UTMB 2022 - DNF

Makoilen Chamonixissa ja katselen ikkunasta, kun ulkona sataa kaatamalla.  Kaveri lähti jo aamulla omalle kisamatkalleen, joten saan yksinäni täällä tappaa hitaasti kuluvia tunteja.  Kamat on pakattu, niin paljon on syöty kuin tänään uskaltaa, joten enää ei tarvi kuin levittää vaseliinit haaroihin ja vetää juoksuvaatteet päälle.  Mutta tässä odotellessa on hyvä vähän kerrata, miten tässä nyt näin kävi ja kuinka kummassa täällä ollaan (taas).

Juuh, elikkäs juoksin kisan omasta mielestäni erittäin onnistuneesti läpi vuonna 2019.  Silloinen reissu oli monen vuoden treenin ja arpajaispettymysten jälkeinen multihuipentuma, mikä kruunasi lopulta koko ultrajuoksu-urani ja oli se kisa, mihin koko harrastus oli tähdännytkin.  Kyseisen tavoitteen saavuttaminen tyhjensi pajatson melko totaalisesti, eikä näihin välivuosiin kovin montaa ultrastarttia mahdukaan.  Ja vielä vähemmän mahtuu onnistuneita suorituksia, voisin melkein sanoa, että lähinnä pettymyksiä tai vähintäänkin yhdentekeviä kisoja.  Nyt ollaan kuitenkin täällä ja koska kokemuksesta tiedän, että tähän kisaan ei voi hälläväliä-asenteella, eikä puolikuntoisena lähteä, niin kovaa henkistä (ja vähän fyysistäkin) kamppailua on kulunut vuosi käyty itsensä kanssa.  Kaiken kaikkiaan päädyin uudestaan tänne vähän vahingossa.  2019 kisan jälkeen tuli vuoden 2020 arvonta ja koska karsintapisteet oli kasassa, niin puoliksi vitsillä nakkasin arvan sisään.  Edellisissä arvonnoissa ei onni ollut myöten, vaan jouduin odottamaan mukaan pääsyä kolme vuotta, joten mitenkään hengitystä pidätellen en tällä kertaa arvontaa odotellut.  Mutta sitten tuli tulokset ja olin päässyt mukaan. Mitäs helvettiä?  Tammikuussa 2020 olin siis siinä tilanteessa, että olin fyysisesti jotakuinkin palautunut edellisestä reissusta, mutta henkinen palautuminen ja ennen kaikkea treenimotivaatio eivät erityisen korkealla olleet.  Mutta kun tilaisuus tuli ja muutama kaverikin sai lipun, niin pakkohan se osallistumisoikeus oli lunastaa ja hoitaa matkajärjestelyt kuntoon.  Kuten kaikki tietävät, parin kuukauden päästä maailma olikin aika erilainen ja kevät elettiin melkoisessa epätietoisuudessa.  Treenasin kyllä suht tiukasti, kunnes kesäkuun alussa kisa vihdoin peruttiin ja treeni loppui siihen.  En voi sanoa olleeni erityisen pettynyt peruutuksesta ja koin saaneeni pienen hengähdystauon.  Peruutuksen myötä kisapaikan omaaville luvattiin mahdollisuus siirtää osallistuminen 2021,2022 tai 2023 kisaan.  Pandemian ja epätietoisuuden jatkuessa en vuoden 2020 lopussa ollut halukas lunastamaan paikkaani 2021 kisaan (joka kyllä lopulta saatiin järjestettyä suht normaalisti), vaan skippasin sen suorilta.  Syksyllä 2021 sitten kaverin kanssa päätettiin, että 2022 lähdetään.  Itse koin, että tämä oli viimeinen mahdollisuus, sillä en 2021 aikana juossut yhtään ultraa, enkä juoksisi 2022 vuonnakaan, joten myöhemmin en enää jaksaisi enkä pystyisi itseäni ultrakuntoon laittamaan.  Melkoinen 10 kuukauden treenimylly olisi edessä, mutta päätin suhtautua projektiin "One more time with feeling"-asenteella, eli kerran vielä pistäisin kaiken peliin ja sitten ei tarvitsisi enää koskaan.  Harjoitussuunnitelma oli yksinkertainen, ensin puoli vuotta vauhdikasta juoksua ja mäkeä huipentuen Karhunkierroksen 83km kisaan.  Sitten kuukausi hulluna määrää pyörällä ja ajamaan Tahko180-maastopyöräkisa.  Tämän jälkeen 6 viikon hillitön mäkitreenijakso ja parin viikon keventelyn jälkeen kisaan.  Helppo homma ja tekemistä vaille valmis.

Kevään harjoitusjaksossa oli omat haasteensa, mitkä kävin jo Karhunkierros-raportissa läpi.  Kisan jälkeen pää oli myös ihan tyhjä, eikä juoksumotivaatiosta ollut tietoakaan.  Harkitsin useamman viikon vakavasti, että lähden vaan kisaturistiksi ja kaverille huoltajaksi.  Olin ehkä kyseisen matalapaineen ennakoinutkin ja suunnitelman mukaan siirryin pyörän päälle. Tahkolla meni aika mukavasti ja kuukauden juoksutauon jälkeen pääkin oli "parantunut", joten ei muuta kuin Hirvensaloon jumppaamaan. Tein juoksutreeniä sen verran kuin jaksoin ja huvitti, enkä hirveästi pakottanut itseäni.  Kesän mittaan nakuttelin 10 viikon aikana n. 150 tuntia treeniä, joten ei kesä nyt ihan makoillessa mennyt, jos ei nyt varsinaisesti juostessakaan. Puuttuvat tunnit tein edelleen pyörällä ja aloin orientoitumaan siihen, että en tule olemaan (lähelläkään) vuoden 2019 kuntotasoa, mutta silti riittävässä kondiksessa suoriutuakseni UTMB:sta kunnialla. 

Näistä lähtökohdista siis vetelen nyt shortsit ja t-paidan päälle.  Pistän numerolapun tällinkiin ja siirryn Chamonixissa keskusaukiolle odottelemaan starttia.  Edessä on 171km sekä 10000 nousu- ja laskumetriä, joiden aikana juostaan kolmen eri valtion alueella kiertäen Mont Blancin massiivi, kunnes päädytään samaiselle aukiolle takaisin Chamonixiin.  Kauanko siinä menee? Toivottavasti ei enempää kuin 36 tuntia. Nyt mennään.

Kuin sillit sumpussa 2500 muun kanssa odoteltiin vajaat 1,5 tuntia starttia.  Välillä ripsi hiukan vettä niskaan, mutta mitään jatkuvaa sadetta ei onneksi tullut.  Tunnelmaa nostatettiin ansiokkaasti ja mukavan jännittynyt tunnelma väreili ilmassa Vangeliksen pauhatessa kaiuttimista. Ja sitten juostiin.  Kisan ensimmäiset kilometrit ovat huikeat, kun kadun varret ovat täynnä hurraavia katsojia. Olin ihan hyvin sijoittunut lähdössä, enkä jäänyt juurikaan sumppuun, vaan muutaman sadan metrin jälkeen pääsin jo hölkkäämään omaa vauhtia eteenpäin. "Ei kiirettä" hoin itselleni ja olisi monen muunkin kannattanut hokea samaa, sillä oikealta ja vasemmalta lappasi porukkaa ohi, vaikka ihan hiljaa en itsekään juossut. 8km Les Houchesiin on tasaista ja sinne saavuin kohtuullisen nopeasti, juoksin huollosta läpi ja sitten kohti ensimmäistä mäkeä. Mäki lähti nousemaan aika mukavasti, enkä jäänyt mitenkään erityisemmin jalkoihin, vaan pysyin jonossa mukana.  Tämän 900 nousumetrin mäen pääsee vielä nousemaan valoisassa ja nautiskelin maisemista vielä, kun se oli mahdollista, sillä edessä olisi pitkä ja pimeä yö, milloin ei paljon ympärilleen katseltaisi.  Huipulla syvä puhallus ja sitten lähdettiin kaahaamaan alamäkeen. Alku olikin yllättävän jyrkkä, eikä askel oikein lähtenyt rullaamaan, mutta löytyihän se alamäkijalka tovin päästä ja sitten alkoi selkää tulemaan vastaan.  Saint-Gervaisin kylä tuli alamäen jälkeen ja sitä oikein odotin, sillä viime kerralla kylässä oli aivan hurjat karnevaalit pystyssä.  Tottakai nytkin oli ja siinä lasten kanssa ylävitosia heitellessä hymyissä suin saavuin ensimmäiseen kunnon huoltoon ja väliaikapisteeseen.  Mussutin suolakeksejä ja täytin pullot, eikä muuta kuin eteenpäin. Mittarissa 21km ja aikaa kulunut 2h34min.  Vain 7 minuuttia hitaammin kuin viimeksi, joten suht reipas startti tuli näköjään otettua, jopa liian reipas ehkäpä.  Kaivoin otsalampun esiin ja aika pian pimeys laskeutuikin.  Seuraava 10km huoltoväli on melko tasaista ja huomasin, että kantapäissä alkoi tuntua epämiellyttävää kipua. Jotenkin kohtuullista vauhtia sain pidettyä ja ohituksiakin kertyi koko ajan, mutta erityisesti tasaisen asfaltin juokseminen oli jo hiukan tuskaista.  Voihan helvetti.  Karhunkierroksella jalat sattuivat suunnilleen alusta asti, enkä nytkään päässyt kuin 25 kilometriä ennen kuin kivut alkoivat.  Tuskailin kinttujani ja lähestyin seuraavaa Montjoien huoltoa.  Perushuolto ja kohti seuraava isompaa mäkeä, joka alkaa loivahkona ja jyrkkenee koko ajan huippua kohden.  Edelleen vauhti pysyi hyvänä, mutta jokainen askel sattui. Ei mitenkään mahdottomasti, mutta sattui kuitenkin.  Nousun puolivälissä La Balmen huollossa söin tukevasti keksejä ja vesimeloneja, ja jatkoin kohti huippua.  Sattui ja **tutti.  Kivuista huolimatta ylöspäin pääsin ihan hyvin ja ohituksia kertyi edelleen suht tasaisesti. Ympäristö on noissa korkeuksissa jo avointa  ja upea valojono näytti jatkuvan loputtomiin sekä ylös että alas. Todella hienon näköistä, sen mitä kompastumatta sitä ehti ihailemaan.  Pelkäsin jo etukäteen alamäkeä, sillä iskua tulisi jaloille ihan eritavalla kuin ylämäessä.  Bonhommen huipulla sauvat nippuun, hiukan geeliä kitusiin ja sitten mentiin.  Ai ***kele! Ei helvetti! Ei tästä tule mitään.  Tai tulee, mutta ei tämmöistä loputtomiin kestä. En säästellyt itseäni vaan rälläsin 5 kilometrin alamäen Les Chapeuxin huoltoon ja suoraan ensiapupisteelle keskeyttämään.  Ensiavussa tarjouduttiin kyllä auttamaan ja kehotettiin harkitsemaan jatkamista, mutta kokemuksesta tiesin, että ei tätä mikään pelasta.  Paitsi hirveä läjä kunnon särkylääkkeitä, mutta niiden käyttö on kisassa periaatteessa kielletty, enkä kyllä muutenkaan pillereiden voimalla ollut valmis kisaa käymään.  Ajanottochippi leikattiin irti ja se oli siinä. 50km ja about 7,5h se lysti tällä kertaa kesti. 

