät tehtävänsä, sillä vihdoin olen saanut nousukykyni sille tasolle, että omassa vauhtiryhmässäni pysyn ylämäessäkin porukan mukana ja nyt pääsin jo monesta ohikin.  Alamäki kulki edelleen aika mukavasti, sillä kisan aikana musta meni alamäessä ohi tasan kaksi tyyppiä ja itse ohitin todennäköisesti toista sataa.  Ei tehty työ siis hukkaan mennyt, sillä sai tuosta reissusta hyväkuntoisena huomattavasti mielekkäämmään kokemuksen kuin mitä se olisi ollut, jos jalka tai kunto ei olisi riittänyt näin hyvin.

Katopa tuosta vaikka lyhyt video, niin hahmotat vähän, mikä on homman mittakaava.

Melkoinen kokemushan tuo koko UTMB-viikko ihan kokonaisvaltaisestikin kyllä oli.  10000 juoksijaa eri matkoilla ja siihen valtava määrä huoltajia ja kisaturisteja päälle, joten kunnon festivaalit Chamonixissa olivat koko viikon käynnissä.  Järjestelyt oli hiottu niin huippuunsa, että edes yrittämällä en keksi mitään valittamisen aihetta.  Vaikka ei mihinkään kisaan osallistuisikaan, niin kyllä tuolla kannattaa joskus käydä haistelemassa kisatunnelmaa, jos tämä skene yhtään kiinnostaa. Ei taida tämän mittakaavan tapahtumaa tässä lajissa olla missään muualla maailmassa.  Omaltani osaltani tämä on nyt todennäköisesti käsitelty ja on aika kääntää sivua, mutta mistäs sitä koskaan tietää, josko vaikka joskus tulisi vielä uudelleenkin yritettyä.

Hoka One One Speedgoat 3

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat
Tästä on muodostunut nyt mun luottokenkä, eikä pettänyt näin pitkällä matkallakaan.  Lihakset pysyivät vetreinä ja jalkapohjat kunnossa hirveästä alamäkirynkytyksestä huolimatta. Pito ja juoksutuntuma ovat oikein hyvät, kun tuohon korkeampaan pohjaan on nyt tottunut.  Rakkoja tuli jalkoihin aivan poskettomat määrät, mutta syytän siitä enemmän kuumaa ja pölyistä keliä kuin kenkää.  Kynsivaurioita ei tullut lainkaan, mikä on ennenkokematonta.

Dolomiti Extreme Trail 103km 2019

Niin vaan saatiin kisakausi 2019:kin käyntiin.  Tällä kaudella ei montaa kisaa olekaan, mutta jotain pientä puuhastelua silti piti keksiä. Tänä vuonna ei millään lyhyillä kisoilla suotta lämmitelty vaan hypättiin suoraan ultrahommiin. Viime syksynä aloin suunnittelemaan tätä kautta siltä pohjalta, että kauteen tulee vain kaksi isoa kisaa, joista ensimmäinen pitäisi saada pois alta heti alkukesästä.  Helppo ja ajankohdallisesti täydellinen ratkaisu olisi ollut lähteä edellisvuosien tapaan Karhunkierrokselle toukokuun lopussa, mutta hylkäsin ajatuksen melko nopeasti.  Perusmatka (166km) olisi liian kova pala, sillä siitä palautuminen ja takaisin treenikuntoon pääseminen ottaisi pahimmassa tapauksessa koko kesäkuun.  83km matka taas olisi reitiltään ja nousumetreiltään turhan helppo, joten ei sekään oikein palvelisi tulevia tavoitteita. Noh, sitten alkoikin tiukka i-tran kisakalenterin selaaminen tavoitteena löytää Euroopasta kisa, joka olisi ennen juhannusta, matkaltaan 80-120km ja nousumetrejä saisi olla mahdollisimman paljon.  Muutama vaihtoehto löytyi, mutta lopulta Dolomiti Extreme Trail vaikutti parhaalta.  Matkustuskuvio olisi helppo, ajankohta täydellinen, Italia on mukava maa ja ennenkaikkea kisan speksit olivat vakuuttavat, 103km ja 7150nm. Tuossa alkaa nousua per kilometri olemaan jo ihan kiitettävästi ja kun huhujen mukaan "Extreme" ei ole mukana kisan nimessä ihan suotta, niin valinta oli selvä.  Sinne siis. Seuraavaksi piti haalia kokoon matkaseurue, mutta se ei aluksi ottanut oikein tulta alleen.  Lopulta sain yhden kaverin houkuteltua mukaan, mutta siitä parin päivän päästä alkoikin viestejä tippua inboxiin, "Mä voisin sittenkin lähteä.", "Me tullaan kanssa." ja lopulta meitä olikin 9 hengen porukka lähdössä reissuun. Oho.

Harjoituskauden pyöräytin käyntiin jo marraskuun lopulla ja määrätietoisesti tein töitä koko talven ja kevään.  Alkuun peruskuntoa, sitten vauhtia ja lumien sulettua, eli maaliskuun lopulta asti pääpaino oli pitkissä lenkeissä ja mäkitreeneissä.  Mäkeä onkin tullut hinkattua enemmän kuin koskaan  ja onko se sitten henkistä turtumista vai kehitystä, mutta pieniä merkkejä on ollut ilmassa, että ehkä se ylämäkikin alkaa Saranpäältä pikku hiljaa sujua. Ainahan se on ollut heikoin osa-alueeni, mutta viime kaudella sain sitä jo hiukan paremmaksi ja ehkä nyt on taas otettu (pieni) askel eteenpäin.  Muuten harjoittelua leimasi vammojen välttely, sillä useasti mainitsemani ja pitkään vaivannut kantapää-/akillesvamma piti saada kuriin.  Ennakkosuunnitelmista poiketen, päätin skipata leikkauksen ja yrittää harjoittelun rytmittämisellä sekä juoksumäärien vähentämisellä saada lähes kroonistuneet kivut pois.  Ja sehän onnistui.  Rytmitin treeniviikot niin, että en juurikaan tehnyt peräkkäisiä juoksupäiviä, vaan aina lenkkipäivän jälkeen pidin taukoa juoksusta.  Väistämättähän tämä johti siis melko vaatimattomiin juoksumääriin, kun lenkkejä tuli vain 3-4 viikossa, mutta korvasin juoksuja pyöräilemällä ja hiihtämällä, joten kyllä tässä määrällisesti on treenattu varmaankin enemmän kuin koskaan aikaisemmin.  Kevään tultua pystyin satunnaisesti tekemään viisikin juoksulenkkiä viikossa, mutta viikkokilometrit olivat parhaimmillaankin vain 85km luokkaa, joten aika vaatimattomilla juoksukilsoilla tässä viivalle jouduttiin.  Niinkään en ollut huolissani kuntopuolesta, mutta mitenkä jalat näillä määrillä kestäisivät iskutusta, oli isohko kysymysmerkki.  Joka tapauksessa suhteellisen luottavaisin mielin asetuin lähtöviivalle.  Treenattu oli, vammat lähes taltutettu ja kisaliekki paloi kirkkaana!

Mitään kovin ihmeellisiä tavoitteita en kisaan asettanut. Tarkoituksena olisi tehdä järkevä ja ehjä kisasuoritus ilman suurempia hölmöilyjä tai stressiä loppuajasta.  Aikaisempiin vastaavanlaisiin suorituksiini verraten arvelin, että joku 20 tunnin alitus voisi olla tehtävissä. Kisanaikaista stressiä pyrin vähentämään myös sillä, että jätin kisan lähes kokonaan aikatauluttamatta.  Sen verran tsekkasin aikaisempien vuosien tuloksista, että dropbagille (53km) pitäisi ehtiä 9-11h kuluessa ja sitten loppu olisikin leppoisaa rullailua (hehheh) maaliin, kun isoimmat nousut olisi hoidettu jo ennen puoltaväliä. Tuossa vaiheessa voinee sitten arvioida kuntoa ja alkaa tekemään tarkempaa tavoitetta loppuajan suhteen.

