maanantai 16. heinäkuuta 2018

NUTS Ylläs-Pallas 134km 2018

Sitten Lappiin ja ohjelmassa tämän vuoden pisin kisa, eli NUTS Ylläs-Pallas(-Hetta), jossa nimensä mukaisesti juostaan Ylläkseltä Pallaksen kautta Hettaan. Matkaa kertyy 134km komeissa tunturimaisemissa ja yöttömässä yössä. Tämä kisa on ollut työlistalla jo useamman vuoden, mutta aikaisemmin ei ole aikataulut oikein osuneet sopivasti, joten osallistuminen on siirtynyt ja siirtynyt. Nyt kuitenkin Karhunkierroksen jälkeen jäi sopiva väli eikä kisakaan painanut liikaa päässä tai jaloissa ja syksyn kisoihin on vielä pitkälti aikaa, joten nyt mennään.  Luvassa olisi hieno kisa, sillä reitti pitäisi olla upea ja viivalla on monta hyvää kaveria, joiden kanssa pääsee kunnon kilvanjuoksuun.
 
Valmistautuminen ei ihan optimaalinen ollut, sillä KK:n jälkeen oli 7 viikkoa aikaa tähän kisaan. Noista viikoista 2 meni palautellessa, sitten 3 viikkoa tehokkaampaa treeniä ja siitä lomamatkalle viikoksi, mistä lähes suorilta kisareissuun. Tavoitteena olikin, että kunto ei kovin pahasti notkahtaisi KK:n jälkeen, joten mitään varsinaista kehitystä ei edes yritetty saada aikaiseksi tällä välillä.  Yleisfiilis on kuitenkin aivan hyvä, paikat niin ehjinä kuin voivat olla ja viikon etelänloma takasi sen, että lähtöviivalle pääsen hyvin levänneenä, tankanneena ja sopivasti turvoksissa.

Ensisijaisena tavoitteena tähän kisaan oli lähteä keräämään tarvittavat UTMB-pisteet talteen, joten maaliinpääsy olisi ehdoton välttämättömyys. Alunperin ajatuksena olikin lähteä vähän puolivaloilla retkeilemään reitti ja vain varmistamaan maaliinpääsy, mutta KK:lta jäi sen verran kova kisaliekki päälle ja lisäksi useiden kavereiden osallistuminen takaavat kyllä sen, että parasta mahdollista tulosta tähänkin kisaan lähdetään tekemään. Vanhoja tuloslistoja arvioidessani päättelin, että 20 tunnin voisi olla realismia.  Aikataulutin kisan siis sen mukaan ja sitä lähdettiin alittamaan, mutta myönnettävä on, että hiljaa mielessäni toivoin pystyväni jopa johonkin 19 tunnin paikkeilla olevaan loppuaikaan. Sijoitustavoitetta ei nyt varsinaisesti ollut, mutta 20h alituksella on aikaisempina vuosina johonkin 10-15 paikkeille sijoittunut. Sanotaan nyt sitten, että top15 olisi aika jees sijoitus.