Garmin
Strava

Olisin varmasti aivan hyvin voinut jatkaa vielä, mutta maaliin en olisi tällä kertaa kisaa näillä jaloilla päässyt. Keskeytys olisi ollut väistämättä edessä enemmin tai myöhemmin, todennäköisesti enemmin.  Otin siis hiukan ennakkoa ja minimoin vahingot.  Yli 30 tunnin ja 120km matkan puurtaminen jatkuvasti sattuvilla jaloilla tuntui täysin ylitsepääsemättömältä urakalta ja sitähän se olisi ollutkin. En ollut enää viimeiseen pariin tuntiin pystynyt juurikaan muuta ajattelemaan kuin kipua ja omat itsesuggestiotaitoni eivät ole niin kehittyneet, että pystyisin asian sulkemaan mielestäni.  Kello oli keskeytyshetkellä 1:30, joten pimeää yötä oli vielä viitisen tuntia jäljellä ja vaikka olisikin ollut hienoa päästä katsomaan auringonnousua ylhäällä vuorilla ja keskeyttää sitten Courmayeriin, tuntui turhalta kärsiä enää yhtään enempää.  Harmittihan se toki vietävästi, sillä muuten kaikki toimi hyvin. Kropasta irtosi vaivatta tarvittavasti tehoa, tankkaus sujui koko ajan moitteettomasti ja tein oikeita ratkaisuja vauhdinjaon suhteen.  Sijoitus koheni joka väliaikapisteellä ja olin keskeytyshetkellä alle 10 minuuttia edelliskertaa jäljessä, eli tuo ensimmäinen vajaa kolmannes kisasta meni kivuista huolimatta selkeästi suunniteltua nopeammin.  Toisaalta turhapa tätä on spekuloida, sillä keskeytys on keskeytys.  Olin sentään suomalaisista ensimmäinen keskeyttäjä, joten edes jonkun tilaston kärkipaikan nappasin itselleni.

Terveisiä Breventilta. Kisan jälkeen oli kerrankin aikaa käydä retkeilemässä

Kisaviikko oli Chamonixissa taas kokonaisuudessaan aivan huikea kokemus ja nyt pääsin lauantaina katsomaan maalialueelle, kun kisan kärki tuli maaliin.  Kisaorganisaatio on niin huippuunsa hiottu, että oli sitten kisaturisti tai kilpailija, niin mitään moitteen sijaa ei voi keksiä.  Tai no joo, Finisher-liivi, oli tänä vuonna ihan harvinaisen rumanvärinen fleecekammotus, joten hyvä vaan, että sellaista ei tarvinnut kotiin raahata.  Jepjep.

Hoka One One Speedgoat 4

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat 4
Luottokenkä, joka toimii aina ja kaikkialla, mutta ei sekään tällä kertaa meikäläisen kantapäitä pelastanut.

NUTS Karhunkierros 83km 2022

Taas on aika juosta.  Muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen päätin vielä kerran laittaa itseni ultrakuntoon ja juosta tällä kaudella muutaman "roikkumaan" jääneen kisan pois päiväjärjestyksestä.  Tässä on vähän sellaista Teemu Selännemäistä "one more year"-henkeä, sillä tämän vuoden jälkeen on tarkoitus ripustaa juoksulenkkarit naulaan ja alkaa touhuamaan muiden lajien parissa.  Mutta nyt on kuitenkin vielä koitokset edessä, joten niitä kohti.  Ensimmäisenä vuorossa Karhunkierroksen 83km, mikä toimii hyvänä pohjustuksena loppukesän kovempia koitoksia varten.

Valmistautuminen kauteen alkoi jo viime marraskuussa.  Ohjelmoin aika napakan treenisetin juurikin tätä Karhunkierroksen 83:sta silmälläpitäen ja hyvällä motivaatiolla aloin sitä myös toteuttamaan.  Ensimmäisen kolmen viikon jakson jälkeen ilmaantuikin sitten ensimmäiset vastoinkäymiset.  Itsenäisyyspäivän pyörälenkillä heitin sellaiset voltit, että siinä rytäkässä meni naama sekä sormi pysyvästi uuteen uskoon, joten pitkähkö sairasloma oli väistämättä edessä.  Joulukuu meni siis käytännössä kokonaan liikkumatta ja varovaisen pyöräilyn kautta pääsin joskus tammikuun puolivälissä takaisin juoksun pariin.  Siitä alkoikin onneksi ehjä harjoituskausi joka jatkui huhtikuun loppuun asti ja sain suunnitellusti tehtyä lähes kaikki treenit.  Toki oman haasteensa harjoitteluun toi Turun talvi, joka ei mitään optimaalisia olosuhteita juurikaan tarjonnut.  Kunto koheni mukavasti, kunnes huhtikuun loppupuolella sain 2 vuoden väistelyn jälkeen lopulta kopattua koronan itselleni.  Siinä menikin sitten viikko sairastaessa ja toinen toipuessa, kunnes uskalsi hiukan kokeilla taas juoksua.  Sairastaminen rokotti erityisesti vauhtipuolta ja viimeiset viikot ennen kisaa sisälsivätkin lähinnä vain varovaisia kokeiluja reippaamman juoksun tiimoilta.  Viimeistelyt menivät siis vähintäänkin persiilleen, mutta onneksi alla oli kuitenkin suhteellisen ehyt harjoituskausi, joten ainakin pohjat pitäisi olla kunnossa.  Vauhtipuoli on sitten mitä on ja sen tila selvinnee sitten matkalla Oulankaan. 

 

Juoksin kisan viimeksi 2018 ja näin jälkikäteen arvoisin, että olin tuolloin ehkä parhaimmassa kisakunnossa kautta aikain.  Myös kisa meni silloin kaikin puolin nappiin ja sekä loppuaika että sijoitus olivat vähintäänkin hyvät.  Upeatahan se olisi nyt pystyä haastamaan omaa aikaa, mutta tässä ollaan taas 4 vuotta vanhempia, eikä viimeiset vuodet ole harjoituksellisestikaan ihan optimaalisia ole olleet.  Tavoitteet on kuitenkin tapana ollut julkisesti kertoa, joten sanotaan nyt, että alle 10h olisi huippusuoritus, 10,5h ehkä realistinen ja 11h on jo pieni pettymys.  Näillä lähdetään.

Koronavuodet olivat tuoneet kisajärjestelyihin sen verran muutoksia, että lähtöaika on klo 22 aikaisemman aamulähdön sijasta ja lähdöt on myös ryhmitelty pahimpien ruuhkien välttämiseksi.  Ilmoittaudun toki reteästi kisaryhmään (top30-juoksija) ja siis ensimmäiseen lähtöön.  Aamustartit sopivat itselleni paremmin, mutta olen aika hyvä valvomaan, joten eipä yötä vasten juokseminenkaan isompaa ennakkotärinää aiheuttanut.  Päivä meni lepäillessä, syödessä ja säästä spekuloidessa.  Yöksi olisi väistämättä luvassa sadetta ja kyse olisi vain siitä, milloin sade alkaisi ja kuinka paljon vettä tulisi. Ysiltä hyppäsin kisabussiin, joka kuljetti ensimmäisen ryhmän Hautajärvelle, eikä paikan päälle enää jäänytkään kuin kymmenisen minuuttia aikaa käydä rakon tyhjennyksellä ja ottamassa kevyt lämmittelyhölkkä.

En erityisemmin hätäillyt startissa ja eteen karkasi arviolta 40-50 juoksijaa.  Lähdin ennakkosuunnitelman mukaan hölkkäämään kevyillä sykkeillä ja vauhtia kontrolloiden.  Ensimmäinen 10km rullasi leppoisasti, mutta kävi selväksi, että mistään 10 tunnin alituksesta ei tällä kertaa tarvitsisi edes haaveilla.  Juoksu oli helppoa, mutta vauhti yksinkertaisesti oli parikin pykälää vaatimattomampaa kuin aikoinaan.  Eipä väliä.  Ensimmäinen 27,5km etappi Oulankaan meni aika lailla itsestään perusmatkalaisia ohitellessa ja vielä vastaantulevia moikkaillessa ja kannustaessa. Jonkinlainen ryhmä pysyi löyhästi kasassa lähes koko matkan, mutta huoltopisteen lähestyessä erot alkoivat kasvaa ja enenevässä määrin sai viettää aikaa pelkästään itsensä kanssa.  Oulankaan olisi voinut jättää huoltolaukun, mutta tuossa vaiheessa kisaa sille ei ole mitään tarvetta, joten täytin juomapullot ja perinteisellä suklaa, sipsi- ja vihreäkuulatankkauksella eteenpäin. Tauko kesti 3min5s ja kuten arvelinkin, aika moni kilpakumppani jäi välppäämään huoltolaukkujensa kanssa ja sijoitus parani huollon aikana varmasti useamman pykälän (tilastoista tarkistettua: 7 sijoitusta). Tämän olen aiemminkin todennut, että vauhdin olleessa puutteellista, on erot tehtävät varikkopysähdysten aikana. Huollosta poistuessa aikaa oli kulunut 3:03h, joten kympin alitus oli mennyttä, mutta 10,5-11h edelleen täysin tehtävissä.

Seuraava etappi Basecampin huoltopisteelle on pitkä (~31,5km) ja keskivälillä hyvin hidas.  Lähdin huollosta yksin liikkeelle ja hetkellisesti jopa nautin leppoisasta juoksemisesta ja maisemista, mitkä ovat mielestäni reitin komeimmat juuri tässä Oulangan päässä.  Muutama vikkelämpi kaveri tuli ohi, mutta pysyivät jotakuinkin näköetäisyydellä alkuosan helpoilla baanoilla. Noin puolimatkassa reitti siirtyy kulkemaan jokivartta myöten ja sieltä alkaa useamman kilometrin juurakkojumppa, joka on aikaisempaan verrattuna hyvin, hyvin hidasta. Samoihin aikoihin sade alkoi pienestä tihkusta muuttua hiljakseen ihan oikeaksi vesisateeksi. 4-5 hengen porukka juoksi meikäläisen kiinni ja siinä perässä sitten roikuin oikeastaan koko juurakko-osuuden ajan, mutta kun reitti nousi taas ylängölle ja alusta muuttui juostavammaksi, niin pakko oli myöntää, että suoravauhdit eivät riitä ja porukka meni menojaan.  Oli pakko myös pysähtyä ja vetää sadetakki päälle, sillä sade oli yltynyt sen verran kovaksi, että tuulitakki ja juoksupaita olivat litimärät ja kylmä alkoi hiipiä puseroon. Basecampin huollon lähestyessä skannasin hiukan olotilaa ja fiilistä, eikä kummassakaan varsinaista vikaa ollut, jos ei nyt hurraamistakaan.  Molempia nilkkoja särki, polvitaipeiden nivelet hiukan kolottivat, ilmeisesti varsin liukkaan mutarallin jäljiltä ja juoksu tuntui hitaalta.  Toisaalta energiapuolen kanssa ei ollut mitään ongelmia, geelit maistuivat ja eteneminen oli kuitenkin edelleen juoksua, vaikkakaan ei kovin nopeata.  Sitäpaitsi Basecampin jälkeen olisi enää n. 25km jäljellä, joten hommahan olisi jo melkein taputeltu. Huollossa söin vähän enemmän ja aikaakin kului muutama minuutti pidempään, mutta silti jätin taas muutaman kilpakumppanin taakseni. Tässä vaiheessa aikaa näytti kuluneen 7:07h ja kun arvioin, että loppumatkaan menee vähintään 3,5 tuntia, niin alkoi 10,5h loppuaikakin karata tavoittamattomiin. Sipsien syöminen kuitenkin piristi, joten hyvällä jalalla eteenpäin.

Tämä ~17,5km pätkä osoittautui oikein viimeisen päälle tympeäksi.  Reitille osuu useampi pätkä hiekkatietä, polkuosuudet oli suurelta osin sorastettu, eikä maisemissakaan ole hurraamista.  Eli pitäisi vaan jaksaa jurnuttaa juosten eteenpäin, mutta alkoihan se jalka jo painaa ja varsinkin tällainen helpon tasaisen juokseminen oli aika raskasta.  Poluilla ja mäissä homma tuntui huomattavasti helpommalta. Juoksin koko pätkän yksin oikeastaan edes näkemättä ketään muita, joten tunnelma hipoi lattiaa useammankin kerran.  Alkoi kyllästyttää koko hölkkä, mutta onneksi kilometrit kuitenkin hupenivat, Konttaisen huolto lähestyi ja viimeisen etapin vaarojen ylitykset alkoivat jo hiljakseen lämmittää mieltä.