Forno di Zoldon kylään saavuttiin torstai-iltapäivällä ja 1,5 vuorokauden maisemista ja pitsasta nautiskelun jälkeen alettiin valmistautua starttiin. Perjantai-illalla saatiin tieto, että kisareittiä olisi muutettu kahdestakin kohtaa lumitilanteen takia ja molemmat reitin 2000m korkeuden ylittävää kohtaa kierrettäisiin. Kokonaismatkaan ja nousumetreihin muutoksien ei ennakkotietojen mukaan pitäisi vaikuttaa, mutta harmitti se silti. Höhlä.

Lähtölaukaus pamahti 5.00 ja lämpimässä, tyynessä säässä päästiin liikkeelle. Kaikista "rauhallinen aloitus"-suunnitelmista huolimatta alun 3km asfalttiosuus meni reippaasti 4:35/km keskivauhdilla. Just tällä tyylillä sadan kilsan vuorikisa kannattaakin aloittaa. Saipahan ainakin veren kiertämään lihaksissa heti alusta. Heti alkuun oli ohjelmassa reitin pisin nousu ja porukka asettui nätisti jonoon. Muutama höyrypää lähti taaempana huohottamaan mäkeä juosten, mutta vähemmän yllättävästi meno hyytyi aika nopeasti. Kesken mäen tuli pieni välilasku ja alamäkeen pääsi hiukan avaamaan kaasua. Aikalailla seisomaan suurin osa porukasta jäi ja siinä tuli heti kuitattua kymmenkunta selkää. Se lysti oli aika nopeasti ohi ja sitten tunkattiin taas. Pysyin ylämäessä suht vaivatta porukan mukana ja siinähän se mäki taittui. Ylhäällä oli huolto, missä nopeasti vähän sipsiä ja suklaata naamaan ja eikun alamäkeen. Nämä italialaiset tuntuivat huoltavan melko perusteellisesti ja iso osa sen hetkisistä kilpakumppaneista jäi huollossa taakse. Alamäki ja seuraava osuus Passo Duranin (30km) huoltoon oli melko juostavaa, joten matka eteni aika muukavasti. Huollon jälkeen oli edessä jyrkkyydeltään ihan holtiton ylämäki. Reittikartassakin nousu on terävä piikki ja semmoinen se olikin. Noin 1,5km matkalle nousua tuli 420m ja aikaa vierähti vajaat 50min. Taisi olla hitain kilometri, minkä olen ikinä missään mukamas-juoksukisassa edennyt. Alamäki oli samanlainen ja siihenkin vierähti 24 minuuttia. Siis 16min/km vauhdilla alamäkeen. Olen pitänyt itseäni ihan kohtuullisena alamäkijuoksijana, mutta siinä kivirännissä tuli kyllä taidoissa raja vastaan. Seuraavista 20km ei ole oikein väkeviä mielikuvia. Ensin mentiin ylämäkeen, sitten alamäkeen, ylämäkeen ja vähän pienempään ylä- ja alamäkeen ja tätä toistettiin aika monta kertaa. Jossain välissä oli jotain huoltoja, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, oli kuuma, vuoret ympärillä olivat ihan mielettömän hienoja ja taas oli kuuma. Lippiksellä kauhoin puroista niin kylmää vettä päähäni, että isommasta annoksesta olisi aivot jäätyneet. Kaikki oli oikeastaan aivan hyvin, mutta polku oli jotenkin koko ajan napsun verran liian jyrkkää tai muuten hankalaa, että eteneminen olisi ollut sujuvaa. 

(c) Janne Ahola

Lopulta pääsin Passo Staulanzan (53km) huoltoon, missä oli dropbag odottamassa. Aikaa oli kulunut 10h 28min ja takana oli 4000 nousumetriä. Olin siis ihan kohtuullisesti aikataulussa, vaikka meno olikin ollut melkoista matelua suurimman osan matkasta. Seurueestamme kaksi kaveria oli huollossa odottamassa ja jeesasivat kovasti hommissa. Kiitos siitä. Mitään isompaa huollon tarvetta ei oikeastaan ollut, joten vedin vähän soppaa huiviin, vaihdoin sukat, latasin energiat liiviin ja eteenpäin. Vartti siinä taisi vierähtää ja teki kyllä hyvää saada vielä lähtiessä pienet kannustusläpsyt olalle. Mies oli täydessä vedossa jälkimmäistä puoliskoa varten, mutta kyllä mielessä kävi, että jos seuraavatkin 50km on samanlaista jyrkkää kivi- ja juurakkomyllytystä kuin alkuosa, niin edessä olisi todella pitkä ilta (ja yö).

(c) Janne Ahola

Ainakin polku alkoi helpompana ja ihan pääsi juoksemaankin välillä. Kilpakumppaneita ei ollut hirveästi näkynyt, eikä näkynyt nytkään, joten itselleni tyypilliseen tapaan jatkoin yksinäistä matkantekoa. Fiilis oli korkealla, kun kilometrit alkoivat taittua selvästi aiempaa nopeammin ja huoltoa seuraavat 10km olivat maisemiltaan jotenkin aivan erityisen vaikuttavat. Ympäröivät vuoren seinämät tuntuivat nousevan pystysuoraan ihan vierestä, vesiputous putosi vapaasti usean sadan metrin korkeudelta ja oli jotenkin vaan ihan helvetin hienoa kaikella tapaa. Näihin muutamiin tunteihin kiteytyi jotenkin iso annos sitä hienoutta, mikä tässä lajissa viehättää. Sopivasti uupuneena, mutta henkisesti vireänä olet ihan omilla pienillä jaloilla edennyt aika pitkän matkan suht nopeasti ja päässyt sellaisiin paikkoihin, joita suurin osa ihmisistä ei tule näkemään kuin kuvista. Itsekin olisin ehkä kuvia ottanut, jos kisoissa kuvia ottaisin. Nyt keskityin nautiskelemaan. 

(c) Tuomas Karskela

Matka eteni muutamien huoltopisteiden kautta ihan sujuvasti ja reittimuutoksista johtuen yhtäkkiä tupsahdinkin kyltille, missä luki 80km. Aijaa, näin pitkällä jo, vaikka mielestäni mittarini olin vähän edistänyt ainakin alkumatkasta ja näytti nytkin vasta 76km. Tuli mieleen, että nyt on tainnut italiaano vähän juksuttaa, kun lupasi, että kisa ei mitoiltaan muuttuisi, vaikka reittiä olikin pitänyt muuttaa. Kyltiltä ei ollutkaan kuin pari kilometriä Passo Cibianan huoltoon. Siellä tein vihdoin jotain laskelmia mahdollisesta loppuajasta, sillä loppureitillä ei enää muutoksia olisi. 20km siis jäljellä, yksi 350nm ylämäki ja sen jälkeen kevyttä rallattelua noin 800 laskumetriä 15km matkalle. Alkoi näyttää siltä, että oikein hyvällä kirillä jopa 17h saattaisi alittua. Jepjep, vähänpä tiesin, sillä olihan loppuun keksitty vielä pikku jäynä. Ylämäki oli melko helppo ja kaikki näytti hyvältä. Sitten käännyttiinkiin alamäkeen ja fiilistelin jo mukavaa polkua, jota saisin rullailla kevyellä jalalla maaliin asti. Jos olisi ollut reittikartta mukana, niin olisin nähnyt huutomerkin kartassa, mutta nyt kyltti "Attenzione, Danger" vain kertoi, että vähän kipakampi alamäki saattaa olla vielä edessä. Ja olihan se taas hassun hauskaa. Irti polkaistut kivet ropisi vaan niskoille ja vatsalihakset huusi hoosiannaa siinä takakenossa missä piti olla pysyäkseen pystyssä. Onneksi hiukan alempana oli kaikkia käteviä puita, joihin saattoi pysäyttää liian vauhdikkaan etenemisen. Tolkuttoman hitaasti, mutta ilman haavereita selvisin kuitenkin osuuden alas ja siellä olikin (ei niin yllättävästi) ensiapumiehet odottamassa. Itse en onneksi heidän palveluitaan tarvinnut, mutta mietiskelin kyllä, että onneksi ehdin tuosta laskusta pois ennen pimeän tuloa, sillä ilta alkoi jo hämärtää. Ylitin poikittaissuunnassa lyhyen kivikon ja sitten solan toiselta puolelta taas ylämäkeen. Heti alussa oli laitettu nousuun jo apuköysi ja olihan tämäkin ihan naurettavan jyrkkä. Ei se kovin pitkä ollut, mutta aikaa tuhraantui ihan älyttömästi. Sitten vihdoin Rifugio Bosconeron huoltoon, missä pakkasin sauvat liiviin, vedin otsalampun päähän ja ampaisin alamäkeen. 13km jäljellä josta 10km alamäkeä ja loivaa ylämäkeä. Alusta osoittautui pääosin pehmeäksi neulasränniksi, missä pimeydestä huolimatta pystyi juoksemaan oikein hyvää kyytiä. Edellisen etapin ala- ja ylämäkisirkuksen myötä 17h alitus oli livennyt käsistä, mutta 18h näyttäisi alittuvan,  jos mitään katastrofaalista ei tapahtuisi. Keskityinkin siis nautiskelemaan viilenevästä, pimeästä illasta, helposta polusta ja edelleen hämmentävän sujuvasta juoksusta. Viimeiset kolme kilometriä mentiin jo asutuksen läheisyydessä teillä ja peltopoluilla, enkä edelläänkään viitsinyt alkaa kirimään, kun muita juoksijoita ei näkynyt edessä eikä takana. Rullailin viimeisen lyhyen alamäen maaliin ja kello pysähtyi aikaan 17.42:14 (en yhtään tiedä, mitä aikaa tuo maalikello näyttää).