@allaboutlapland
Lähtöhetkellä lämpötila oli hellelukemissa ja kun kisan ensimmäisten kilometrien aikana kiskaistaan Ylläs-tunturi ylösalas, niin tulihan siinä lämmin.  Tarkoitus oli lähteä hyvin maltillisilla sykkeillä liikkeelle, mutta kuumuus vaikutti niin paljon, että heti ensimmäisten askeleiden jälkeen syke oli 10-15 lyöntiä suunniteltua korkeammalla.  Eipä sitä mittaria sitten hirveästi tullut katseltuakaan, vaan ihan perstuntumalla mentiin. Ylämäki nousi ihan rennosti ja hiki valui noroina samantien.  Jalkojen lihakset tuntuivat heti lähdössä vähän aroilta, mutta ajattelin, että kyllä ne siitä aukeavat kunhan muutama kilometri on menty (Oi, kuinka väärässä olinkaan!).  Ekasta alamäestä oli varoiteltu enemmän kuin riittävästi, sillä siinä on helppo juosta etureidet jumiin, mutta aika rennosti ja vaivattomasti rullaillen tultiin kaverin kanssa mäki alas ja päästiin varsinaista polkua juoksemaan. Kärki oli mennyt menojaan ja jono venähti samantien sen verran, että omaa vauhtia sai edetä.  Arvioin, että edellä oli varmaan 15-20 juoksijaa, joten ihan sopivissa asemissa ja suunnilleen sekunnilleen aikataulussa tulin Kellokaan (7,2km) huoltoon.  Yleensä pärjään aika vähillä nesteillä, mutta nyt olin helteisestä alusta johtuen vetäissyt jo ekan tunnin aikana 1,5l juotavaa. Täytin pullot ja kahden litran juomavarainnoilla lähdin taittamaan ensimmäistä pidempää huoltoväliä.  Jotenkaan mitään erityisiä mielikuvia ei tältä pätkältä ole jäänyt.  Alkupuolella oli hieno ja jyrkkä rakkakivikuru, missä ilma seisoi ja lämpötila oli kuin saunassa, mutta ihan hyvin sekin nousi.  Tämän jälkeen polku oli hyvinkin juostavaa ja juostiinhan sitä, mutta huomasin harmikseni, että en pysty pitämään sellaista vauhtia kuin olin suunnitellut.  Jalat olivat edelleen arat, eikä askel ollut niin kevyt kuin tässä vaiheessa kisaa pitäisi olla.  Peurakaltion (31,1km) huoltoon tulin reilut 5 minuuttia tavoitetta jäljessä.  Eipä hätää, sillä aikaa oli kulunut 3h45min, joten homma oli vasta alussa.  Seuraava huoltoväli olisi lyhyempi ja lämpötilakin alkoi pikkuhiljaa laskea, joten ajattelin, että tästä se vauhti paranee.  Lonkankoukistajat kuitenkin kiristelivät ikävästi ja myös kantapäissä alkoi olla tuntemuksia.  Tökkivällä askeleella etenin ja aloin olla hiukan huolissani sekä huonosta vauhdista että ikävästi kipuilevista jaloista.  Jalat olivat aivan liian kipeät siihen nähden, että matkaa olisi vielä 100km jäljellä. Puskin silti yksinäni menemään ja ei se vauhti ilmeisesti ihan luokattoman huonoa kuitenkaan ollut, sillä ketään ei tullut takaa ohi ja itse taisin ohittaa muutaman kanssakilpailijan tällä välillä (tai sitten seuraavalla, ei pysty muistamaan).  Pahtavuoman (44,3km) huollosta jatkoin ajassa 5h44min, eli olin jo 15 minuuttia väliaikatavoitettani jäljessä.  Olin hyvävointinen, nesteytys oli kunnossa, energia imeytyi, eikä kuumuuskaan enää ahdistanut.  Mutta ne jalat vaan särkivät ja askellus muuttui kokoajan huonommaksi.  Seuraavastakaan välistä en muista muuta kuin, että juoksu ei todellakaan kulkenut, mutta siitä huolimatta tunnelma oli upea. Yön valo oli aivan maaginen ja jossain vaiheessa tajusin, että mistään ei kuulu mitään ääntä. Piti oikein pysähtyä, lopettaa puuskuttaminen ja kuunnella. Ei mitään! Ei linnunlaulua, ei tuulta, eikä varsinkaan mitään "sivistyksen" ääniä.  Sen sijaan aivan huikaiseva hiljaisuus, jossa kuului vain oma hengitys, varusteiden kahina ja satunnaisesti jostain kaukaa poronkellojen kilkatus.  Vaikka itse juokseminen aiheuttikin aika mittavaa kipua ja henkistä ahdistusta, niin pelkästään jo näiden yön hetkien takia tämä reissu oli vaivansa väärti.  No juu.  Tulin Rauhalan (56,3km) huoltoon, tankkasin taas rauhassa ja jatkoin matkaa.  Joku siellä teltan vieressä näytti ottavan lepoa peitteen alla, joten ei se matkanteko kaikilla muillakaan ihan helppoa näköjään ollut.  Olin jäänyt lisää tavoitteesta ja nyt olin noin 20 minuuttia jäljessä. Harmitti vähän, mutta ihan hirveästi ei ollut tehtävissä.  Yksinäinen matkanteko jatkui kohti Pallasta ja dropbag-huoltoa.  Väli olisi suht pitkä ja maastoltaan ilmeisesti aiempaa haastavampaa, sillä aikataulusuunnitelmani mukaan keskinopeus tällä välillä saisi olla reilusti aiempaa hitaampaa.  Ja olihan se hankalaa. Mitään valtavia nousuja ei muistaakseni ollut, mutta polku oli hyvin kapeaa ja tuntui, että 50 metrin välein oli joku puu poikittain kaatuneena polun päälle.  Jalat särkivät ihan tolkuttomasti ja kun ei askel enää noussut, niin potkin varpaita kiviin ja juuriin.  Jonkun nyppylän päällä yritin juosta vähän reippaammin, potkaisin oikean jalan kunnolla johonkin kikkareeseen ja heitin turvalleni kivikkoon.   "***tu, Saa****" raikui tunturissa ja varvas sattui niin paljon, että pelkäsin sen murtuneen (ei murtunut, mutta kynsi halkesi ja puolen setin veripatja muodostui kynnen alle).  Mutta minkäs teit kun matkaa oli 10km molempiin suuntiin huoltopisteille, eli eteenpäin. Tokihan kipuun turtui aika nopeasti, mutta kyllä se reippaasti sieltä ilmoitteli koko loppumatkan, kun varvas hipaisikin kengänkärkeä.  Joku kanssakilpailija tuli meikäläisen kiinnikin tällä välillä ja meni ohi.  Hämmentävää kyllä, juoksin kaverin kiinni ennen huoltoa ja viimeiset kilometrit mentiin yhtämatkaa huoltopisteelle.  Pallas-tunturin (76,9km) huollossa olin ajassa 10h59min, eli noin 10 minuuttia tavoitetta jäljessä. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuikin, olin siis kirinyt 10 minuuttia tappiota kiinni tällä välillä.  Pallas olisi ollut ihan hyvä paikka jättää leikki kesken ja olin tämän keskustelun itseni kanssa käynytkin, mutta päädyin kuitenkin sellaiseen suunnitelmaan, että huollan itseni kunnolla, nappaan vähän särkylääkettä ja alan puskemaan tosissani kohti maalia. Homma oli kuitenkin jo reilusti yli puolen välin ja jos särkylääke edes hiukan tylsistyttäisi kipua, niin uskoin pystyväni vielä ihan kohtuulliseen vauhtiin.  Huollossa meitä olikin yhtä aikaa neljä kilpailijaa ja henkilökunta arveli, että olemme sijoituksilla 11-14.  Vedin vähän nuudelisoppaa ja kolaa sekä täytin dropbagista uudet energiasatsit liiviin mukaan.  