Konttaisissa pikainen parin minuutin huolto ja eikun maalia kohti.  Arvioin, että n. 10:45 loppuaika olisi kenties tehtävissä, eikä tässä enää muutenkaan ollut mitään syytä himmailla.  Huollosta iski peesiin kilpakumppani ja yhdessä jumpattiin vaarat ylösalas. Olin hitaampi ylämäessä, mutta nopeampi alamäessä, joten ei lähdetty toisiamme ohittelemaan, vaan pääosin samaa matkaa mentiin loppu.  Ja mukavamminhan se matka porukassa taittuu. Erityisesti Valtavaaralta alas tultaessa kallioiset pätkät olivat varsin liukkaat ja muutaman lipsahduksen jälkeen oli pakko oikeasti ottaa vähän varoen. Mäet tuli ja meni, kunnes yht´äkkiä oltiinkin jo Rukan huipulla, mistä pudoteltiin muutaman lisäkiemuran kautta hiihtostadionin mäkimonttuun ja maaliin.  Kello pysähtyi aikaan 10:50.19, vointi oli hyvä ja jalat tönköt.

Garmin
Strava
Tulokset

Juoksusta ei hirveästi näin jälkikäteen jää juurikaan spekuloitavaa. Sijoitus oli maaliin tulleissa miehissä 26/310, kun 60 jätti leikin kesken.  Kyllähän parhaaseen 10% yltäessä pitää ihan tyytyväinen olla. Tankkaus toimi, pää toimi ja jalat toimivat just niin hyvin kuin noilla treeneillä kuuluikin.  Vauhti ja loppuaika ei ollut sitä mitä toivoin, mutta toivoahan voi kaikenlaista.  Realistisesti katsottuna tulos oli just sellainen kuin pitikin.  Olihan siellä liukasta ja märkää, eikä sadekaan nyt varsinaisesti vauhtia parantunut, mutta ei niiden piikkiin taaskaan kovin montaa minuuttia voi laittaa.  Eniten itseäni kaihertaa sellainen tietynlainen välinpitämättömyys itse tekemistä kohtaan.  En oikein koe saaneeni tuosta juoksusta mitään, kunhan nyt suoritin.  Tietty oli ihan mukava tehdä onnistunut paluu ultramatkojen pariin, mutta jos tässä ei nyt jotenkin saada tätä päätä jiiriin, niin paluu saattaa jäädä hyvin lyhytaikaiseksi. Kahtellaan.

NUTSien kisajärjestelyistä ei koskaan ole löytynyt moitteen sijaan.  Eikä nytkään.  Kisafiilistä maalialueella nuo iltalähdöt tietty hiukan latistavat, kun kaikkien matkojen (pl. 34km ja 13km) kärkijuoksijat tulevat maaliin keskellä yötä tai varhain aamulla.  Toisaalta nykyisillä lähtöajoilla vältetään ruuhkat reitillä käytännössä kokonaan, joten puolensa siinäkin on.  Tykkään edelleen reitin maisemista (paitsi Basecamp-Konttainen välistä), mutta pakko on sanoa, että massiivinen polkujen sorastus (vahvistaminen toki on perusteltua nykyisillä käyttäjämäärillä) vie kyllä itseltäni halut juosta tätä enää. 

Hoka One One Speedgoat 4

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat 4
Luottopeli. Olen juossut versioilla 2, 3, Evo ja nyt 4. Ei tästä enää voi oikein mitään kertoa. En muita kenkiä pitkille matkoille edes harkitse.

Nuuksio Classic 2021

Juhlavuosi Nuuksiossa.  Kisa oli järjestyksessään 10. ja itse olin mukana nyt kuudetta kertaa. Edellisestä kerrasta on tosin päässyt vierähtämään jo neljä vuotta, sillä edellisen kerran juoksin täällä 2017.  Kisalla on kuitenkin erityinen merkitys itselleni, sillä oma polkujuoksu-urani on yhtä pitkä kuin Nuuksio Classicin tarina. Ensimmäisen polkukisani juoksin ensimmäisessä Nuuksio Classicissa 2012 ja sen jälkeen kisoja, pitkiä ja lyhyitä, on ehtinyt kertyä jo melko monta.

Tämä vuosi on ollut itselleni lähes juoksuton, sillä viime vuosien tiiviin ultraputken jälkeen oli tarpeen pitää vähän taukoa ja touhuta muiden harrastusten parissa.  Jotta ihan ilman juoksukisoja ei tämä vuosi menisi, jotain piti kuitenkin tehdä ja ultriin ei rahkeet tällä hetkellä riitä, joten tällainen maratonmittainen tuntui ainakin etukäteen ihan hyvältä idealta.  Lähtökohdat toki ovat vähän heikonpuoleiset, sillä kesäkuun loppuun mennessä olin juossut tämän vuoden puolella yhteensä n. 250km, eli semmoisen normaalin kuukausiannoksen verran.  Heinäkuussa aloin hiljakseen lisätä juoksua, mutta eipä sitä vieläkäänole kuin ~550km mittarissa.  Peruskunto on ihan mallillaan runsaan pyöräilyn jäljiltä, joten keskityin lähinnä vauhdin ja juoksutuntuman hakemiseen.  Hiljakseen vauhti paranikin ja sain jopa muutaman pitkän lenkin juostua, joten ihan kohtuullisessa tilanteessa viivalle päästiin.  Eniten etukäteen arvelutti jalkojen iskunkestävyys, mutta kestävät, minkä kestävät.  Kunhan ei ihan koko matkaa tarvitsisi kävellä, niin olisi ihan jees.  Lähtökohdat huomioiden, mitään kummoisiakaan tavoitteita ei uskaltanut asettaa. 2017 juoksin melko tunkkaisella suorituksella 4.21, joten nyt arvioin, että 4.30 alitus olisi jo ihan riittävän kova temppu.  Noista viidestä aikaisemmasta kerrasta neljällä olen ekan 11km huoltovälin juossut aivan liian lujaa ja jalat ovat olleet valmiit jo Solvallassa.  Nyt tarkoituksena oli aloittaa maltilla, selvittää keskivaiheen hankalampi osuus kunnialla ja viimeisen huoltovälin helpommassa maastossa repiä sitten kaikki löysät minuutit pois.  Ihan tosihyvä ennakkosuunnitelma, joten ei muuta kuin toteuttamaan.

(c) Miska Koivumäki

Sää vaikutti jotakuinkin täydelliseltä, lämpötila suunnilleen +10 ja kirkas taivas.  Hienoa, että ei tarvitse palella, kastua, eikä hikoilla hulluna.  Lähtö toteutettiin minuutin välein lähtevinä n. 10 hengen ryhminä ja pääsimme lähtemään ehkä viidennessä ryhmässä.  Polulla olisi siis tilaa, eikä alkua tarvisi ryykiä ihan hulluna saadakseen hyvän paikan letkassa.  Suunnitelman mukaan pidin sykkeen visusti kurissa ja juoksuun löytyi aika nopeasti sopiva rytmi.  Reitti oli todella hienossa kunnossa, kuiva ja nopea.  Vaikka reitti nopea olikin, niin itse en selvästikään ollut.  Tässä vaiheessa tuli kuitenkin vielä valheellisen virheellinen kuva omista kyvyistä, kun ohituksia kertyi koko ajan, eikä takaa tullut ketään.  Solvallan laskettelumäen päälle saavuin ekaan huoltoon muutaman minuutin kaavailemaani aikaisemmin, joten hiukan tukkoisesta vauhdista huolimatta, olin onnistunut ensimmäisellä etapilla sekä hillitsemään itseni että pysymään tavoitevauhdissa. Jopas jotakin.

Eteenpäin.  Kilometrit 15-23 ovat reitin vaikeimmat ja hitaimmat, joten hirveästi en tällä välillä vauhtia seuraillut.  Syke tuntui pysyvän edelleen hallinnassa ja juoksu eteni aika mukavasti omalla painollaan.  Kiipeilin jyrkkiä kalliokynnyksiä ylös, loikin alas, kahlasin upottavassa suossa sekä rantakaislikossa. Muutaman kerran avokallioiden päällä juoksin lyhyesti hutiin reitistä, mutta olin onneksi hereillä, tajusin tilanteen samantien ja palasin jälkiäni pitkin reitille tähystämään seuraavaa reittimerkkiä.  Tällä välillä ei paljoa kilpailullisessa mielessä tapahtunut, sillä ohituksia taisi kertyä tasan yksi, eikä muutenkaan muita juoksijoita edes näkynyt kuin satunnaisesti. 24km huolto alkoi lähestyä ja muutamaa kilometriä ennen tankkauspistettä alkoivat jalat (melko odotetustikin) ilmoitella, että voisi riittää tämä juokseminen.  Olin selvinnyt pahimmasta osuudesta aivan hyvällä vauhdilla, ja nyt jäljellä oleva matka olisi selkeästi helppokulkuisempaa.  Vauhti siis paranisi, jos jaksaisi vaan juosta, mutta alkoi vaikuttaa siltä, että en jaksa.  Aikataulusta en murehtinut, vaan ajattelin puskea viimeiselle huollolle ja arvioida sitten, mihin rahkeet riittäisivät.  Pari kilometriä kintut jaksoivat huollon jälkeen, mutta siinäpä se sitten oli.  Kävelypätkiä alkoi tulla, syke laski, tympäisi ja ärsytti.  Voi **ska, tämmöistä se loppumatka sitten vissiin on.  Taapersin eteenpäin ja päästin lennokkaalla askeleella takaa saapuvia nuoria miehiä ohitse.  Oli selvää, että ei se meno tästä enää paranisi, joten nyt vaan seurailin (hitaasti) eteen tulevia kilometrikylttejä ja kirosin jälleen kerran koko lajin syvimpään maanrakoon.  Viimeisessä huollossa 33km kohdalla juoksuaika näytti 3:42h, joten viimeiseen 8,5km matkaan olisi varaa käyttää 48 minuuttia, että 4,5h loppuaika onnistuisi.  Normaalitilanteessa tehtävissä, mutta nyt en viitsisi edes yrittää. Jalat eivät vaan liikkuneet.  Nyt ei enää siis ollut mitään saavutettavaa, eikä oikeastaan mitään hävittävääkään, joten puskin eteenpäin lähinnä päästäkseni pois sieltä pusikosta.   Ohitetuksi tulin aivan liian monesti sekä tuttujen että tuntemattomien toimesta, mutta siitäkään en juurikaan jaksanut murehtia.  Maalia kohti vaan ja tulihan se sieltä lopulta. Kello pysähtyi aikaan 4:42.13 ja sijoitukseksi tuli miehissä 51/265.

Tulokset
Garmin
Strava

Noh, eihän se nyt hyvin mennyt ja toisaalta se meni just niin hyvin kuin odotettavissa olikin.  Jalat kestivät sen verran kuin noilla treenimäärillä kuuluikin kestää, eivätkä sitten sen enempää.  Mitään varsinaisia ongelmia ei ollut, energiaa ja nestettä meni alas, mihinkään ei sattunut kovin paljoa, mutta jalat vain lähinnä roikkuivat mukana 25km jälkeen.  Jotain positiivista keksiäkseni pitää ehkä ajatella, että 25km asti juoksu oli kyllä ihan suvujaa ja aivan mukaavakin, vaikkakaan ei ihan toivotun vauhtista. Hyvin samankaltainen kokonaissuoritus kuin viime kesänä Himoksella. Sielläkin jalka loppui hiukan liian aikaisin, joten selvästikään vauhdikkaampaan juoksuun ei kintut oikein enää riitä.