(c) Samuli Nieminen

Maalissa oli nopeampi kaverini odottelemassa ja koska olin aivan odottamattoman hyvävoimainen, niin haimme dropbagit ja söin vielä pastatkin siinä odotellessamme seurueemme naisjuoksijan maaliin. Mitään kylmähorkkaa tai henkistä romahdusta ei tuntunut tulevan, mikä joskus on ollut edessä aika pian maaliviivan jälkeen.  Myöhemmin internettiin kytkeydyttyäni selvisi, että sijoituskin oli miesten sarjassa ihan kelvollinen 43/313 ja kokonaiskilpailussa 49/359. Aikahan oli tavoitteeseen nähden erinomainen, mutta totuuden nimissä on sanottava, että ilman reittimuutoksia olisi 20h alitus ollut kyllä todella tiukassa. Nyt kisan speksit olivat noin 95km ja 5500nm, mikä varsinkin nousujen osalta on aika paljon vähemmän, kuin mitä luvattiin. Itse asiassa niin paljon vähemmän, että pikkuisen jopa ottaa pannuun. Rahat takaisin, ***tana! Muutenkin reitti oli hiukan kaksijakoinen, kun ekat 50km sisälsi 4000nm ja suurelta osin aivan älyttömän vaikeaa polkua, kun taas jälkimmäinen 40km sisälsi 1500nm ja aika helppoa rallattelua sitä yhtä kiukkuisempaa osuutta lukuunottamatta. 

Garmin data

Strava
Tulokset

Mikäs fiilis tästä sitten jäi? No kuule, ihan hemmetin hyvä. Tarkoituksena oli tehdä ehjä suoritus ja semmoinen tuli. Kuten tästä kirjoituksesta ehkä välittyykin, ei kisaan kuulunut mitään suurta draamaa. Ei totaalista tummumista ja uudelleen heräämistä. Ei vatsavaivoja, ei pään pehmenemistä, ei ihmeempiä kipuja, eikä mitään muitakaan ultrajuoksuun yleisesti assosioituja kokemuksia. Sen sijaan tasaista etenemistä, suht tasaisella vauhdilla ja pääosin hyvällä mielellä. Joku voisi kysyä, että olisiko ollut mahdollista mennä kovempaa, jos kerran oli noin kivaa ja helppoa. Olisi varmasti, mutta nyt jäi menemättä. Ei tuo nyt ihan retkeilyksi kuitenkaan mennyt, vaikka siltä ehkä vaikuttaakin. Tyytyväisyyttä herättää se, että ylämäki alkaa ihan oikeasti jo kulkemaan sen verran, että ihan jatkuvasti en jää enää jalkoihin, alamäessä ei ohi tule juuri kukaan, peruskestävyys on hyvällä tolalla, jalat kestävät iskua ja rasitusta aivan hyvin, eikä pollakaan anna ihan vähällä periksi. Kaikki tasaiset pätkät ja alamäet juoksin, joten seuraavaksi pitäisi varmaan alkaa juoksemaan niitä loivia ylämäkiäkin. Yäk. Selkeä kehityskohde on myös tuommoisen sikajyrkän mäen nouseminen ja laskeminen, sillä oikein ei vääntö ja taidot näissä mäissä riittäneet. Onneksi tällaisia mäkiä ei ihan näin paljoa kovin monessa kisassa ole, joten kovin akuutista ongelmasta ei ole kyse. Erittäin luottavaisin mielin tässä siis lähdetään kohti kesän treenejä ja kauden pääkisaa.

Kisajärjestelyistä, reittimerkinnöistä, huolloista ja muustakaan ei pahaa sanottavaa ole. Toki semmoista pientä Italialaista suurpiirteisyyttä esiintyi siellä täällä, mutta mitään isompaa ongelmaa ei ollut. Forno di Zoldo oli sen verran pikkuinen kylä, että peruspalveluita kummempaa viihdykettä sieltä ei löytynyt. Mitään nähtävyyksiä tai shoppailuja on ihan turha kuvitella sieltä löytävänsä. Itse kisaa en ihan aloittelevalle vuorijuoksijalle välttämättä suosittelelisi, mutta kokeneempi kettu saattaa reitiltä löytää aika mukavasti haastetta. Ainakin itselleni tämä oli käymistäni vuorikisoista selkeästi haastavin reitti.

Hoka One One Speedgoat3

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat 3.  Pitkän vastustelun jälkeen oli pakko myöntää, että tarvitsen pitkille matkoille enemmän vaimennusta kantapään alle.  Huolellisten tutkimusten jälkeen kengäksi valikoitui Speedgoat 3, jossa vaimennusta riittää, droppi on maltillinen 4mm ja pohjassa superpitävä Vibramin Megagrip-kumpi.  Alamäkeen rallatellessa ei kenkä paksusta pohjastaan johtuen ole erityisen ketterä ja nilkkojaan saa varoa, mutta tasaisessa hidasvauhtisessa junttaamisessa (mitä ultrat enimmäkseen ovat) pehmeä vaimennus hellii ihanasti väsyneitä jalkoja.

Ultra Trail Lago d´Orta 120km 2018

Pitkäksi venähtäneen kauden viimeinen koitos edessä.  Jonkinlaisena huipentumanakin tätä kai voisi pitää, sillä reissu suuntautui pienen tauon jälkeen taas ulkomaille ja kohti Italian Omegnaa, jossa starttaisin Ultra Trail Lago d´Ortan (UTLO) pisimmälle 120km matkalle.  Edessä olisi siis ihan kiitettävän pitkä matka höystettynä n. 7200 nousu- ja laskumetrillä.  Kunnon vuorikisasta onkin aikaa jo kaksi vuotta, joten nyt pääsisi tunkkaamaan ylämäkeä pitkästä aikaa koko rahan edestä.