Henkisesti ja fyysisesti voimistuneena lähdimme saman kaverin kanssa eteenpäin, jonka kanssa saavuinkin huoltoon.  Yksi kilpailija lähti hiukan aikaisemmin ja yksi jäi huoltoon, joten sijoitus oli siis todennäköisesti 13.  Noin puolivälissä Pallaksen nousua olimme tunkanneet edeltä lähteneen kilpailijan kiinni ja olin huomaavinani, että oma nousunopeuteni taisi olla napsun parempaa kuin matkakumppanillani, joten karistin hänetkin kannoiltani ja jatkoin itsekseni.  Ylämäki nousi erinomaisen hyvin ja alamäkeen päästessäni särkylääke oli vienyt pahimman kivun pois, joten pystyin pitkästä aikaa juoksemaan melko vaivattomasti.  Matka Hannukurun huoltoon oli todella pitkä ja jossain vaiheessa hurmos alkoi heikentyä, mutta jälkikäteen arvioituna tämä 25km pätkä oli kuitenkin koko kisan sujuvin.  Myös maisemiltaan varsinkin alkuosuus oli todella vaikuttava, kun tuntunturista näki kauas eteenpäin avoimeen erämaahaan. Hannukurun (101,7km) huoltoon tullessa olin käsittääkseni saanut muutaman minuutin kurottua tappiota kiinni, mutta ajanottomatto oli pari kilometriä eri paikassa kuin viime vuonna, joten tästä eteenpäin aikataulutukseni ei enää pätenyt. Eipä sillä sinänsä väliä, nyt loppumatka mentäisiin parasta mahdollista vauhtia.  Hannukurusta Pyhäkeroon oli vielä edessä yksi pitkä loiva tunturinousu, jota paikoittain pystyin jopa juoksemaan, mutta alamäki olikin sitten täysin toivotonta räpeltämistä. Nyt jalat särkivät taas niin paljon, että jokainen askel tuntui koko kehossa.  Muistan aika useinkin ohjeistaneeni kavereita, että "alamäet pitää pystyä juoksemaan, muuten peli on pelattu" ja nyt se osui omalle kohdalle.  Yritin kyllä, mutta kipu varpaissa ja kantapäissä oli enimmän osan ajasta niin tyrmäävä, että juoksuosuudet rajoittuivat satunnaisiin sadan metrin pätkiin.  Tulin Pyhäkeron huoltoon kivuliaana, mutta muilta osin edelleen hyvävoimaisena.  Matkaa oli huollosta maaliin 11,5km ja aikaa 20 tunnin alitukseen jäljellä arviolta 1h15min.  Meniskö? Ei mene? Vai meniskö kuitenkin? Loppu olisi pelkkää tietä. Ensin 6,5km hiekkatietä ja viimeinen 5km asfalttia.  Pakko oli yrittää ja hiekkatieosuus kulki vielä jotenkin, mutta asfaltille ja ajanottomatolle tullessa aikaa oli viimeiselle vitoselle jäljellä 29 minuuttia, joten se siitä.  Heitin hanskat tiskiin ja hölkkäsin lopun sähkötolpan välejä laskeskellen. Pari juosten, yksi kävellen ja niin edespäin.  Tulihan se maaliporttikin sitten sieltä näkyviin, joten hii-op ja punaista mattoa maaliviivan yli.  Loppuaika 20:07.10 ja sijoitus miehissä 10/82.