Kisajärjestelyt toimivat hienosti kaikenlaisista koronavarotoimista huolimatta, ihmiset vaikuttivat olevan hyvällä tuulella, sää suosi, reitti oli nopea ja maalitarjoilut erinomaiset.  Ainoa huomautus tulee reittimerkinnöistä, joita tuntui olevan vähemmän tai huonommin sijoitettuna kuin aikaisemmin.  En muista koskaan joutuneeni täällä tähyilemään reittiä, mutta nyt muutamassa kohdassa piti olla todella tarkkana.  Eikä mene edes ikänäön piikkiin, sillä aika monella muullakin oli samaa ongelmaa.  Vieläkö Nuuksioon pitää tulla uudelleen?   Tällä tuloskehityksellä päädyn ensi kerralla siihen tilanteeseen, että olen hitaampi kuin ensimmäisellä kerralla Nuuksiossa vuonna 2012.  Sellaiseen nöyryytykseen en ole valmis, joten lenkille varmaan joutuu, jos vielä viivalle meinaa asettua.  Saa ny sitten nähdä viittiikö semmoiseen ryhtyä.

VJ Sport Irock 2

The Weapon of Choice: VJ Sport Irock 2
On ärjy kuvio ja maailman pitävin pohjakumi.  Ei tarvinnut murehtia kertaakaan kengän pitoa, ei pehmeällä, eikä kalliolla.  Vaimennusta on hiukan hintsunlaisesti, mutta en usko että omalta osaltani tätä kisaa olisi pelastunut edes Hoka-vaimennus.  Nyt oli kuivaa, joten hiukan maltillisemmallakin kuviolla olisi pärjännyt, mutta täydellisesti Irockikin toimi.

Vaarojen Maraton 130km 2020

Kyllä viime vuonna harmitti, kun menin heikouksissani ja UTMB-krapulassa osallistumaan vain 65 kilometrille, joten tänä vuonna en aikonut toistaa samaa virhettä.  Fiksumpaa olisi viimeksikin ollut vetää vaan se 130km, kun ei kerran vauhti riittänyt 65:lle, mutta lönkötellä jaksoi ihan hyvin.  Mullahan oli tällekin vuodelle osallistumisoikeus UTMB:lle, joten jo keväällä päätin, että nyt hoidan UTMB+Vaarat130 -tuplan pois kuleksimatta, sillä kolmatta mahdollisuutta tuskin tulee.  Noh, sattuneesta syystä UTMB peruuttiin, joten sinne ei tänä vuonna tarvinnut lähteä ja kesällä päätin, että Vaaroista tulee tämän kauden pääkisa.  Tulihan tuossa kesällä pyristeltyä Ylläksellä ja Himoksella, mutta nyt oli tarkoituksena tähän kisaan jopa hiukan valmistautua.  Se ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin, sillä perinteinen syysflunssa yllätti kahteenkin kertaan ja suunnittelemani Himoksen jälkeinen 4 viikon tymäkkä harjoitusjakso supistui lopulta 2 viikon mittaiseksi.  Viimeiset kolme viikkoa meni kuitenkin jotakuinkin suunnitelman mukaan, eli kaksi suht reipasta juoksuviikkoa ja maltillinen kevennysviikko ennen kisaviikkoa.  Ei juoksukunto nyt kyllä hääppöinen edelleenkään ole, mutta eipä tarvi kuitenkaan ihan kylmiltään lähteä kuten Ylläkselle.  Siellähän jaksoin kaikesta huolimatta melko sujuvasti 120-130km, joten jos nyt jaksaisi saman, niin sittenhän olisi jo maalissa.

Vaikka Vaaroilla on tullut jo aika monta kertaa polkua tallattua ja reitti on tuttu, niin mitään kovin rohkeaa aikatavoitetta en nyt uskalla alkaa tekemään.  Ehkä jotain 22 tuntia voisi pitää takalaitana, minkä alle pitäisi päästä vähän huonompanakin päivänä. Eka kierros onnistuu varmaan 9,5-10h paikkeille ja toisella kierroksella sitten katotaan, että kuinka pahasti meno hyytyy.  Suunnitelmana olisi kuitenkin lähteä kerrankin maltilla liikkeelle, eikä vetää vk-sykkeillä ekaa kahtakymppiä, kuten aika usein on käynyt.  Siinä on koko ilta ja yö aikaa telmiä pimeässä metsässä ja toistakin kierrosta pitäisi olla hyvän matkaa mentynä ennen auringonnousua.  Jos valoisalla jaksolla olisi vielä juoksujalkaa jäljellä, niin sitten saattaisi jonkinlainen onnistuminen olla ihan mahdollinen.  Sijoitustavoitteesta on turha edes puhua, sillä lähtöviivalla on aika kattava otos Suomen kärkiultraajia, kun ulkomaan kisojen puuttuessa kaikki haluavat (tietysti) Vaaroille mukaan.  Top15 olisi jo aika kova.

Olosuhteet olivat jopa poikkeuksellisen erinomaiset.  Maasto oli kuivaa, sateesta ei ollut pelkoa ja lämpötilakin olisi jopa yöllä reilusti plussan puolella.  Kaikki olisi siis senkin suhteen pedattuna hyvää suoritusta varten.  Tekosyyt mahdolliselle epäonnistumiselle olisivat siis lähtökohtaisesti melko vähissä.

(c) Jere Alén

Startti klo 18 ja suunnitelman mukaan rauhallisesti liikkeelle.  Valoisalla päästiin matkaan ja ihan oikeasti pidin sykkeet kurissa, himmasin tarvittaessa ja annoin niiden mennä ohi, joilla menohaluja oli enempi.  Eka kymppi mentiin kavereiden kanssa samaan tahtiin ja matka tuntui käynnistyvän ihan suunnitelman mukaisesti.  Aurinko laski reilun tunnin jälkeen, joten lamppu päälle ja pimenevässä metsässä eteenpäin.  Aika nopeasti huomasi, että edellisestä lamppulenkistä oli aikaa reilut puoli vuotta, joten tuntuma oli ainakin alkuun pahasti kateissa.  Olin jo muutaman kerran astunut vasenta nilkkaa vähän vinoon, kunnes jossain 15km paikkeilla rysäytin kunnolla nilkan päälle ja oli pakko pysähtyä puhaltelemaan ja kiroilemaan hetkeksi.  Kaverit menivät menojaan ja kun muutaman kilometrin kinkkailun jälkeen pystyin taas juoksemaan suht normaalisti, olivat lampun valokeilatkin jo hävinneet ja yksinäinen taivallus alkoi.  Rykiniemen (19km) kahluupaikalle ja huoltopisteelle tulin kuitenkin alle 2,5h, joten ihan kelvollinen aloitus pienistä ongelmista huolimatta.  Pullot täyteen ja kohti Eteläpään kiharaisia ja ihanaisia polkuja.  Aika pian huollon jälkeen alkoi nousta semmoinen huonompi fiilis pintaan.  Vatsassa ei ollut kaikki ihan kunnossa ja kaasutin takuulla kaikki vielä vihreät puunlehdet ohi mennessäni keltaisiksi.  Lisäksi vääntynyt nilkka ilmoitteli aina välillä itsestään, vaikka ei nyt varsinaisesti kipuillutkaan.  Yleisesti ottaen tunnelma oli kuitenkin väkevässä laskusuhdanteessa ja kilometrejä mittarissa oli vasta alle 30km. Pieni epäilyksen peikko alkoi hiipiä mieleen jo tässä vaiheesssa, mutta sain hetkeksi muuta ajateltevaa, kun kaksi kilpakumppania juoksi mut jossain puolivälissä Eteläpäätä kiinni ja siinä välillä sitten juostiin porukassa ja välillä erikseen.  Oli mukava välillä toki jutellakin, niin ei tarvinnut ihan koko lenkkiä märehtiä omaa oloaan.  Kiviniemen huoltoon (40km) tultiin yhdessä ja oma fiilis ei kyllä katossa ollut, vaikkakin Eteläpään selättäminen helpotti hiukan oloa.

(c) Jere Alén

Taas pikainen pullojen täyttö, lyhyttä tieosuutta juosten eteenpäin ja kohti Ryläystä.  Tunnelma nousi merkittävästi ja vauhti vaikutti olevan vähintäänkin kohtuullista.  Päätin ottaa ilon irti niin kauan kuin sitä kestäisi ja ihan reippaasti meninkin seuraavan tunnin.  Sitten alkoi taas harmittamaan.  Jalkoihin sattui ja edelleen vatsassa oli hiukan hutera olo.  Ei varsinaista pahoinvointia ja syötyäkin sain tasaisesti, mutta silti jonkinlainen vikahälytys vilkkui takaraivossa.  Olin em. kilpakumppanit jättänyt hurmosvaiheen aikana reilustikin taakseni, mutta sieltä sitä taas tultiin kiinni, rinnalle ja lopulta Ryläyksen huipulla ohi.  50km oli mittarissa ja otti ihan saakelisti pannuun.  Oli ottanut melkein koko ajan, mutta nyt aloin tosissani puntaroimaan homman mielekkyyttä.  Selvästikään kulku ei ollut semmoista normaalia hyvää, vaan enimmäkseen hankalaa ja koko ajan joku harmitti. Jalat, vatsa, pimeys, kaverit, yksinäisyys, juokseminen, käveleminen, ylämäki, alamäki, syöminen, juominen jne.  Sanovat, että fiilis se on paskakin fiilis, mutta tuntui kovin raskaalta ajatukselta jatkaa samaa kärvistelyä vielä yli puoli vuorokautta.  En osannut kaivaa tekemisestä oikein mitään positiivista, enkä voitettavaa, joten aloin kypsytellä keskeyttämispäätöstä ja marinointi oli valmis jotakuinkin Peiponpellon huollossa (55km).  Päätin kuitenkin reippailla kierroksen loppuun ja loppuosan ollessa selkeästi reitin helpointa maastoa, homma meni aikalailla omalla painollaan.  Kierros tuli valmiiksi ajassa 10h13min, joten eihän se nyt mitenkään toivottoman hidas ollut.  Siitä huolimatta välihuoltoon tullessa napsautin samantien kellon pois päältä ja luovutin gps-mokkulan järjestäjille, enkä siis jättänyt mitään mahdollisuutta itselleni perääntyä päätöksestä.  DNF.

Tulokset
Garmin
Strava

Ensimmäinen keskeytys polkukisoissa ja melko heppoisin perustein.  Harmittaako?  Eipä oikeastaan.  Reissu kesti kymmenen tuntia, mistä noin 2 tuntia oli mukavaa.  Ensimmäinen tunti meni hyvin ja tunnin verran Kiviniemen huollon jälkeen samaten, mutta muuten oli enimmäkseen matalapainetta henkisellä osastolla.  Tämmöinen kisa on kuitenkin sen verran rankka fyysinen ponnitus, että kestääkseen sen pinnistelyn, koen että henkisellä puolella siitä kärsimisestä pitäisi saada jonkinlaista (perverssiä) nautintoa ja/tai maaliinpääsyn pitäisi olla niin suuri palkinto, että sen eteen on valmis tekemään sen, mitä pitää.  Nyt ei huvittanut oikein missään vaiheessa ja koko homma tuntui täysin yhdentekevältä.  Vaikka jalat ja vatsa vähän vaivasivatkin, niin ei niistä riitä perusteluiksi  keskeytykselle.  Molemmat olisin saanut kyllä kuriin ja pystynyt jatkamaan toiselle kierrokselle, mutta halu ja polte maalin saavuttamiselle puuttui. Seliseli ja yhyy, yhyy.

Totuttuun tapaan Kolilla oli taas hyvät kinkerit ja järjestelyistä ei jää mitään huomautettavaa.  Aina siellä on mukava käydä ja nyt oli aikaa käydä reitinvarrella kannustamassa kavereitakin ja nauttia kisatunnelmasta turistin näkökulmasta.  Vaikka nyt sanoisin ja lupaisin mitä, niin todennäköisesti ensi vuonna siellä ollaan taas.

Hoka One One Speedgoat Evo

The weapon of choice:  Hoka One One Speedgoat Evo
Olen tämän kengän jo pariin kertaan kehunut, eikä se siitä ole huonommaksi muuttunut.  Tällä reissulla nilkat vähän pyörivät, mutta siitä en kenkää syytä, sillä aikaisemmin ei ole moisia ongelmia ollut.  Kohta tämä pari loppu, mutta sitten ostan uudet.

Himos Trail 52km 2020

Himoksen kisa on useampana kesänä käynyt mielessä, mutta ei oikein koskaan ole osunut sopivasti aikatauluihin.  Aina on ollut pitkää kisaa just takana tai edessä.  Nyt yllätysreissusta Ylläkselle on riittävän kauan ja seuraavaan pidempään kisaankin on aikaa sen verran, että tämä palvelee oikeastaan aika mukavasti valmistautumista siihenkin.  Ylläs-Pallas toki sotki treenisuunnitelmat totaalisesti, sillä kauniina ajatuksena oli heinäkuun alusta alkaa hiljakseen tekemään vauhtitreeniä, mutta eihän siitä mitään tullut.  Palautuminen Ylläksestä sujui kyllä oikein hyvin, mutta en vaan saanut tartuttua vauhdikkaampaan juoksuun ja touhu oli muutenkin enempi suppailua ja pyöräilyä.  Viikkojen huvetessa sain lopulta ryhtiliikkeen aikaiseksi ja muutaman vauhdikkaamman juoksuviikon ehdin hätäpäissäni tähän alle vetäistä. Tokkopa noilla mitään varsinaista harjoitusvastetta saatiin, mutta tuli nyt ainakin muistutettua pari kertaa kroppaa siitä, miltä oikea juokseminen tuntuu.

Käsittääkseni tuolla Himoksella pitäisi enimmäkseen juosta ja mieluusti vielä aika reippaastikin.  Reitti  juostaan 2x26km lenkkeinä, joten toisella kierroksella sitten viimeistään tietää, mitä tuleman pitää. Ennakkoon arvioin, että jos maltan olla juoksematta ihan punaisella (tai edes oranssilla) ekaa puolikasta, niin jalka saattaisi riittää ihan kohtuullisen kelvolliseen suoritukseen.  Joku rajoitin pitänee mittariin laittaa, sillä olen nämä "pikamatkat" säännönmukaisesti mokannut sekä Nuuksiossa että Vaaroilla aivan liian kovalla startilla.  Voittopokaalia tuolta ei mukaan saa, joten ei niiden kärkimiesten kanssa kannata lähteä edes alussa kamppailemaan.  Katselin lähtölistaa ja 4-5 tunnetusti kovaa tekijää löytyi, siihen päälle ainakin toinen mokoma itselleni tuntemattomia ja itseäni salettiin nopeampia, joten jos top10 irtoaisi, niin johan siihen saisi tyytyväinen olla.  Aikatavoite voisi osua johonkin 5½ tunnin paikkeille, mutta tuon realistisuudesta on vaikea sanoa mitään.  Yleensä nuo aika-arviot on varsinkin näillä lyhyemmillä matkoilla menneet aika pahasti persiilleen, mutta kai sitä nyt jotain kunnianhimoakin pitää olla.

(c) Jutta Kirkkala

Startti klo 8 hieman kosteaan aamuun sateen vaaniessa horistontissa.  Kärki karkasi odotetusti heti alussa ja juoksi reippaasti koko ylämäen Himoksen päälle.  Itsehän en juossut, vaan laitoin sovinnolla kävelyksi jyrkimmissä kohdissa.  Edelle taisi mennä 8 tai 9 juoksijaa, joten siinä top10-paikkeilla pääsin siis matkaan.  Ekaan huoltoon ~5km paikkeille tilanne eli vielä hiukan, mutta aika pian sijoitukset vakiintuivat, edessä olevan selkä katosi kaukaisuuteen eikä takaakaan kukaan enää hönkinyt niskaan.  Mulle oli luvattu, että baana olisi helppoa, mutta ei se kyllä ollut.  Ekan kympin polku pumppasi koko ajan ylösalas ja maasto oli myös sen verran kulunutta, että kivet ja juuret olivat aika pahasti pinnassa.  Juoksurytmistä oli vähän vaikea saada kiinni, mutta ihan kohtuullista eteneminen silti oli.  Sykkeetkin pysyivät jotakuinkin kurissa, joten pahimmat keulimiset onnistuin välttämään.  Tokan ~12km huollon jälkeen reitti helpottui selkeästi ja kilometrit alkoivat taittua sellaisella vauhdilla, että tavoiteltu keskinopeuskin alkoi näyttää mahdolliselta.  Ketään ei näkynyt edelleenkään missään, joten omassa seurassani nautiskelin koko pohjoisen lenkin (16km) ja lähdin eteläiselle lenkille (10km) muutamien 36km matkalaisten vanavedessä.  Tuon porukan jätin melko nopeasti taakseni ja taas sain nauttia parhaasta mahdollisesta juoksuseurasta aivan itsekseni.  Kierroksen loppupuolella aloin laskeskella, että eka kierros kun menisi 2:30-2:40 väliin, niin toiseen kierrokseen olisi suunnilleen 3 tuntia aikaa. Pitäisi siis onnistua.  Eka kierros täyteen ajassa 2:34.54 ja sijoitus tällä hetkellä 8.  Ajattelin kertoa välisijoituksen ihan vaan sen takia, että voin todeta kisan menneen jossain vaiheessa ihan hyvinkin.  Joo, pikainen huolto ja toiselle kierrokselle.  

(c) Antti Saarimaa

Alun noususssa tuntui, että ihan ei samaan tahtiin matka enää etene kuin ekalla kierroksella.  Edelleenkään ei ketään näkynyt missään ja 32km paikkeille asti jatkoin yksin. Sitten alkoi takaa kuulua ääniä ja välillä vilahtaa joku hahmokin.  Samoihin aikoihin jalat alkoivat aika yllättäenkin ilmoitella, että nyt voisi pikku hiljaa riittää tämä juokseminen.  Takaa tullut 3 hengen porukka kaahasi meikäläisestä sitten ohi jossain 35-36km kohdilla ja samaan aikaan jalat totesivat, että tämä oli tässä.  Ei vaan koipi enää noussut ja meno muuttui ihan mummohölkäksi.  Ei hyvää päivää, mitä touhua.  Rimpuilin pohjoisen lenkin maalialueelle ja vakavissani mietin keskeyttämistä, mutta koska matkamittari kertoi, että vielä ei ollut edes maraton täynnä, niin ei antanut luonto myöden keskeyttämiselle.  Kymppi vielä ja laskin, että jos pääsisin edes 8 minuutin kilometrejä, niin sentään 6 tunnin alitus pitäisi onnistua.  Leukaa rintaan ja raahustaen eteenpäin.  Muutama juoksija tuli lennokkaalla askeleella ohi ja kateellisena vaan katselin perään itse töpöttessäni menemään.  Jalat oli ihan loppu.  Eivät erityisen kipeät, mutta täysin voimattomat. Muuten kropassa oli kaikki kunnossa, sykekin pysyi vielä kohtuullisen ylhäällä, mutta (kerroinko jo, että) jalat eivät vaan liikkuneet.  Reitin lopussa oli 7km alkaen kilsan välein kyltit, joissa ilmoitettiin matka maaliin ja niiden kohdilla aina laskeskelin paljonko aikaa olisi.  Välillä sain puuskutettua hiukan reippaammin jokusen sata metriä, mutta hidasta meno silti oli.  Viimeinen nousu Himoksen päälle ja sieltä kilsa maaliin.  Alamäkeen kinkkasin jotenkuten, enkä todellakaan ottanut mitään loppukiriä maalisuoralla.  Kello pysähtyi aikaan 5:45.40 ja sijoitus (maaliintulleissa) miehissä 13/59.

Tulokset
Garmin
Strava

Eihän se nyt tuloksellisesti mitenkään ihan penkin alle mennyt, mutta kokonaisuudessaan harmittaa silti.  Oli tuo hyytyminen sen verran raju, että hiukan vähempikin olisi riittänyt. Nyt on kahdessa kisassa käyty toteamassa, että enempi pitäisi juosta pystyäkseen ehjään suoritukseen.  Moottori tuntuu olevan ihan hyvässä kuosissa, mutta jalkojen iskunkestävyys ei vaan ole riittävällä tasolla.  Eihän tässä mitään ihmeellistä ole, jos ei treenaa juoksua, niin turha kai sitä on kuvitella juoksukilpailuissa pärjäävänsä.  Yksi  iso kisa olisi tälle vuodelle vielä jäljellä, joten jos edes sitä varten tekisi asiallisen valmistautumisjakson.

Himos Trail mainostaa itseään "matalan kynnyksen polkujuoksuna" ja vaikka itselleni siellä tuntui olevan vähän korkeampiakin kynnyksiä, niin todella monipuolinen matkavalikoima ja pääosin helpohko polkupohja tekevät tapahtumasta kyllä helposti lähestyttävän.  Reitti oli mukavan monipuolinen, järjestelyt toimivat, reitin varrella riitti kannustusta ja muutenkin meininki oli asiallinen.  Voin kyllä lämpimästi suositella tätä kisaa aloitteleville ja toki kokeennemmillekin polkujuoksijoille.

Nike Pegasus 36 Trail

The Weapon of Choice: Nike Pegasus 36 Trail
Itselleni hieman epätyypillinen kenkävalinta, sillä tämä on jonkinlainen hybridi polku- ja maantiekengästä.  Dropia on 10mm, mikä tekee kengästä hieman kiikkerän hankalassa maastossa, mutta tasaisemmalla polulla lenkkarimainen napakkuus tekee kengästä todella helpon juosta kovaa vauhtia.  Soveltuu kuiviin olosuhteisiin ja suht kovapohjaiselle alustalle. Märkään juurakkoon tai kalliolle tämän kanssa ei kannata lähteä.  Vaimennus on napakka, mutta silti riittävä pitkällekin matkalle.  Tähän kisaan siis sangen sopiva kenkä.

Vaarojen maraton 65km 2019

Jes, jes!  Taas yhden välivuoden jälkeen perinteiselle ruskaretkelle Kolille.  Ennen UTMB:a olin jo ikäänkuin päättänyt lähteä Vaaroillekin, mutta jätin kuitenkin ilmoittautumatta.  Ajattelin, että on fiksumpaa tsekata ensin UTMB:n jälkeinen kondis ja motivaatio ennenkuin alkaa lyömään ilmoa sisään mihinkään.  Olin kesän mittaan hiukan jopa pallotellut mielessäni ajatusta lähteä toteuttamaan UTMB+Vaarat130 -tuplaa, minkä vain kaksi ihmistä on tähän mennessä tehnyt, mutta hylkäsin tämän idean oikeastaan heti Ranskan reissun jälkeen.  Vaikka palautumisen saisikin  kisojen välissä olevan 5 viikon aikana onnistumaan, niin totesin, että nyt ei kyllä motivaatio riitä enää tänä vuonna tuollaiseen urakkaan.  Pidättäydyin siis tästä hullutelusta, vaikka alkuperäisten puheideni vastaisesti asiaa kyllä ihan vakavasti harkitsin.

Kaverilta vapautukin sopivasti paikka 65km matkalle, joten lähtöpäätös oli helppo tehdä.  Tuo olikin houkuttelevampi vaihtoehto kuin 43km, sillä 65km reitti kiertää ns. Eteläpään lenkin, joka itseltäni on vielä kokematta. Kaikilla aikaisemmilla Kolin reissuilla olen juossut nyt jo ohjelmistosta poistuneen 86km reitin, joka on siis 43km reitti tuplana ja tuo reitti ei Eteläpään kautta mene.  Kuulopuheiden mukaan Eteläpää on melkoista myllytystä ylösalas pienipiirteisillä poluilla,  joten pitäähän semmoinen nyt itse päästä kokemaan.  Mitään kovin kummoista treeniä en ehtinyt tai jaksanut tehdä UTMB:n jälkeen, vaan lähinnä liikunta oli kevyttä hölkkää ja pyöräilyä.  Pari reippaampaa vk-lenkkiä kävin rykäisemässä ja kulku oli ihan kohtuullista, joten luottavaisin mielin lähdin kisaan.  Lasketaan vahvan peruskunnon varaan ja pidetään sormet ristissä toivoen, että kroppa on jo toipunut edellisestä koettelemuksesta.  Kisataktiikkana olisi painaa turhia säästelemättä niin pitkään kuin suinkin mahdollista ja loppu sitten väkisin.  Helpolla en aikonut itseäni päästää.  Aikatavoitetta ei oikeastaan ollut, mutta kyllä 9 tuntia nyt pitäisi kai jonkinlainen takalaita olla.

Ennen starttia Kolille oli ehtinyt tulla talvi ja jouduin nöyrtymään jopa pitkiin trikoisiin (tämä tosin päivän mittaan osoittautui turhaksi vässyköinniksi).  Muita toimenpiteitä sääolosuhteet eivät oikeastaan aiheuttaneetkaan, sillä päiväksi luvattiin lämpötilat nollan tuntumaan ja sateetonta. Aivan hyvä juoksukeli siis. Lähtölaukaus kajahti klo 7.03 ja aamuhämärässä sännättiin lumiseen metsään. On tuo "lähtösuora" joskus tullut vedettyä kovempaakin, mutta aika nopeasti nytkin tuntui mittari lyövän punaiselle. Aijai ja voivoi, ei hyvältä näytä. Rimpuilin siinä pienessä porukassa alun, mutta n. 7km kohdalla lyhyellä tieosuudella oli pakko antaa muiden mennä ja pudotella sykettä. Juoksu sinällään kulki ihan ok, mutta jotenkin ponnettomalta touhu vaikutti, jos koetti oikeasti ylläpitää kunnon juoksuvauhtia. Ekaan huoltoon Rykiniemeen (19km) tulin vajaat 10min jäljessä optimistista 8h aikataulua, joten se meni siinä. Rykiniemessä virkistävä vesistönylitys, vesipullot täyteen ja kohti Eteläpäätä. Nyt sain sykkeet jotakuinkin asettumaan, mutta samalla hyytyi vauhti. Tähän vaikutti osaltaan varmasti myös ennakko-odotusten mukainen ylösalas jumppaaminen pienellä lumisella polulla, mutta ei sitä hitautta kyllä pelkästään reitin piikkiin voi pistää.  Mitään hämminkiä ei varsinaisesti ollut, mutta vauhtia ei vaan irronnut lainkaan toivottuun tapaan. Kaiken kaikkiaan Eteläpää ei ehkä ihan myyttisen maineensa veroinen kokemus ollut, mutta oli sieltä silti mukava päästä pois Kiviniemen (39km) huoltoon ja takaisin tutulle perusreitille. Kiviniemessä olin jo 25 minuuttia 8h aikataulusta jäljessä, joten siinä suli myös 8,5h tavoiteaika. Nyt pitäisi keksiä jotain, sillä päivänselvää oli, että vauhtijalat olivat jääneet Ranskaan.  Jos jatkaisin väkisin yrittämistä, tulisi loppumatkasta tuskainen ja epämiellyttävä, eikä loppuaika todennäköisesti silti olisi mikään kovin kummoinen. Päätin siis hylätä kilpajuoksun ja siirtyä ultramoodiin. Junttaisin lopun parasta mahdollista vauhtia, mutta silti silleesti armollisesti, että hirveällä pakolla ei tarvitsisi kaikkia kohtia mennä, jos ei jalkaa riittäisi. Tällä tyylillä olen yleensä noita pidempiä matkoja tehnyt ja se on kantanut ihan hyviin lopputuloksiin. Kiviniemessä reitti yhtyi tosiaan marareittiin ja poluilla alkoi vihdoin näkyä muitakin ihmisiä. Alkuryysiksen jälkeen olin tehnyt matkaa koko lailla yksikseni, joten hitaampien maratoonareiden ohittelu toi piristävää vaihtelua matkaan.

(c) ONEVISION.FI

Tuli jopa sellainen valheellinen olo, että tässähän mennään aika kovaa, kun sai ohitella muita juoksijoita, mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että ainakin pari sijoitusta hävisin tälläkin välillä.  Matka eteni erittäin mutaisella ja liukkaalla polulla kuitenkin yllättävän vaivattomasti ja tulihan se Ryläyskin lopulta tarvottua läpi.  Jotkut kahjot olivat Ryläyksen huipulle rakentaneet telttasaunan ja jalluakin olisi ollut tarjolla.  Poikkeuksellisesti skippasin snapsin tällä kertaa ja siirryin samantien alamäkeen.  Alamäki  rullasi mukavasti ja Peiponpellon (54km) huoltoon tulin suunnilleen ajassa 7:15h.  Ynnäilin siinä, että eiköhän se viimeinen 11km nyt reilussa puolessatoista tunnissa pitäisi taipua ja 9h alitus sentään onnistuisi.  Tämä viimeinen etappihan on suhteelisen helppoa maastoa, vaikka muutama napakampi nousu siihen vielä osuukin, joten etenin kevyellä hölkällä helpot pätkät, tunkkasin voimalla ylämäet ja alamäet rallattelin leppoisasti alas.  Sataman väliaikamatolla ajassa 8:23h ja loppunousun reilun 2km matkan menin turhia repimättä.  Maaliintuloväylä on armollinen, sillä punaiselle matolle tullaan mutkan takaa ja viimeisen 50m voi juosta esittäen, että koko loppunousuhan tässä on juostu.  Kello pysähtyi aikaan 8:44.36.

Tulokset
Garmin data
Strava

Mitäköhän tuosta nyt sanoisi.  Juoksu oli oikeastaan kaikella tapaa täysin ongelmaton ja periaatteessa oli aivan mukaavakin suurimman osan ajasta.  Surkea vauhti aluksi vähän harmitti, mutta kun tilanteen hyväksyi, niin loppumatka meni hyvällä fiiliksellä.  Sijoitus oli (maaliinpäässeissä) miehissä 15/99 ja kokonaiskilpailussa 17/139.  Sen puoleen ei siis mennyt yhtään pöllömmin.  Taisin vaan etukäteen yliarvioida vauhtini ja jostain 8h loppuajasta haaveilu ei alun alkaenkaan ollut järin realistista.  En nyt pistä tätä keskeneräisen palautumisen piikkiin, mutta kyllä fakta on, että tästä kropasta oli vauhtiominaisuudet kadonneet tyystin sekä UTMB-treenin että kisan myötä.  Tuommoinen ultrajunttaaminen, mitä vajaat puolet matkasta lopulta tein, tuntui sujuvan vallan mainiosti ja matkaa olisi tarvittaessa voinut hyvin vielä jatkaakin.  Olisi varmaan sittenkin pitänyt lähteä sille 130:lle...

Kaiken kaikkiaan oli taas todella hieno reissu ja kuten tässä on monesti jo tullut todettua, niin kyllä Koli vaan on Koli.  Huoltojen surkuhupainen tarjoilu (vettä), reitin haastavuus ja arvaamattomat sääolosuhteet tekevät tästä täydellisen siirtymäriitin kisakaudesta ylimenokauteen ja kohti uusi seikkailuja.  Ensi vuonna en kyllä tällaisille pikamatkoille enää harhaudu, vaan jos Vaaroille lähdetään, niin sitten nautitaan koko rahan edestä 130km.

Hoka One One Evo Speedgoat

The Weapon of Choice: Hoka One One Evo Speedgoat
Perus-Speedgoatin kisaisempi sisarmalli, jossa pohja- ja vaimennuselementti on sama, mutta päällinen täysin erilainen.  Kevyempi ja ketterämpi kuin perusmalli, mutta ei omaan jalkaan istu kuitenkaan aivan yhtä hyvin, joten nauhoituksen kanssa pitää olla vähän tarkempi.  Pohjakuvio olisi voinut mudassa olla rajumpikin, mutta ei pidon kanssa mitään varsinaisia ongelmia ollut.  Päällinen tuntui märissä olosuhteissa toimivan upeasti, ei imenyt kosteutta ja pumppasi veden ulos kengästä todella nopeasti.  

Dolomiti Extreme Trail 103km 2019

Niin vaan saatiin kisakausi 2019:kin käyntiin.  Tällä kaudella ei montaa kisaa olekaan, mutta jotain pientä puuhastelua silti piti keksiä. Tänä vuonna ei millään lyhyillä kisoilla suotta lämmitelty vaan hypättiin suoraan ultrahommiin. Viime syksynä aloin suunnittelemaan tätä kautta siltä pohjalta, että kauteen tulee vain kaksi isoa kisaa, joista ensimmäinen pitäisi saada pois alta heti alkukesästä.  Helppo ja ajankohdallisesti täydellinen ratkaisu olisi ollut lähteä edellisvuosien tapaan Karhunkierrokselle toukokuun lopussa, mutta hylkäsin ajatuksen melko nopeasti.  Perusmatka (166km) olisi liian kova pala, sillä siitä palautuminen ja takaisin treenikuntoon pääseminen ottaisi pahimmassa tapauksessa koko kesäkuun.  83km matka taas olisi reitiltään ja nousumetreiltään turhan helppo, joten ei sekään oikein palvelisi tulevia tavoitteita. Noh, sitten alkoikin tiukka i-tran kisakalenterin selaaminen tavoitteena löytää Euroopasta kisa, joka olisi ennen juhannusta, matkaltaan 80-120km ja nousumetrejä saisi olla mahdollisimman paljon.  Muutama vaihtoehto löytyi, mutta lopulta Dolomiti Extreme Trail vaikutti parhaalta.  Matkustuskuvio olisi helppo, ajankohta täydellinen, Italia on mukava maa ja ennenkaikkea kisan speksit olivat vakuuttavat, 103km ja 7150nm. Tuossa alkaa nousua per kilometri olemaan jo ihan kiitettävästi ja kun huhujen mukaan "Extreme" ei ole mukana kisan nimessä ihan suotta, niin valinta oli selvä.  Sinne siis. Seuraavaksi piti haalia kokoon matkaseurue, mutta se ei aluksi ottanut oikein tulta alleen.  Lopulta sain yhden kaverin houkuteltua mukaan, mutta siitä parin päivän päästä alkoikin viestejä tippua inboxiin, "Mä voisin sittenkin lähteä.", "Me tullaan kanssa." ja lopulta meitä olikin 9 hengen porukka lähdössä reissuun. Oho.

Harjoituskauden pyöräytin käyntiin jo marraskuun lopulla ja määrätietoisesti tein töitä koko talven ja kevään.  Alkuun peruskuntoa, sitten vauhtia ja lumien sulettua, eli maaliskuun lopulta asti pääpaino oli pitkissä lenkeissä ja mäkitreeneissä.  Mäkeä onkin tullut hinkattua enemmän kuin koskaan  ja onko se sitten henkistä turtumista vai kehitystä, mutta pieniä merkkejä on ollut ilmassa, että ehkä se ylämäkikin alkaa Saranpäältä pikku hiljaa sujua. Ainahan se on ollut heikoin osa-alueeni, mutta viime kaudella sain sitä jo hiukan paremmaksi ja ehkä nyt on taas otettu (pieni) askel eteenpäin.  Muuten harjoittelua leimasi vammojen välttely, sillä useasti mainitsemani ja pitkään vaivannut kantapää-/akillesvamma piti saada kuriin.  Ennakkosuunnitelmista poiketen, päätin skipata leikkauksen ja yrittää harjoittelun rytmittämisellä sekä juoksumäärien vähentämisellä saada lähes kroonistuneet kivut pois.  Ja sehän onnistui.  Rytmitin treeniviikot niin, että en juurikaan tehnyt peräkkäisiä juoksupäiviä, vaan aina lenkkipäivän jälkeen pidin taukoa juoksusta.  Väistämättähän tämä johti siis melko vaatimattomiin juoksumääriin, kun lenkkejä tuli vain 3-4 viikossa, mutta korvasin juoksuja pyöräilemällä ja hiihtämällä, joten kyllä tässä määrällisesti on treenattu varmaankin enemmän kuin koskaan aikaisemmin.  Kevään tultua pystyin satunnaisesti tekemään viisikin juoksulenkkiä viikossa, mutta viikkokilometrit olivat parhaimmillaankin vain 85km luokkaa, joten aika vaatimattomilla juoksukilsoilla tässä viivalle jouduttiin.  Niinkään en ollut huolissani kuntopuolesta, mutta mitenkä jalat näillä määrillä kestäisivät iskutusta, oli isohko kysymysmerkki.  Joka tapauksessa suhteellisen luottavaisin mielin asetuin lähtöviivalle.  Treenattu oli, vammat lähes taltutettu ja kisaliekki paloi kirkkaana!

Mitään kovin ihmeellisiä tavoitteita en kisaan asettanut. Tarkoituksena olisi tehdä järkevä ja ehjä kisasuoritus ilman suurempia hölmöilyjä tai stressiä loppuajasta.  Aikaisempiin vastaavanlaisiin suorituksiini verraten arvelin, että joku 20 tunnin alitus voisi olla tehtävissä. Kisanaikaista stressiä pyrin vähentämään myös sillä, että jätin kisan lähes kokonaan aikatauluttamatta.  Sen verran tsekkasin aikaisempien vuosien tuloksista, että dropbagille (53km) pitäisi ehtiä 9-11h kuluessa ja sitten loppu olisikin leppoisaa rullailua (hehheh) maaliin, kun isoimmat nousut olisi hoidettu jo ennen puoltaväliä. Tuossa vaiheessa voinee sitten arvioida kuntoa ja alkaa tekemään tarkempaa tavoitetta loppuajan suhteen.

Forno di Zoldon kylään saavuttiin torstai-iltapäivällä ja 1,5 vuorokauden maisemista ja pitsasta nautiskelun jälkeen alettiin valmistautua starttiin. Perjantai-illalla saatiin tieto, että kisareittiä olisi muutettu kahdestakin kohtaa lumitilanteen takia ja molemmat reitin 2000m korkeuden ylittävää kohtaa kierrettäisiin. Kokonaismatkaan ja nousumetreihin muutoksien ei ennakkotietojen mukaan pitäisi vaikuttaa, mutta harmitti se silti. Höhlä.

Lähtölaukaus pamahti 5.00 ja lämpimässä, tyynessä säässä päästiin liikkeelle. Kaikista "rauhallinen aloitus"-suunnitelmista huolimatta alun 3km asfalttiosuus meni reippaasti 4:35/km keskivauhdilla. Just tällä tyylillä sadan kilsan vuorikisa kannattaakin aloittaa. Saipahan ainakin veren kiertämään lihaksissa heti alusta. Heti alkuun oli ohjelmassa reitin pisin nousu ja porukka asettui nätisti jonoon. Muutama höyrypää lähti taaempana huohottamaan mäkeä juosten, mutta vähemmän yllättävästi meno hyytyi aika nopeasti. Kesken mäen tuli pieni välilasku ja alamäkeen pääsi hiukan avaamaan kaasua. Aikalailla seisomaan suurin osa porukasta jäi ja siinä tuli heti kuitattua kymmenkunta selkää. Se lysti oli aika nopeasti ohi ja sitten tunkattiin taas. Pysyin ylämäessä suht vaivatta porukan mukana ja siinähän se mäki taittui. Ylhäällä oli huolto, missä nopeasti vähän sipsiä ja suklaata naamaan ja eikun alamäkeen. Nämä italialaiset tuntuivat huoltavan melko perusteellisesti ja iso osa sen hetkisistä kilpakumppaneista jäi huollossa taakse. Alamäki ja seuraava osuus Passo Duranin (30km) huoltoon oli melko juostavaa, joten matka eteni aika muukavasti. Huollon jälkeen oli edessä jyrkkyydeltään ihan holtiton ylämäki. Reittikartassakin nousu on terävä piikki ja semmoinen se olikin. Noin 1,5km matkalle nousua tuli 420m ja aikaa vierähti vajaat 50min. Taisi olla hitain kilometri, minkä olen ikinä missään mukamas-juoksukisassa edennyt. Alamäki oli samanlainen ja siihenkin vierähti 24 minuuttia. Siis 16min/km vauhdilla alamäkeen. Olen pitänyt itseäni ihan kohtuullisena alamäkijuoksijana, mutta siinä kivirännissä tuli kyllä taidoissa raja vastaan. Seuraavista 20km ei ole oikein väkeviä mielikuvia. Ensin mentiin ylämäkeen, sitten alamäkeen, ylämäkeen ja vähän pienempään ylä- ja alamäkeen ja tätä toistettiin aika monta kertaa. Jossain välissä oli jotain huoltoja, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, oli kuuma, vuoret ympärillä olivat ihan mielettömän hienoja ja taas oli kuuma. Lippiksellä kauhoin puroista niin kylmää vettä päähäni, että isommasta annoksesta olisi aivot jäätyneet. Kaikki oli oikeastaan aivan hyvin, mutta polku oli jotenkin koko ajan napsun verran liian jyrkkää tai muuten hankalaa, että eteneminen olisi ollut sujuvaa. 

(c) Janne Ahola

Lopulta pääsin Passo Staulanzan (53km) huoltoon, missä oli dropbag odottamassa. Aikaa oli kulunut 10h 28min ja takana oli 4000 nousumetriä. Olin siis ihan kohtuullisesti aikataulussa, vaikka meno olikin ollut melkoista matelua suurimman osan matkasta. Seurueestamme kaksi kaveria oli huollossa odottamassa ja jeesasivat kovasti hommissa. Kiitos siitä. Mitään isompaa huollon tarvetta ei oikeastaan ollut, joten vedin vähän soppaa huiviin, vaihdoin sukat, latasin energiat liiviin ja eteenpäin. Vartti siinä taisi vierähtää ja teki kyllä hyvää saada vielä lähtiessä pienet kannustusläpsyt olalle. Mies oli täydessä vedossa jälkimmäistä puoliskoa varten, mutta kyllä mielessä kävi, että jos seuraavatkin 50km on samanlaista jyrkkää kivi- ja juurakkomyllytystä kuin alkuosa, niin edessä olisi todella pitkä ilta (ja yö).

(c) Janne Ahola

Ainakin polku alkoi helpompana ja ihan pääsi juoksemaankin välillä. Kilpakumppaneita ei ollut hirveästi näkynyt, eikä näkynyt nytkään, joten itselleni tyypilliseen tapaan jatkoin yksinäistä matkantekoa. Fiilis oli korkealla, kun kilometrit alkoivat taittua selvästi aiempaa nopeammin ja huoltoa seuraavat 10km olivat maisemiltaan jotenkin aivan erityisen vaikuttavat. Ympäröivät vuoren seinämät tuntuivat nousevan pystysuoraan ihan vierestä, vesiputous putosi vapaasti usean sadan metrin korkeudelta ja oli jotenkin vaan ihan helvetin hienoa kaikella tapaa. Näihin muutamiin tunteihin kiteytyi jotenkin iso annos sitä hienoutta, mikä tässä lajissa viehättää. Sopivasti uupuneena, mutta henkisesti vireänä olet ihan omilla pienillä jaloilla edennyt aika pitkän matkan suht nopeasti ja päässyt sellaisiin paikkoihin, joita suurin osa ihmisistä ei tule näkemään kuin kuvista. Itsekin olisin ehkä kuvia ottanut, jos kisoissa kuvia ottaisin. Nyt keskityin nautiskelemaan. 

(c) Tuomas Karskela

Matka eteni muutamien huoltopisteiden kautta ihan sujuvasti ja reittimuutoksista johtuen yhtäkkiä tupsahdinkin kyltille, missä luki 80km. Aijaa, näin pitkällä jo, vaikka mielestäni mittarini olin vähän edistänyt ainakin alkumatkasta ja näytti nytkin vasta 76km. Tuli mieleen, että nyt on tainnut italiaano vähän juksuttaa, kun lupasi, että kisa ei mitoiltaan muuttuisi, vaikka reittiä olikin pitänyt muuttaa. Kyltiltä ei ollutkaan kuin pari kilometriä Passo Cibianan huoltoon. Siellä tein vihdoin jotain laskelmia mahdollisesta loppuajasta, sillä loppureitillä ei enää muutoksia olisi. 20km siis jäljellä, yksi 350nm ylämäki ja sen jälkeen kevyttä rallattelua noin 800 laskumetriä 15km matkalle. Alkoi näyttää siltä, että oikein hyvällä kirillä jopa 17h saattaisi alittua. Jepjep, vähänpä tiesin, sillä olihan loppuun keksitty vielä pikku jäynä. Ylämäki oli melko helppo ja kaikki näytti hyvältä. Sitten käännyttiinkiin alamäkeen ja fiilistelin jo mukavaa polkua, jota saisin rullailla kevyellä jalalla maaliin asti. Jos olisi ollut reittikartta mukana, niin olisin nähnyt huutomerkin kartassa, mutta nyt kyltti "Attenzione, Danger" vain kertoi, että vähän kipakampi alamäki saattaa olla vielä edessä. Ja olihan se taas hassun hauskaa. Irti polkaistut kivet ropisi vaan niskoille ja vatsalihakset huusi hoosiannaa siinä takakenossa missä piti olla pysyäkseen pystyssä. Onneksi hiukan alempana oli kaikkia käteviä puita, joihin saattoi pysäyttää liian vauhdikkaan etenemisen. Tolkuttoman hitaasti, mutta ilman haavereita selvisin kuitenkin osuuden alas ja siellä olikin (ei niin yllättävästi) ensiapumiehet odottamassa. Itse en onneksi heidän palveluitaan tarvinnut, mutta mietiskelin kyllä, että onneksi ehdin tuosta laskusta pois ennen pimeän tuloa, sillä ilta alkoi jo hämärtää. Ylitin poikittaissuunnassa lyhyen kivikon ja sitten solan toiselta puolelta taas ylämäkeen. Heti alussa oli laitettu nousuun jo apuköysi ja olihan tämäkin ihan naurettavan jyrkkä. Ei se kovin pitkä ollut, mutta aikaa tuhraantui ihan älyttömästi. Sitten vihdoin Rifugio Bosconeron huoltoon, missä pakkasin sauvat liiviin, vedin otsalampun päähän ja ampaisin alamäkeen. 13km jäljellä josta 10km alamäkeä ja loivaa ylämäkeä. Alusta osoittautui pääosin pehmeäksi neulasränniksi, missä pimeydestä huolimatta pystyi juoksemaan oikein hyvää kyytiä. Edellisen etapin ala- ja ylämäkisirkuksen myötä 17h alitus oli livennyt käsistä, mutta 18h näyttäisi alittuvan,  jos mitään katastrofaalista ei tapahtuisi. Keskityinkin siis nautiskelemaan viilenevästä, pimeästä illasta, helposta polusta ja edelleen hämmentävän sujuvasta juoksusta. Viimeiset kolme kilometriä mentiin jo asutuksen läheisyydessä teillä ja peltopoluilla, enkä edelläänkään viitsinyt alkaa kirimään, kun muita juoksijoita ei näkynyt edessä eikä takana. Rullailin viimeisen lyhyen alamäen maaliin ja kello pysähtyi aikaan 17.42:14 (en yhtään tiedä, mitä aikaa tuo maalikello näyttää).

(c) Samuli Nieminen

Maalissa oli nopeampi kaverini odottelemassa ja koska olin aivan odottamattoman hyvävoimainen, niin haimme dropbagit ja söin vielä pastatkin siinä odotellessamme seurueemme naisjuoksijan maaliin. Mitään kylmähorkkaa tai henkistä romahdusta ei tuntunut tulevan, mikä joskus on ollut edessä aika pian maaliviivan jälkeen.  Myöhemmin internettiin kytkeydyttyäni selvisi, että sijoituskin oli miesten sarjassa ihan kelvollinen 43/313 ja kokonaiskilpailussa 49/359. Aikahan oli tavoitteeseen nähden erinomainen, mutta totuuden nimissä on sanottava, että ilman reittimuutoksia olisi 20h alitus ollut kyllä todella tiukassa. Nyt kisan speksit olivat noin 95km ja 5500nm, mikä varsinkin nousujen osalta on aika paljon vähemmän, kuin mitä luvattiin. Itse asiassa niin paljon vähemmän, että pikkuisen jopa ottaa pannuun. Rahat takaisin, ***tana! Muutenkin reitti oli hiukan kaksijakoinen, kun ekat 50km sisälsi 4000nm ja suurelta osin aivan älyttömän vaikeaa polkua, kun taas jälkimmäinen 40km sisälsi 1500nm ja aika helppoa rallattelua sitä yhtä kiukkuisempaa osuutta lukuunottamatta. 

Garmin data

Strava
Tulokset

Mikäs fiilis tästä sitten jäi? No kuule, ihan hemmetin hyvä. Tarkoituksena oli tehdä ehjä suoritus ja semmoinen tuli. Kuten tästä kirjoituksesta ehkä välittyykin, ei kisaan kuulunut mitään suurta draamaa. Ei totaalista tummumista ja uudelleen heräämistä. Ei vatsavaivoja, ei pään pehmenemistä, ei ihmeempiä kipuja, eikä mitään muitakaan ultrajuoksuun yleisesti assosioituja kokemuksia. Sen sijaan tasaista etenemistä, suht tasaisella vauhdilla ja pääosin hyvällä mielellä. Joku voisi kysyä, että olisiko ollut mahdollista mennä kovempaa, jos kerran oli noin kivaa ja helppoa. Olisi varmasti, mutta nyt jäi menemättä. Ei tuo nyt ihan retkeilyksi kuitenkaan mennyt, vaikka siltä ehkä vaikuttaakin. Tyytyväisyyttä herättää se, että ylämäki alkaa ihan oikeasti jo kulkemaan sen verran, että ihan jatkuvasti en jää enää jalkoihin, alamäessä ei ohi tule juuri kukaan, peruskestävyys on hyvällä tolalla, jalat kestävät iskua ja rasitusta aivan hyvin, eikä pollakaan anna ihan vähällä periksi. Kaikki tasaiset pätkät ja alamäet juoksin, joten seuraavaksi pitäisi varmaan alkaa juoksemaan niitä loivia ylämäkiäkin. Yäk. Selkeä kehityskohde on myös tuommoisen sikajyrkän mäen nouseminen ja laskeminen, sillä oikein ei vääntö ja taidot näissä mäissä riittäneet. Onneksi tällaisia mäkiä ei ihan näin paljoa kovin monessa kisassa ole, joten kovin akuutista ongelmasta ei ole kyse. Erittäin luottavaisin mielin tässä siis lähdetään kohti kesän treenejä ja kauden pääkisaa.

Kisajärjestelyistä, reittimerkinnöistä, huolloista ja muustakaan ei pahaa sanottavaa ole. Toki semmoista pientä Italialaista suurpiirteisyyttä esiintyi siellä täällä, mutta mitään isompaa ongelmaa ei ollut. Forno di Zoldo oli sen verran pikkuinen kylä, että peruspalveluita kummempaa viihdykettä sieltä ei löytynyt. Mitään nähtävyyksiä tai shoppailuja on ihan turha kuvitella sieltä löytävänsä. Itse kisaa en ihan aloittelevalle vuorijuoksijalle välttämättä suosittelelisi, mutta kokeneempi kettu saattaa reitiltä löytää aika mukavasti haastetta. Ainakin itselleni tämä oli käymistäni vuorikisoista selkeästi haastavin reitti.

Hoka One One Speedgoat3

The Weapon of Choice: Hoka One One Speedgoat 3.  Pitkän vastustelun jälkeen oli pakko myöntää, että tarvitsen pitkille matkoille enemmän vaimennusta kantapään alle.  Huolellisten tutkimusten jälkeen kengäksi valikoitui Speedgoat 3, jossa vaimennusta riittää, droppi on maltillinen 4mm ja pohjassa superpitävä Vibramin Megagrip-kumpi.  Alamäkeen rallatellessa ei kenkä paksusta pohjastaan johtuen ole erityisen ketterä ja nilkkojaan saa varoa, mutta tasaisessa hidasvauhtisessa junttaamisessa (mitä ultrat enimmäkseen ovat) pehmeä vaimennus hellii ihanasti väsyneitä jalkoja.

Turku Trail Cup 2018 - Hirvensalo Trail

Trail Cup jatkui Hirvensalossa ja yhden osakilpailun tauon jälkeen pääsin taas lähtöviivalle.  Tämä oli osakilpailu 5/6 ja itselleni siis neljäs.  Pohjilla oli 3 viikon tiukka treenijakso, joten kroppa oli suht finaalissa jo valmiiksi ja varsinkin pohkeet kipuilivat ja jumittivat vielä edellisistä treeneistä.  Mielenkiinnolla odotin kuitenkin reittiä, sillä 10km kierrokselle (joka juostaisiin siis kahdesti) oli saatu Turun mittakaavassa melko messevät nousumetrit ja muutenkin Hirvensalossa olisi hienoa polkua tarjolla.  Mitään kummempia tavoitteita ei ollut, kunhan nyt kunnialla pääsisi maaliin.

Sää oli sopivan viileä ja startissa paistoi vielä aurinkokin, mutta aika pian se kyllä meni siitä pilveen.  Olosuhteissa ei siis ollut mitään valittamista.  Paukusta lähdettiin painamaan vanhaa mäkiautorataa pitkin rinnettä ylös.  Tuo mäki on about 50m korkea ja aikamoista pihinää ja puuskutusta ympäriltä kuului jo puolivälin jälkeen.  Sen verran monta kertaa tuo rinne on tullut tunkattua ylös, että osasin ottaa sen maltilla, vaikkakin poikkeuksellisesti juoksuaskelin menin ylös asti.  Porukkaa ehti edelle aika paljon, mutta väliäkös tuolla.  Siellä olisi 10km juoksijoita ja 20km kärki, jotka menisivät joka tapauksessa menojaan.  Ekat 3-4km oli semmoista oman paikan hakemista, mutta sen jälkeen homma alkoi asettua uomiinsa ja pääsin juoksemaan omaa tahtiani.  Pohkeet panivat sen verran hanttiin, että kaikissa ylämäissä jaloista loppui voima ennenkuin pumppu alkoi hakkamaan kurkussa asti, joten jonkinlainen rajoitin päällä tuli juostua oikeastaan koko ajan.  Jossain 6km paikkeilla juoksin ojan yli menevää lautasiltaa pitkin ja sehän rysähti poikki (tai paikoiltaan) kesken kaiken.  Onneksi on riittävän pitkät jalat ja nopeat reaktiot, sillä kerkesin ottaa käsillä reunasta tukea ja jaloillakin vähän vastaan, sillä muuten olisin ollut munat edellä lankulla. Jotain osumaa tuli polveen ja sääreen, mutta ei mitään pintanaarmua kummempaa.  Eteenpäin vaan.  Tässä kohtaa saattoi tulla pieni hiipuminen vauhtiin, sillä loppukierroksella tuli useampikin juoksija ohi, mutta suurin osa taisi onneksi olla kympin juoksijoita.  Pudottelin ekan kierroksen samaa mäkiautorataa alas ja ei muuta kuin uudelle kierrokselle, joka aloitettiin nousemalla hissilinjaa ylös.  Tuo linja on sen verran jyrkempi, että en edes harkinnut sen juoksemista.  Tässä olikin hyvä tehdä kisasuunnitelmaa toiselle kierrokselle, sillä edellä näkyi 3 tai 4 juoksijaa about parin minuutin sisällä.  Eiköhän noista ainakin muutaman saisi kiinni toisen kierroksen aikana.  Aika tasaisena sain vauhdin pidettyä toisenkin kierroksen ajan, mutta ketään en siitä huolimatta tavoittanut kilometrien 10-14 välillä.  Jos pohkeet eivät olisi olleet niin juntturassa, niin kutsuisin juoksua jopa rennoksi, mutta nyt se on kyllä liioittelua.  Ihan mukavasti se matka kuitenkin taittui ja sitten niitä selkiäkin alkoi tulla vastaan.  Yksi kerrallaan poimin kilpakumppaneita kiinni ja viimeisen vitosen aikana taisin ohittaa neljä juoksijaa, eikä meikäläistä tokan kierroksen aikana ohittanut kukaan, joten ihan mukavasti sijoitus koheni turhia kiristelemättäkään.  Eikä kyllä hirveästi olisi ollut varaa kiristäkään, sillä jalat alkoivat olla melkoiset pökkelöt jo loppuvaiheessa.  Bensaa olisi kyllä ollut tankissa vielä vaikka mihin urotekoihin, mutta näillä jaloilla ei nyt kovempaa menty.  Maaliin ihan riittävällä marginaalilla eteen ja taakse ajassa 1.50:22 ja sijoitus oli 10/31. 

Tulokset
Garmin
Strava

Olipa kyllä kova reitti.  Nousua tuli omaan mittariin 650m ja monen muun mittariin jopa yli 700m, joten totuus on jossain noilla paikkeilla. Tasaisia pätkiä ei reitillä paljoa ollut, vaan tuntui että koko ajan mentiin ylös tai alas. Enimmäkseen ylös.  Oma meno oli odotetun tukkoista, mutta pysyipä ainakin sykkeet kurissa, eikä ihan punaisella tarvinnut painaa.  Kärki meni johonkin 1:30h paikkeille, joten melko paljon tuli tällä kertaa pataan. Mutta kuten todettua, ei se näillä jaloilla mikään ihme ollut.

Trail Cupin kokonaispisteissä huomioidaan neljä parasta tulosta, joten omalta osaltani tämä oli nyt tässä.  Viimeinen osakilpailu on viikkoa ennen seuraavaa ultrastarttia, joten silloin en enää lähde revittelemään.  Kokonaiskilpailussa taidan olla tällä hetkellä kuudentena, joten jos ei mitään ihmeitä viimeisessä kisassa tapahdu, niin tuskin top10:n ulkopuolelle enää putoan.  Eli ihan hyvä sijoitus kokonaiskisassakin. Kaiken kaikkiaan ihan hyvä lopettaakin cup omalta osalta, sillä kuten pisteistä näkyy (pisteet lasketaan suhteessa voittajan aikaan), on pistemäärä pudonnut joka kisassa, eli toisin sanoen olen koko ajan hävinnyt enemmän kärkimiehille.  Hienoja tapahtumia ja hyvinkin erilaisia reittejä on cupiin mahtunut, joten monipuolista polkujuoksua on ollut tarjolla pitkin kautta.  Ilahduttavasti porukka on myös löytänyt kisat ja nyt Hirvensalossa taisi tulla taas osallistujaennätys.  Kiitos tästä kaudesta omalta osaltani ja ensi vuonna ehkä sitten lisää.

Salomon Speed

The Weapon of Choice: Salomon Speed.  Tällaiselle reitille, matkalle ja olosuhteisiin suht täydellinen.  Vetopitoa riittää pehmeällä alustalla ja kalliolaskuissa pohjakumin pitoon voi luottaa ja mäkiin uskaltaa rallatella turvallisin mielin. Lisäksi pohja on sopivan jäykkä reippaampaan vauhtiin, joten ei mitään moitteen sanaa tästä kengästä tällä kertaa.