(c) Janne Ahola

Kisaan valmistautuminen oli melkoista vuoristorataa, sillä suunnitelmat ja tavoitteet ehtivät muuttua monta kertaa puolen vuoden aikana.  Olin jo ilmoittautunut ja hoitanut kaikki logistiikka-asiat kuntoon Karhunkierrosta ja Ylläs-Pallasta varten, ennenkuin saatiin kaverin kanssa alkuvuodesta päähämme, että tämmöinenkin kisa olisi.  Jos jotain syyskisaa vielä teki mieli (ja tottakai tuossa vaiheessa vuotta teki), niin vaihtoehtona olisi ollut (taas) Vaarat ja jotenkin se ei kuulostanut yhtä houkuttelevalta kuin Italian vuoret.  Saatiin nopeasti hyvä porukka kasaan ja hoidettiin ilmot, lennot ja kämppä kuntoon.  Sen jälkeen työnsinkin kisan ajatuksista pois ja keskityin valmistautumaan täyspainoisesti Karhunkierrokseen. Alkuperäisenä ajatuksena oli ottaa KK tosissaan, kuten tehtiinkin, mutta lähteä YPH:lle hieman rennommalla asenteella ja satsata sen jälkeen taas täysillä UTLOon.  No, olisihan sitä pitänyt itsensä paremmin tuntea, eli rento asenne my ass ja YPH:lle lähdettiin täysillä painamaan.  Sehän ei sitten mennytkään aivan odotetusti, mikä käynnisti hieman pidemmän matalapaineen jakson tässä urheiluelämässä.  Kroppa alkoi olla aika väsynyt ja kipeä, eikä pääkään oikein enää jaksanut innostua treenaamisesta tai kisaamisesta.  Otin sitten heinäkuun melko rennosti keskittyen lähinnä kesästä nauttimiseen, myin Nuuksio Classicin osallistumiseni ja aloin ihmetellä, että mitäs tämän UTLOn kanssa oikein tehdään.  Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että downgreidaan kisamatkan 82km ja lähden sinnekin vain fiilistelemään ja nautiskelemaan maisemista.  Tässä vaiheessa suunnitelma tuntui oikein järkevältä, kun jalka oli niin kipeä, että se ei paljoa juoksemista edes kestänyt ja muutenkin korpesi koko harrastus.  Elokuussa ajoin aika paljon pyörällä ja loppukuuta kohden aloin myös lisäilemään pikku hiljaa juoksua ohjelmaan.  Ajatuksena oli, että tekisin vain laadukkaita juoksuharjoituksia, enkä rasittaisi kantapäätä yhdelläkään ylimääräisellä kilometrillä, eli kaikki pk-harjoittelu tulisi pyörällä.  Elokuusta muodostui lopulta aivan hyvä kuukausi ja treenituntejakin kertyi 48, joista tosin juoksua naurettavan vähän.  Oleellista oli kuitenkin, että löysin sopivan viikkorytmin, johon kuului mäkitreeni, pitkis ja vk-lenkki juosten, pari kertaa punttia ja muutama pidempi tai lyhyempi pyörälenkki.  Tällä kaavalla painettiinkin syyskuu, jolloin sain tehtyä 58 tuntia treeniä, eli nyt pamahti tauluun jo ihan kunnon lukemat.  Tämän uuden viikkorytmityksen myötä sain myös ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen kantapään kivuttomaksi ja ikäänkuin vaivihkaa olin myös ohjelmoinut treenit sellaisiksi, että ei tässä nyt mihinkään maisemienkatselureissulle oltu kyllä lähdössä.  Enkä sitten lopulta (yllätys, yllätys) missään vaiheessa downgreidannutkaan sitä matkaa, joten tässä sitä nyt ollaan.

Lähtökohta on siis, että edessä on ensimmäinen startti pariin vuoteen, johon pääsen lähtemään kivuttomana ja alla on parin kuukauden määrällisesti kova ja nousujohteinen harjoitusjakso.  Isoimpana kysymysmerkkinä on se, että kestääkö tuo jalka nyt sitten oikeasti ja riittääkö jalkojen lihaskestävyys ylipäätään tuommoiseen reissuun, kun juoksukilometrit ovat kuitenkin olleet melko vähäiset.  Omat haasteensa tuovat luonnollisesti myös pitkät ylä- ja alamäet, joita ei hirveästi ole päässyt treenaamaan ja tietysti lokakuussa sää voi olla vuorilla aivan mitä tahansa.  Nuo ovat kuitenkin asioita, joihin ei voi vaikuttaa, joten mennään ja otetaan vastaan se mitä tulee.  Mitään kovin tiukkaa aikatavoitetta en asettanut, mutta eiköhän nyt joku 20 tunnin alitus pitäisi olla tehtävissä.  Ehkä.  Mitään tiukkaa väliaikataulukkoa en myöskääm laatinut, vaan päätin lähteä kisaan enempi fiilispohjalta ja ensisijaisesti kroppaa kuunnellen. 


Torstai-aamulla lähdettiin reissuun ja ennen puolta päivää oltiin jo Omegnassa perillä. Päivä meni maisemia katsellessa ja pitsaa syödessä. Kunnon 10 tunnin yöunien jälkeen koitti kisapäivä, mutta paljon oli vielä odottelemista edessä ennen klo 23.00 tapahtuvaa starttia. Siinä ne tunnit kuitenkin pinkuhiljaa valuivat kamoja säätäessä, lepäillessä ja spekuloidessa. Lopulta tuli ilta ja päästiin vihdoin tositoimiin.

Italiassa ei olla ihan niin tarkkoja kuin ehkä jossain muualla, joten koska lähtöhetkellä oli vielä jonkun paikallisen heppulin haastattelu kesken, niin sehän hoidettiin eka loppuun. Oisko ollut 23.03, kun lopulta lähdettiin. Kilsa reippaasti juosten kylän läpi, sitten sauvat käteen ja nätissä jonossa ensimmäiseen nousuun. Eka ajatus oli, että "Hupsista, onpa jyrkkää.". Onkohan aika sitten kullannut muistot, mutta elin sellaisessa käsityksessä, että aiemmissa vuorikisoissa nousut olisivat pääosin olleet loivempia ja helppokulkuisempia. Nyt joutui kuokkimaan tasatyönnöllä mäkeä ylös. Polkupohja oli melko pehmeää, mutta paljon oli irtokiveä sekä juuria ja kaikki tietysti lehtikerroksen alla piilossa. Nousua kertyi 1100 metriä n. 6km matkalle, joten ei mikään kovin kepeä aloitus ollut. Mäki kuitenkin loppui, kuten niillä yleensä on tapana ja päästiin Mottaronen huoltoon tarkistamaan, mitä on seuraavan vuorokauden ruokalistalla. Kaikkea oli, paitsi sipsejä ja nutellaa, mutta eiköhän tässä pärjätä. Sitten ekaan alamäkeen ja melkein samantien semmoinen fiilis, että nyt ei ole hyvä. Pakarassa ja takareidessä kiristeli, enkä saanut ollenkaan rentoa rullausta alamäkijuoksuun. Ei tässä mistään katastrofista ollut kysymys, mutta ei vaan ollut niin helppoa kuin olisi pitänyt. Cortanon huolto ja väliaikapistekin tuli ja jo tässä vaiheessa totesin, että haaveilemani 20 tunnin alitus taisi olla pikkaisen liian kova tavoite, joten hylkäsin sen ja päätin vain keskittyä matkantekoon. Huollon jälkeen alamäki jatkui ja perskipu vain paheni. Lisäksi tajusin yökosteuden noustessa, että mullahan on ihan väärä kenkäkin jalassa. Ei tämä tennari pidä kosteilla kivillä, eikä oikeastaan pehmeässäkään. Pitkän ja hitaan alamäen jälkeen oltiin 31km "sakkolenkki" tehty ja päädyttiin takaisin Omegnaan. Pakarassa juili, kenkä suti, kaveri oli karannut ja molemmissa kantapäissäkin alkoi olla ikäviä tuntemuksia. Nyt oltiin 1,5km päässä kämpiltä ja myönnettävä on, että keskeytyspeikko kuiskutteli korvaan melko kovasti. Mutta, ei kai ny kukaan jätä 120km kisaa kesken 30km kohdalla, jos ei mitään varsinaisesti ole rikki? En minä ainakaan. Päätin tunkata vielä (ainakin) seuraavan nousun ja arvioida tilanteen kehitystä. Tässä vaiheessa oli kisailijoiden välit vähän venähtäneet, joten omassa kuplassani sauvoin mäkeä ylös ja yritin laatia huoltosuunnitelmaa, jolla saisin homman oikenemaan Alpe Camascan (44km) huollossa. Ylämäki nousi suht sujuvasti, enkä jäänyt pahemmin edes kanssakilpailijoiden jalkoihin, mutta ei yleisfiilis hääppöinen ollut. Kantapäät alkoivat kolottaa entistä enemmän, mutta jotenkin pystyin tunnistamaan, että tämä ei ollut vanha vaiva, vaan taisi johtua enemmän suht köykäisistä kengistä, joilla olin liikkeellä.

Sitten tuli se huolto ja ratkaisun paikka. Nyt homma haltuun tai seuraavasta huollosta, minne ei ollut kuin 5km matkaa, raatobussi kämpille ja peiton alle itkeskelemään. Istuin rauhassa alas (1. pieni lepo), otin lämmintä pastakeittoa, leipää, juustoa (2. hyvä ruoka, parempi mieli), join varmaan puoli litraa kolaa (3. kofeeni ja nesteytys) ja lopuksi heitin särkylääkkeen naamariin (4. kill the pain). Jos ei näillä neljällä toimenpiteellä homma lähde oikenemaan, niin sitten ei lähdekään. Huollon jälkeen oli onneksi heti pieni nyppylä, joten särkylääke sai vähän vaikutusaikaa ennen seuraavaa alamäkeä. Ja tiedättekös mitä? Tarvittiin vain 44km/7,5h lämmittely, että saatiin tämän ukon kroppa käyntiin. Alamäki alkoi sujua paremmin, vaikka edelleen oli kyllä liukasta, takareisikipu poistui ja kantapääkipukin tylsyi, vaikka tuntui kyllä (kuten teki lopulta koko matkan ajan). Mielialakin koheni ja juoksemisessa alkoi olla jo vähän tekemisen meininkiä. Oujee, kyllä tästä vielä hyvä kisa tehdään. Alamäessä tein jo jopa muutamia ohituksia ja täysin uudistuneena miehenä saavuin Forneron huoltoon. Seuraava huoltoväli olisi kisan pisin ja nousua siihen tulisi reilut 1800 metriä. Tämän etapin, kun saisi taklattua, niin homma olisi jo yli puolivälin ja isoimmat mäet olisivat takana. Lähdin ekaan osuuteen (400nm) joka oli jyrkkää kapeaa polkua melko tiheässä lehtimetsässä. Taas temmottiin tasurilla ylöspäin ja vähän pisti jo puhalluttamaan. Nautin tosin tästäkin tunteesta, sillä vihdoin aloin saada kropasta ulos sellaista suorituskykyä kuin pitikin. Aurinkokin nousi ja sehän paransi fiilistä entisestään. Siellä pusikossa ei tosin vielä maisemia ihailtu, mutta tässäpä oltiinkin matkalla kohti reitin korkeinta kohtaa (M. Croce 1640m), eli ehtiihän tässä. Pienen alamäen jälkeen toiseen osuuteen (850nm) ja nyt päästiin jo avarampiin maisemiin. Nämä vuoret eivät olleet niin korkeita, että ylhäälläkään olisi ollut pelkkää kalliota, vaan vihreää oli koko ajan. Puuraja meni jossain 1200-1300 metrin paikkeilla, mutta heinää, ruohoa ja lehmänpaskaa riitti ylös asti. Hienon näköistä oli alppiruskakin sillä lehtipuut olivat jo puolittain kellastuneet, mutta maa oli täysin vihreä.

(c) Janne Ahola

Huipulle pääsin suht vaivattomasti, vaikkakin jokusen sijoituksen taisin ylämäessä hävitä. Ylhäällä piti oikein pysähtyä ihastelemaan näkymiä, sillä harjanteen toisella puolella näkyi aamuauringossa pitkälle alas laaksoon ja toisella puolella taas pilvet roikkuivat älyttömän alhaalla, eli alapuolella ei näkynyt kuin sumua. Kyllä vuoret vaan on hienoja ja jos ottaisin kuvia kisoissa, niin nyt olisi ollut semmoinen paikka. Sitten loiroteltiinkin samat 850m alaspäin ja mäki kulki koko ajan paremmin. Edelleen aamukasteen kostuttamalla polulla kenkä suti ja lipsui, mutta päivänvalossa ennakointi oli sentään helpompaa. Alamäen jälkeen vielä viimeinen nousuosuus (400nm) Alpe Sacchin huoltoon. Tämä oli jonkun vuohitarhan pihassa ja kellojen kilkatus kuului varmaan kilometrin päähän. Vuohien lisäksi myös huoltopisteen porukka kannusti varsin riehakkaasti, mikä sai kyllä hymyn huulille. Pahin osuus oli nyt hoidettu, kondis oli hyvä ja seuraavana olisi dropbag-huolto, mistä saisin paremmat kengätkin jalkaan. Taas oli tosin aivan holtiton alamäki edessä, mutta enää se ei haitannut, vaan aloin jo jopa nauttia ja tykitellä rennommin alaspäin. Selkiäkin taisi tulla muutama vastaan, joten sijoituskin oli paranemaan päin. Arolan dropbag-huoltoon saavuin hyvävoimaisena ja -jalkaisena, joten Garmin lataukseen, pasta napolitanat kiduksiin, ylimääräiset romut pois taskuista, kuiva paita päälle ja uusi energiasatsi liiviin. Kengät jätin lopulta vaihtamatta, sillä nyt oli keskipäivä ja maasto oli auringonpaisteessa kuivunut, joten pitokin alkoi olla jo ihan hyvä. Myös kantapääkipu oli turtunut vain hieman epämiellyttäväksi tuntemukseksi, joten lisävaimennustakaan en kaivannut.
Eteenpäin. 74,5km juostu ja aikaa oli kulunut 13h43min. Nyt olisi edessä enää 45km ja ennen loppunousua vain kaksi 300-400m ylämäkeä. Tämähän on viittä vaille taputeltu ja ajattelin, että kyllähän tämä nyt heittämällä ainakin alle 24h menee. Lähdin yksin liikkeelle, enkä sitten nähnytkään ketään pitkään aikaan. Viitisen kilometriä huollon jälkeen alkoikin sitten seuraavat ongelmat. Aivan yht'äkkiä alkoi olla vaikea pysyä tolpillaan ja tuntui, että taju lähtee. Mulla on kerran aikaisemminkin käynyt näin ja silloin auttoi, että pysyi juoksuliikkeessä ja piti sykkeen ylhäällä. Nyt sekään ei toiminut ja alkoi tulla jo vähän hätä. Eikä toiminut lisäenergia, kofeiini, juominen, eikä mikään mukaan. Noh, mikäs mahtaisi piristää, jos on kuuma ja väsyttää? Aloin kahmaloida lippiksellä jääkylmää vettä päähäni jokaisesta eteen tulevasta purosta (joita onneksi oli tässä kohtaa useita) ja sehän tilanteen laukaisi. Reilu puoli tuntia siinä taisi mennä tajunnan rajamailla häilyessä, mutta kun tämäkin ongelma saatiin selätettyä, niin matka jatkui taas aivan sujuvasti. Boleron huollossa perustoimenpiteet ja taas alamäkeen. Juoksin alamäessä kiinni taas muutaman tyypin, jotka olivat ohittaneet mut tuon em. hoipertelun aikana ja sitten olinkin jo Grassonan huollossa vetämässä lämmintä pastasoppaa. Siitä kohti loppunousua, joka olisi about 900m korkea. Välissä olisi Cesaran huolto, mistä olisi vielä 550m huipulle ja 14km maaliin. Ei paljon, mutta silti aivan hemmetisti olisi vielä hommia edessä. Matka eteni aivan hyvin, kunnes taas pari kilometriä ennen huoltoa alkoi silmissä sumeta ja päässä heittää. Sama keissi kuin aikaisemminkin, mutta nyt ei ollut vettä tarjolla. Ruiskutin juomapullosta vettä naamalle, mutta se ei toiminut yhtä hyvin kuin kylmä purovesi. Homma meni ihan sauvoihin nojailuksi ja taisin hävitä tässä kolme sijoitusta ihan pienessä hetkessä. Sitten mut juoksi kiinni (ja ohi) matkaseurueemme naisjuoksija, joka oli 82km matkalla ja pieni juttutuokio pakotti mut pois siitä koomatilasta ja taas tilanne laukesi. Okei, mennääs taas. Huoltoon ei ollut kuin alle kilsa ja  sinne saapuessani olinkin taas ihan voimissani. Aikaa oli kulunut 19h20min ja näin, että mut ohittaneet kilpakumppanit istuivat huollossa vetämässä soppaa. Tein pikaisen suunnitelman loppumatkaa varten. Alle 22h pitäisi ehtiä maaliin ja yhtään sijoitusta en enää häviä. Jätin kilpakumppanit syömään ja lähdin mäkeen. Iso osa noususta oli huonokuntoista tietä, joten nyt sai vuorotahdilla sauvoa mäkeä ylös. Lopussa nousu muuttui poluksi, mutta edelleen se oli helposti noustavaa. Aurinkokin laski ja tuli pimeää, joten lamppu päähän ja välillä tsekkailua taaksepäin. Juu, ei näy valoja, eli ihan hyvin menee. Huippu tuli ja alhaalla näkyi kaupungin valot. Sinne olisi matkaa vajaat 10km ja 800 laskumetriä. Nyt hyökkäsin alamäkeen ns. "all out" ja vaikka välillä mentiin melkoisessa sladissa, niin yhdellä kaatumisella ja ilman vammoja selvisin alas asti. Alhaalla järvenrannassa löin menovaihteen päälle ja ohitin lyhyempien matkojen juoksijoitaoikealta ja vasemmalta. Katselin kelloa ja tiesin, että tämähän onnistuu. Maali näkyi ja jo ennen sitä tunsin valtavaa voitonriemua. "Vaikeuksien kautta voittoon" ynnä muita kulahtaneita sanontoja tuli mieleen ja kello pysähtyi aikaan 21:38.53. Sijoitus oli kokonaiskilpailun 42/232 ja miesten 36/207.
Tulokset
Garmin
Strava
Työvoitoksi tätä kutsuisin. Aikatavoite ei toki onnistunut, mutta taisipa vaan olla tavoite liian kova. Alle 21h olisi ilman alun takkuamista ollut tehtävissä, mutta ei paljon enempää. 345 starttasi tälle matkalle, eli 113 keskeytti, joten kolmanneksella porukasta jäi leikki kesken. Ei ollut kaukana, että tuohon porukkaan olisi tullut yksi lisää, mutta onneksi se ensimmäinen ultra-dnf jäi vieläkin hankkimatta.
Alkuvaikeuksien syyt ovat vähän epäselvät. Veikkaisin, että myöhäisiltastartti ei oikein sopinut mun vuorokausirytmiin (treenaan yleensä aamulla tai päivällä), lihasjumit olivat vaivanneet jo aikaisemmin ja väärä kenkävalintakin pisti harmittamaan. Nämä yhdessä sitten kumuloituvat aika nopeasti ihan maailmanlopunmeiningiksi. Onnistuin kuitenkin kaivamaan itseni siitä kuopasta ja parista muustakin ylös, joten vanhoista kokemuksista oli hyötyä ja uusia tuli hankittua. Positiiviseen sarakkeeseen kirjataan myös lihaksiston iskunkestävyys, sillä reidet eivät pehmenneet pitkissäkään alamäissä ja toisaalta taas vääntöä riitti ylämäkiinkin aika hyvin. Edelleen moni on ylämäessä nopeampi, mutta enää mun yli ei kävele ihan jokainen kilpakumppani. Kantapäävamma kesti kisan ajan vaivaamatta sen enempää kuin "terve" jalkakaan, eikä jälkikivutkaan nyt mitään aivan tyrmääviä ole. Hyviä juttuja oli siis paljon ja kyllä tämä reissu jää reilusti plussan puolelle. Hienoja tämmöiset pidemmät matkat, kun 7 tunnin konttaamiseen jälkeen ehtii vielä kääntää kisan suunnan täydellisesti.
Kisajärjestelyt olivat aivan viimeisen päälle ja kisamateriaalit (huppari, pipo) olivat tyylikkäitä (?) ja laadukkaita. Itse kisassa reittimerkinnät olivat parhaat ikinä, huoltopisteillä oli tarjoilu sekä palvelu kohdillaan ja Etelä-Eurooppalaiseen tyyliin kaikki vastaantulijat ja katsojat kannustivat juoksijoita "Forza"- ja "Allez, Allez"-huudot raikuen. Vaikka Suomessakin hyviä kisoja järjestetään, niin on näissä karkeloissa silti vähän eri meininki. Suosittelen siis tutustumaan ulkomaiseen kisatarjontaankin.

Inov-8 Trail Talon 250

The Weapon of Choice: Inov-8 Trail Talon 250. Olen tykännyt tästä kengästä kovasti, mutta nyt tuli silti tehtyä väärä valinta. Hieman enemmän vaimennusta ja pitoa olisi kaivannut tällaiselle matkalle/alustalle. Pidetään tämä kenkä kuivissa olosuhteissa, kovahkolla alustalla ja alle maran mittaisella matkalla, niin kaikki toimii hienosti.

Turku Trail Cup 2018 - Hirvensalo Trail

Trail Cup jatkui Hirvensalossa ja yhden osakilpailun tauon jälkeen pääsin taas lähtöviivalle.  Tämä oli osakilpailu 5/6 ja itselleni siis neljäs.  Pohjilla oli 3 viikon tiukka treenijakso, joten kroppa oli suht finaalissa jo valmiiksi ja varsinkin pohkeet kipuilivat ja jumittivat vielä edellisistä treeneistä.  Mielenkiinnolla odotin kuitenkin reittiä, sillä 10km kierrokselle (joka juostaisiin siis kahdesti) oli saatu Turun mittakaavassa melko messevät nousumetrit ja muutenkin Hirvensalossa olisi hienoa polkua tarjolla.  Mitään kummempia tavoitteita ei ollut, kunhan nyt kunnialla pääsisi maaliin.

Sää oli sopivan viileä ja startissa paistoi vielä aurinkokin, mutta aika pian se kyllä meni siitä pilveen.  Olosuhteissa ei siis ollut mitään valittamista.  Paukusta lähdettiin painamaan vanhaa mäkiautorataa pitkin rinnettä ylös.  Tuo mäki on about 50m korkea ja aikamoista pihinää ja puuskutusta ympäriltä kuului jo puolivälin jälkeen.  Sen verran monta kertaa tuo rinne on tullut tunkattua ylös, että osasin ottaa sen maltilla, vaikkakin poikkeuksellisesti juoksuaskelin menin ylös asti.  Porukkaa ehti edelle aika paljon, mutta väliäkös tuolla.  Siellä olisi 10km juoksijoita ja 20km kärki, jotka menisivät joka tapauksessa menojaan.  Ekat 3-4km oli semmoista oman paikan hakemista, mutta sen jälkeen homma alkoi asettua uomiinsa ja pääsin juoksemaan omaa tahtiani.  Pohkeet panivat sen verran hanttiin, että kaikissa ylämäissä jaloista loppui voima ennenkuin pumppu alkoi hakkamaan kurkussa asti, joten jonkinlainen rajoitin päällä tuli juostua oikeastaan koko ajan.  Jossain 6km paikkeilla juoksin ojan yli menevää lautasiltaa pitkin ja sehän rysähti poikki (tai paikoiltaan) kesken kaiken.  Onneksi on riittävän pitkät jalat ja nopeat reaktiot, sillä kerkesin ottaa käsillä reunasta tukea ja jaloillakin vähän vastaan, sillä muuten olisin ollut munat edellä lankulla. Jotain osumaa tuli polveen ja sääreen, mutta ei mitään pintanaarmua kummempaa.  Eteenpäin vaan.  Tässä kohtaa saattoi tulla pieni hiipuminen vauhtiin, sillä loppukierroksella tuli useampikin juoksija ohi, mutta suurin osa taisi onneksi olla kympin juoksijoita.  Pudottelin ekan kierroksen samaa mäkiautorataa alas ja ei muuta kuin uudelle kierrokselle, joka aloitettiin nousemalla hissilinjaa ylös.  Tuo linja on sen verran jyrkempi, että en edes harkinnut sen juoksemista.  Tässä olikin hyvä tehdä kisasuunnitelmaa toiselle kierrokselle, sillä edellä näkyi 3 tai 4 juoksijaa about parin minuutin sisällä.  Eiköhän noista ainakin muutaman saisi kiinni toisen kierroksen aikana.  Aika tasaisena sain vauhdin pidettyä toisenkin kierroksen ajan, mutta ketään en siitä huolimatta tavoittanut kilometrien 10-14 välillä.  Jos pohkeet eivät olisi olleet niin juntturassa, niin kutsuisin juoksua jopa rennoksi, mutta nyt se on kyllä liioittelua.  Ihan mukavasti se matka kuitenkin taittui ja sitten niitä selkiäkin alkoi tulla vastaan.  Yksi kerrallaan poimin kilpakumppaneita kiinni ja viimeisen vitosen aikana taisin ohittaa neljä juoksijaa, eikä meikäläistä tokan kierroksen aikana ohittanut kukaan, joten ihan mukavasti sijoitus koheni turhia kiristelemättäkään.  Eikä kyllä hirveästi olisi ollut varaa kiristäkään, sillä jalat alkoivat olla melkoiset pökkelöt jo loppuvaiheessa.  Bensaa olisi kyllä ollut tankissa vielä vaikka mihin urotekoihin, mutta näillä jaloilla ei nyt kovempaa menty.  Maaliin ihan riittävällä marginaalilla eteen ja taakse ajassa 1.50:22 ja sijoitus oli 10/31. 

Tulokset
Garmin
Strava

Olipa kyllä kova reitti.  Nousua tuli omaan mittariin 650m ja monen muun mittariin jopa yli 700m, joten totuus on jossain noilla paikkeilla. Tasaisia pätkiä ei reitillä paljoa ollut, vaan tuntui että koko ajan mentiin ylös tai alas. Enimmäkseen ylös.  Oma meno oli odotetun tukkoista, mutta pysyipä ainakin sykkeet kurissa, eikä ihan punaisella tarvinnut painaa.  Kärki meni johonkin 1:30h paikkeille, joten melko paljon tuli tällä kertaa pataan. Mutta kuten todettua, ei se näillä jaloilla mikään ihme ollut.

Trail Cupin kokonaispisteissä huomioidaan neljä parasta tulosta, joten omalta osaltani tämä oli nyt tässä.  Viimeinen osakilpailu on viikkoa ennen seuraavaa ultrastarttia, joten silloin en enää lähde revittelemään.  Kokonaiskilpailussa taidan olla tällä hetkellä kuudentena, joten jos ei mitään ihmeitä viimeisessä kisassa tapahdu, niin tuskin top10:n ulkopuolelle enää putoan.  Eli ihan hyvä sijoitus kokonaiskisassakin. Kaiken kaikkiaan ihan hyvä lopettaakin cup omalta osalta, sillä kuten pisteistä näkyy (pisteet lasketaan suhteessa voittajan aikaan), on pistemäärä pudonnut joka kisassa, eli toisin sanoen olen koko ajan hävinnyt enemmän kärkimiehille.  Hienoja tapahtumia ja hyvinkin erilaisia reittejä on cupiin mahtunut, joten monipuolista polkujuoksua on ollut tarjolla pitkin kautta.  Ilahduttavasti porukka on myös löytänyt kisat ja nyt Hirvensalossa taisi tulla taas osallistujaennätys.  Kiitos tästä kaudesta omalta osaltani ja ensi vuonna ehkä sitten lisää.

Salomon Speed

The Weapon of Choice: Salomon Speed.  Tällaiselle reitille, matkalle ja olosuhteisiin suht täydellinen.  Vetopitoa riittää pehmeällä alustalla ja kalliolaskuissa pohjakumin pitoon voi luottaa ja mäkiin uskaltaa rallatella turvallisin mielin. Lisäksi pohja on sopivan jäykkä reippaampaan vauhtiin, joten ei mitään moitteen sanaa tästä kengästä tällä kertaa.

Jämi84-MTB 2018

Ei oikein YPH:n jälkeen juoksut napostelleet, joten heinäkuun lopun ajelin aika paljon fillarilla.  Kun pitkästä aikaa ajoi vähän enempi, niin tokihan se pyöräkin alkoi kulkea ja siitähän seurasi luontevasti mielihalu lähteä hiukan kisailemaankin.  Edellisestä kisastartista on aikaa jo reilut neljä vuotta, joten lähdin hakemaan semmoista pehmeää laskua fillarikisailun maailmaan.  Kisaksi valikoitui Jämi84-maastopyöräkilpailu, sillä olen tuolla ajanut aikaisemminkin, joten tiesin reitin hyvin helpoksi ja vielä kun ajankohta osui mukavasti viimeisen lomaviikonloppuun ja kaiken lisäksi reissuun sai yhdistettyä sukuloinnitkin, niin eipä siinä muuta kuin ilmo sisään.

Silloin kauan sitten, kun ajoin tuon viimeksi lähtöpaikka oli Jämillä, mutta nyt (tai itse asiassa jo viime vuonna) se oli siirretty Ikaalisten kylpylään ja ilmeisesti reittiä oli muutettu aika paljonkin aikaisemmasta.  Ennakkotietojen mukaan tieosuuksia olisi vähemmän ja muutenkin reitti olisi kuulemma maastopyöräilyllisempi.  Toki reitti on vaikkapa turkulaiseen polkupohjaan verrattuna melko vaivatonta ajaa, sillä pääosin reitti kulkee hiekkapohjaisilla metsäautoteillä ja sileillä kangasmetsäpoluilla.  Sinällään tietty ihan jees, koska semmoisista baanoista ei näillä kotinurkilla tarvitse edes haaveilla.  Mitään sen kummempaa aikatavoitetta en asettanut, sillä nyt ei oikeasti ollut mitään käryä, millainen pyöräilykunto olisi ja kuinka pitkälle vauhtikestävyys riittäisi.  Lähtökohtaisesti olen toki paremmassa kunnossa kuin silloin vuosia sitten, mutta se kuinka juoksukunto siirtyisi pyöräilykunnoksi oli suuri arvoitus.  Otinkin päätavoitteeksi ajaa mahdollisimman kovaa ja kisata täysillä sijoituksista.  Mistä sijoituksista? Ei mitään käryä tästäkään, mutta mahdollisimman monta kilpakumppania pitäisi jättää taakse.

Kisapäivän olosuhteet olivat pääosin suotuisat. Puolipilvistä, kuivaa ja lämpötila jossain 20 asteen tietämillä.  Pirun kova tuuli oli ja avoimissa paikoissa sen osuessa sopivasti vastaan, olisi parempi olla hyvä peesi tarjolla.  Kello 10.00 startti golfkentän viheriöltä ja heinikkoa pitkin kohti alun asfalttipätkää.  Jäin heti startissa vähän jalkoihin ja porukkaa meni aivan liikaa ohi.  Ensimmäisen 5km tieosuudella oli kuitenkin sopivasti tilaa ohituksiin ja oma paikka alkoi löytyä. Aika iso joukko porukkaa jäi taakse ensimmäisen 10km aikana. Sykkeet paukkuivat jossain 90% paikkeilla, mutta mitään hapottamista ei tuntunut, joten uskalsin ylläpitää vauhtia ja eka kymppi menikin suunnilleen 27,5 km/h keskarilla.  15km paikkeilla sain ajettu kiinni pienen porukan ja asetuin mukaan jonoon. Vaihtuvilla vetovuoroilla mentiin kymmenisen kilsaa ja olin huomaavinani, että ylämäissä (näitä 20-50 nousumetrin mäkiä reitillä riitti koko matkalle) meikäläisen jalka oli hiukan vahvempi kuin muilla. Hyvä merkki jatkon kannalta, mutta tässä vaiheessa ei vielä kannattanut alkaa hötkyilemään, sillä tasaisen vauhti oli porukalla oikeinkin riittävää. 

25km paikkeilla joku kilpakumppaneista siirtyi vetovuoroon ja löi vähän kaasua lisää.  Iskin peesiin ja päätin roikkua mukana.  Muu letka ei kovin pitkään perässä pysynyt ja jatkoimme matkaa kahdestaan.  Vetomiehellä tuntui vauhtia riittävän, eikä mulla ollut oikeastaan mitään tarvetta hönkiä ohi tai edes osallistua vauhdinpitoon.  Tässä vaiheessa pääosa reitistä kulki metsäteitä, joten vastatuulikaan ei päässyt liikaa rasittamaan.  Seuraavat 10km roikuin epäkohteliaasti vain peesissä ja näytti siltä, että muu porukka oli jäänyt kauas taakse ja edessä oleva isompi ryhmä pilkahteli välillä puiden lomasta.  Jossain 35km kohdalla siirryin kuitenkin vetohommiin ja yritin pistää hiukan vauhtia lisää, sillä ajattelin, että olisi hyvä ajaa edessä oleva joukko kiinni, niin ei tarvitsisi kahdestaan tehdä vetohommia koko loppumatkaa.  42km huollossa nappasin lennosta vaihtopullon (tämä on muuten erinoimaista palvelua, niin ei tarvitse pysähtyä ja alkaa täyttelemään pulloja) ja näin että edessä oleva porukka ei ole enää paljoa edellä.  Huollon jälkeen alkoi taas hiekkatieosuus ja porukkahan lähti tietysti ajamaan ihan hemmetin kovaa.  Tunsin olevani kuitenkin hyvissä voimissa ja hirveällä väännöllä ajoin seuraavan parin kilometrin aikana porukan lopulta kiinni.  Matkakumppaninikin oli pysynyt peesissä, joten ehkä tässä kohta tuli maksettua takaisin se aiempi kymmenen kilometrin peesailu. 


Porukan kyytiin päästyä oli kuin olisi bussiin hypännyt, mikä olikin oikein miellyttävää edellisen parin kilsan raivoamisen jälkeen.  Porukassa oli varmaan 8-10 kuskia ja aika hajanaiselta ajaminen vaikutti. Toisilla alkoi selvästi jalka painaa enemmän kuin toisilla.  Seuraavat viitisen kilometriä rullailin kevyesti porukan mukana ja keräilin vähän voimia.  Arvioin mielessäni, että ainakin suuri osa porukasta oli sellaista, jonka todennäköisesti pystyisin jäljellä olevan 35km aikana jättämään taakseni, joten seurailin vaan vetomiesten ajamista ja pyrin olemaan valmiina, jos jotain irtiottoa syntyisi.  Suunnilleen 50km kohdalla oli ehkä reitin kovin nousu hiekkaharjun päälle ja polkupohja oli hyvin pehmeää.  Olin nousun alkaessa porukan peräpäässä, mutta näytti siltä, että kenelläkään ei oikein ylämäki sujunut ja osa joutui jopa jalkautumaan.  Itselläni mäki sen sijaan tuntui nousevan suht mukavasti, joten väänsin koko porukan ohi ja pienen tasaisen osuuden jälkeen "jatkonousussa" aloin jo tehdä eroa takana tuleviin.  Nyt oli pienen taktiikkapalaverin paikka itseni kanssa. Vaikka selkeästi olin vahvempi ylämäessä, niin tässä oli aikamoinen riski vain nolata itsensä ja tulla seuraavalla tieosuudella taas porukan kiinniajamaksi.  En tiennyt, millainen reitti jatkossa olisi, mutta päätin kuitenkin ottaa riskin ja lähteä ajamaan porukkaa karkuun.  Onnekseni reitti pysyi seuraavat 10-15km vielä pääosin metsän siimeksessä ja mäkiäkin oli vielä ihan riittämiin, joten tiesin pystyväni tekemään eroa taaksepäin.  Tuollaisilla osuuksilla ei porukasta ole sellaista hyötyä kuin tiepätkillä vastatuuleen puskiessa, missä olisin kyllä hävinnyt tämän homman katkerasti.  Loppumatkan aikana näköyhteyttä muihin kisaajiin ei ollut eteen, eikä taakse, joten pyrin vain ajamaan kovaa, mutta hapottamatta.  72km huollon jälkeisen nousun päällä joku katsoja osasi kertoa, että takana ei näy ketään ja edessä olevatkin ovat toivottoman kaukana, joten aika turvallinen ero oli siis eteen ja taakse. Viimeiselle kympille himmasin ehkä hiukan vauhtia, kunnes 3km ennen maalia oli reitin varressa kyltti (3km maaliin) ja vasta tässä vaiheessa katsoin kellosta, että mitäs se kokonaisaika näyttää.  Ja sehän näytti siltä, että tämä saattaisi olla ajettavissa alle 3,5 tunnin, joten löin hiukan löylyä lisää ja lopun ollessa lähes kokonaan asfalttitietä painelin viimeisen kolmosen suunnilleen 30 km/h keskarilla ja maaliin ajassa 3:27.54.  Sijoituksesta ei mitään tietoa tässä vaiheessa.

Tulokset
Garmin
Strava

Myöhemmin tuloslistasta selvisi, että miesten kokonaiskilpailussa sijoitus oli 22/190.  Eroa edelliseen oli 2,5 minuuttia ja porukka, jonka jätin taakseni, tuli 1,5-2 minuuttia jälkeeni maaliin.  Sanoisin siis, että saavutin sijoituksen puolesta sen, mikä saavutettavissa oli.  Alkuhässäkän jälkeen ei kukaan tullut (pysyvästi) ohitseni, mutta itse pystyin ajamaan aika monta selkää kiinni kisan aikana.  Oikeastaan ainoa jossittelun paikka on, että olisinko pysynyt tuon top20-porukan kyydissä, jos alussa olisin ehtinyt ryhmään mukaan?  Sanoisin, että ehkäpä.  Muutoin tämä oli kyllä ihan positiivinen kokemus ja ilmeisesti tuolla juoksemalla tehdyllä mäkitreenillä on myös pieni siirtovaikutus pyöräilyyn, sillä ylämet tuntuivat olevan se vahvin osa-alue muihin verrattuna.  Ennakkoon arveluttanut vauhtikestävyyskin näytti olevan ihan ok, sillä pystyin 80-85% tehoilla painamaan koko matkan ja lopussa olisi kyllä ollut vielä paukkuja, jos sijoituksista olisi pitänyt viimeisillä kilometreillä taistella.  Oli oikein mukavaa kisata pitkästä aikaa ja kyllähän tässä nälkä taas yltyi, joten kyllä ensi kauteen pitää jotain pyöräkisojakin ehdottomasti saada.

Kisajärjestelyt olivat erinomaisen sujuvat ja kylpylän ympäristö tarjosi huomattavasti Jämiä viihtyisämmän kisakeskuksen.  Reitti oli hyvin merkitty, eikä missään kohtaa tarvinnut arpoa oikeaa suuntaa tai liittymää. Liikenteenohjaajia oli kaikissa tienylityksissä ja huoltopisteillä väkeä varmasti riittävästi. Kokonaisuudessaan järjestelyistä on pelkkää positiivista sanottavaa.  Kuten aiemminkin totesin, reitti on teknisesti erittäin helppo, mutta kyllähän nuo ylämäet oman haasteensa ajamiseen tuovat.  Itse kyllä tykkään välillä ajaa tällaisiakin reittejä, sillä näitä hampaista paikat irrottavia kivikkojuurakkorytyytyksiä saa täällä Turussa ajaa ihan riittämiin.

Specialized Epic Carbon HT

The Weapon of Choice: Specialized Epic Carbon HT.  Kevyt ja tehokas ovat ensimmäiset adjektiivit, mitä tästä pyörästä tulee mieleen.  Hiukan epäortodoksinen keulavalinta toimi tällaisessa maastossa täydellisesti ja muutenkin pyörän huikeista kiipeämisominaisuuksista oli selkeästi etua.  Pitoa ja vetoa löytyi pehmeämmissäkin nousuissa, kunhan vain jaksoi polkea.