Tulokset 
Garmin
Strava

Vaikka sijoitus oli oikeinkin hyvä (miestensarjassa 126 starttasi, joten raatoprosentti oli aika suuri), eikä loppuaikakaan nyt paljoa jäänyt tavoitteesta, niin päällimmäisenä on kyllä pettymyksen tunne. Tankkaus onnistui täydellisesti ja jaksamisen kanssa ei ollut pienintäkään hankaluutta, eikä edes kuumuus juurikaan haitannut (nestettä tosin kului suunnilleen 15 litraa), mutta jalat vain pettivät aivan täydellisesti.  Tätä voi jossitella, että mistä se johtui, mutta kyllä isoin syy varmaan löytyy tuosta kantapäävammasta, joka on vaivannut jo muutaman vuoden.  Siitä seuraa ongelmat askellukseen, jotka taas aiheuttavat vaivaa seuraavaan paikkaan ja niin edelleen.  Toisaalta tunnen kyllä valtavaa helpotusta, sillä kisasta saatavien pisteiden myötä varmistan pääsyni vuoden 2019 UTMB:lle, joten siltä osin tavoitteet on tämän kauden osalta saavutettu. Ja tulihan tässä hiukan myös harjoiteltua kovuuttaa tulevia koitoksia varten, sillä tällaisten kipujen kanssa en ole koskaan aikaisemmin joutunut näin pitkää aikaa kamppailemaan.  Selväksi tuli myös, että ennenkuin tuo kantapää on operoitu kuntoon, on turha hyvistä (pitkistä) ultrasuorituksista haaveilla. Palataan näihin juttuihin kuitenkin vasta tuonnempana.

Kisajärjestäjille, kilpakumppaneille ja ennenkaikkea huoltopisteiden väelle suuret kiitokset.  Maisemiltaan tämä on Suomen hienoin kisa ja myönnettävä on, että olin aliarvioinut myös reitin teknisen haastavuuden.  Oli se polku hankalampaa kuin olin kuvittelut.  Itse en taida lähivuosina ehtiä tänne uudestaan, mutta suosittelen kisaa kyllä lämpimästi kaikille.  Yöttömässä yössä ja avoimessa tunturimaisemassa on jotain niin maagista, että tällainen melko paatunut kaupunkilainenkin ymmärtää, että nyt ollaan aika hienojen asioiden äärellä.


Inov-8 Trail Talon 275
The Weapon of Choice:  Inov-8 Trail Talon 275.  Ominaisuuksiltaan kuin tehty tähän kisaan, mutta arvelen, että osaltaan jalkaongelmat aiheutuivat kengästä.  8mm droppi ohjaa tuollaisessa hitaassa lönkyttelyssä askelta niin voimakkaasti kantapäälle, että hyvästä vaimennuksesta huolimatta iskua tulee aika paljon.  Ja kun se kantapää on jo valmiiksi kipeä, niin soppa on valmis.  Jos kuitenkaan tällaista vaivaa ei ole, niin kuivalla ja kovalla alustalla tämä on aika täydellinen pitkänmatkan kenkä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti