Ultra Trail Lago d´Orta 120km 2018

Pitkäksi venähtäneen kauden viimeinen koitos edessä.  Jonkinlaisena huipentumanakin tätä kai voisi pitää, sillä reissu suuntautui pienen tauon jälkeen taas ulkomaille ja kohti Italian Omegnaa, jossa starttaisin Ultra Trail Lago d´Ortan (UTLO) pisimmälle 120km matkalle.  Edessä olisi siis ihan kiitettävän pitkä matka höystettynä n. 7200 nousu- ja laskumetrillä.  Kunnon vuorikisasta onkin aikaa jo kaksi vuotta, joten nyt pääsisi tunkkaamaan ylämäkeä pitkästä aikaa koko rahan edestä.

(c) Janne Ahola

Kisaan valmistautuminen oli melkoista vuoristorataa, sillä suunnitelmat ja tavoitteet ehtivät muuttua monta kertaa puolen vuoden aikana.  Olin jo ilmoittautunut ja hoitanut kaikki logistiikka-asiat kuntoon Karhunkierrosta ja Ylläs-Pallasta varten, ennenkuin saatiin kaverin kanssa alkuvuodesta päähämme, että tämmöinenkin kisa olisi.  Jos jotain syyskisaa vielä teki mieli (ja tottakai tuossa vaiheessa vuotta teki), niin vaihtoehtona olisi ollut (taas) Vaarat ja jotenkin se ei kuulostanut yhtä houkuttelevalta kuin Italian vuoret.  Saatiin nopeasti hyvä porukka kasaan ja hoidettiin ilmot, lennot ja kämppä kuntoon.  Sen jälkeen työnsinkin kisan ajatuksista pois ja keskityin valmistautumaan täyspainoisesti Karhunkierrokseen. Alkuperäisenä ajatuksena oli ottaa KK tosissaan, kuten tehtiinkin, mutta lähteä YPH:lle hieman rennommalla asenteella ja satsata sen jälkeen taas täysillä UTLOon.  No, olisihan sitä pitänyt itsensä paremmin tuntea, eli rento asenne my ass ja YPH:lle lähdettiin täysillä painamaan.  Sehän ei sitten mennytkään aivan odotetusti, mikä käynnisti hieman pidemmän matalapaineen jakson tässä urheiluelämässä.  Kroppa alkoi olla aika väsynyt ja kipeä, eikä pääkään oikein enää jaksanut innostua treenaamisesta tai kisaamisesta.  Otin sitten heinäkuun melko rennosti keskittyen lähinnä kesästä nauttimiseen, myin Nuuksio Classicin osallistumiseni ja aloin ihmetellä, että mitäs tämän UTLOn kanssa oikein tehdään.  Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että downgreidaan kisamatkan 82km ja lähden sinnekin vain fiilistelemään ja nautiskelemaan maisemista.  Tässä vaiheessa suunnitelma tuntui oikein järkevältä, kun jalka oli niin kipeä, että se ei paljoa juoksemista edes kestänyt ja muutenkin korpesi koko harrastus.  Elokuussa ajoin aika paljon pyörällä ja loppukuuta kohden aloin myös lisäilemään pikku hiljaa juoksua ohjelmaan.  Ajatuksena oli, että tekisin vain laadukkaita juoksuharjoituksia, enkä rasittaisi kantapäätä yhdelläkään ylimääräisellä kilometrillä, eli kaikki pk-harjoittelu tulisi pyörällä.  Elokuusta muodostui lopulta aivan hyvä kuukausi ja treenituntejakin kertyi 48, joista tosin juoksua naurettavan vähän.  Oleellista oli kuitenkin, että löysin sopivan viikkorytmin, johon kuului mäkitreeni, pitkis ja vk-lenkki juosten, pari kertaa punttia ja muutama pidempi tai lyhyempi pyörälenkki.  Tällä kaavalla painettiinkin syyskuu, jolloin sain tehtyä 58 tuntia treeniä, eli nyt pamahti tauluun jo ihan kunnon lukemat.  Tämän uuden viikkorytmityksen myötä sain myös ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen kantapään kivuttomaksi ja ikäänkuin vaivihkaa olin myös ohjelmoinut treenit sellaisiksi, että ei tässä nyt mihinkään maisemienkatselureissulle oltu kyllä lähdössä.  Enkä sitten lopulta (yllätys, yllätys) missään vaiheessa downgreidannutkaan sitä matkaa, joten tässä sitä nyt ollaan.

Lähtökohta on siis, että edessä on ensimmäinen startti pariin vuoteen, johon pääsen lähtemään kivuttomana ja alla on parin kuukauden määrällisesti kova ja nousujohteinen harjoitusjakso.  Isoimpana kysymysmerkkinä on se, että kestääkö tuo jalka nyt sitten oikeasti ja riittääkö jalkojen lihaskestävyys ylipäätään tuommoiseen reissuun, kun juoksukilometrit ovat kuitenkin olleet melko vähäiset.  Omat haasteensa tuovat luonnollisesti myös pitkät ylä- ja alamäet, joita ei hirveästi ole päässyt treenaamaan ja tietysti lokakuussa sää voi olla vuorilla aivan mitä tahansa.  Nuo ovat kuitenkin asioita, joihin ei voi vaikuttaa, joten mennään ja otetaan vastaan se mitä tulee.  Mitään kovin tiukkaa aikatavoitetta en asettanut, mutta eiköhän nyt joku 20 tunnin alitus pitäisi olla tehtävissä.  Ehkä.  Mitään tiukkaa väliaikataulukkoa en myöskääm laatinut, vaan päätin lähteä kisaan enempi fiilispohjalta ja ensisijaisesti kroppaa kuunnellen. 


Torstai-aamulla lähdettiin reissuun ja ennen puolta päivää oltiin jo Omegnassa perillä. Päivä meni maisemia katsellessa ja pitsaa syödessä. Kunnon 10 tunnin yöunien jälkeen koitti kisapäivä, mutta paljon oli vielä odottelemista edessä ennen klo 23.00 tapahtuvaa starttia. Siinä ne tunnit kuitenkin pinkuhiljaa valuivat kamoja säätäessä, lepäillessä ja spekuloidessa. Lopulta tuli ilta ja päästiin vihdoin tositoimiin.

Italiassa ei olla ihan niin tarkkoja kuin ehkä jossain muualla, joten koska lähtöhetkellä oli vielä jonkun paikallisen heppulin haastattelu kesken, niin sehän hoidettiin eka loppuun. Oisko ollut 23.03, kun lopulta lähdettiin. Kilsa reippaasti juosten kylän läpi, sitten sauvat käteen ja nätissä jonossa ensimmäiseen nousuun. Eka ajatus oli, että "Hupsista, onpa jyrkkää.". Onkohan aika sitten kullannut muistot, mutta elin sellaisessa käsityksessä, että aiemmissa vuorikisoissa nousut olisivat pääosin olleet loivempia ja helppokulkuisempia. Nyt joutui kuokkimaan tasatyönnöllä mäkeä ylös. Polkupohja oli melko pehmeää, mutta paljon oli irtokiveä sekä juuria ja kaikki tietysti lehtikerroksen alla piilossa. Nousua kertyi 1100 metriä n. 6km matkalle, joten ei mikään kovin kepeä aloitus ollut. Mäki kuitenkin loppui, kuten niillä yleensä on tapana ja päästiin Mottaronen huoltoon tarkistamaan, mitä on seuraavan vuorokauden ruokalistalla. Kaikkea oli, paitsi sipsejä ja nutellaa, mutta eiköhän tässä pärjätä. Sitten ekaan alamäkeen ja melkein samantien semmoinen fiilis, että nyt ei ole hyvä. Pakarassa ja takareidessä kiristeli, enkä saanut ollenkaan rentoa rullausta alamäkijuoksuun. Ei tässä mistään katastrofista ollut kysymys, mutta ei vaan ollut niin helppoa kuin olisi pitänyt. Cortanon huolto ja väliaikapistekin tuli ja jo tässä vaiheessa totesin, että haaveilemani 20 tunnin alitus taisi olla pikkaisen liian kova tavoite, joten hylkäsin sen ja päätin vain keskittyä matkantekoon. Huollon jälkeen alamäki jatkui ja perskipu vain paheni. Lisäksi tajusin yökosteuden noustessa, että mullahan on ihan väärä kenkäkin jalassa. Ei tämä tennari pidä kosteilla kivillä, eikä oikeastaan pehmeässäkään. Pitkän ja hitaan alamäen jälkeen oltiin 31km "sakkolenkki" tehty ja päädyttiin takaisin Omegnaan. Pakarassa juili, kenkä suti, kaveri oli karannut ja molemmissa kantapäissäkin alkoi olla ikäviä tuntemuksia. Nyt oltiin 1,5km päässä kämpiltä ja myönnettävä on, että keskeytyspeikko kuiskutteli korvaan melko kovasti. Mutta, ei kai ny kukaan jätä 120km kisaa kesken 30km kohdalla, jos ei mitään varsinaisesti ole rikki? En minä ainakaan. Päätin tunkata vielä (ainakin) seuraavan nousun ja arvioida tilanteen kehitystä. Tässä vaiheessa oli kisailijoiden välit vähän venähtäneet, joten omassa kuplassani sauvoin mäkeä ylös ja yritin laatia huoltosuunnitelmaa, jolla saisin homman oikenemaan Alpe Camascan (44km) huollossa. Ylämäki nousi suht sujuvasti, enkä jäänyt pahemmin edes kanssakilpailijoiden jalkoihin, mutta ei yleisfiilis hääppöinen ollut. Kantapäät alkoivat kolottaa entistä enemmän, mutta jotenkin pystyin tunnistamaan, että tämä ei ollut vanha vaiva, vaan taisi johtua enemmän suht köykäisistä kengistä, joilla olin liikkeellä.

Sitten tuli se huolto ja ratkaisun paikka. Nyt homma haltuun tai seuraavasta huollosta, minne ei ollut kuin 5km matkaa, raatobussi kämpille ja peiton alle itkeskelemään. Istuin rauhassa alas (1. pieni lepo), otin lämmintä pastakeittoa, leipää, juustoa (2. hyvä ruoka, parempi mieli), join varmaan puoli litraa kolaa (3. kofeeni ja nesteytys) ja lopuksi heitin särkylääkkeen naamariin (4. kill the pain). Jos ei näillä neljällä toimenpiteellä homma lähde oikenemaan, niin sitten ei lähdekään. Huollon jälkeen oli onneksi heti pieni nyppylä, joten särkylääke sai vähän vaikutusaikaa ennen seuraavaa alamäkeä. Ja tiedättekös mitä? Tarvittiin vain 44km/7,5h lämmittely, että saatiin tämän ukon kroppa käyntiin. Alamäki alkoi sujua paremmin, vaikka edelleen oli kyllä liukasta, takareisikipu poistui ja kantapääkipukin tylsyi, vaikka tuntui kyllä (kuten teki lopulta koko matkan ajan). Mielialakin koheni ja juoksemisessa alkoi olla jo vähän tekemisen meininkiä. Oujee, kyllä tästä vielä hyvä kisa tehdään. Alamäessä tein jo jopa muutamia ohituksia ja täysin uudistuneena miehenä saavuin Forneron huoltoon. Seuraava huoltoväli olisi kisan pisin ja nousua siihen tulisi reilut 1800 metriä. Tämän etapin, kun saisi taklattua, niin homma olisi jo yli puolivälin ja isoimmat mäet olisivat takana. Lähdin ekaan osuuteen (400nm) joka oli jyrkkää kapeaa polkua melko tiheässä lehtimetsässä. Taas temmottiin tasurilla ylöspäin ja vähän pisti jo puhalluttamaan. Nautin tosin tästäkin tunteesta, sillä vihdoin aloin saada kropasta ulos sellaista suorituskykyä kuin pitikin. Aurinkokin nousi ja sehän paransi fiilistä entisestään. Siellä pusikossa ei tosin vielä maisemia ihailtu, mutta tässäpä oltiinkin matkalla kohti reitin korkeinta kohtaa (M. Croce 1640m), eli ehtiihän tässä. Pienen alamäen jälkeen toiseen osuuteen (850nm) ja nyt päästiin jo avarampiin maisemiin. Nämä vuoret eivät olleet niin korkeita, että ylhäälläkään olisi ollut pelkkää kalliota, vaan vihreää oli koko ajan. Puuraja meni jossain 1200-1300 metrin paikkeilla, mutta heinää, ruohoa ja lehmänpaskaa riitti ylös asti. Hienon näköistä oli alppiruskakin sillä lehtipuut olivat jo puolittain kellastuneet, mutta maa oli täysin vihreä.

(c) Janne Ahola

Huipulle pääsin suht vaivattomasti, vaikkakin jokusen sijoituksen taisin ylämäessä hävitä. Ylhäällä piti oikein pysähtyä ihastelemaan näkymiä, sillä harjanteen toisella puolella näkyi aamuauringossa pitkälle alas laaksoon ja toisella puolella taas pilvet roikkuivat älyttömän alhaalla, eli alapuolella ei näkynyt kuin sumua. Kyllä vuoret vaan on hienoja ja jos ottaisin kuvia kisoissa, niin nyt olisi ollut semmoinen paikka. Sitten loiroteltiinkin samat 850m alaspäin ja mäki kulki koko ajan paremmin. Edelleen aamukasteen kostuttamalla polulla kenkä suti ja lipsui, mutta päivänvalossa ennakointi oli sentään helpompaa. Alamäen jälkeen vielä viimeinen nousuosuus (400nm) Alpe Sacchin huoltoon. Tämä oli jonkun vuohitarhan pihassa ja kellojen kilkatus kuului varmaan kilometrin päähän. Vuohien lisäksi myös huoltopisteen porukka kannusti varsin riehakkaasti, mikä sai kyllä hymyn huulille. Pahin osuus oli nyt hoidettu, kondis oli hyvä ja seuraavana olisi dropbag-huolto, mistä saisin paremmat kengätkin jalkaan. Taas oli tosin aivan holtiton alamäki edessä, mutta enää se ei haitannut, vaan aloin jo jopa nauttia ja tykitellä rennommin alaspäin. Selkiäkin taisi tulla muutama vastaan, joten sijoituskin oli paranemaan päin. Arolan dropbag-huoltoon saavuin hyvävoimaisena ja -jalkaisena, joten Garmin lataukseen, pasta napolitanat kiduksiin, ylimääräiset romut pois taskuista, kuiva paita päälle ja uusi energiasatsi liiviin. Kengät jätin lopulta vaihtamatta, sillä nyt oli keskipäivä ja maasto oli auringonpaisteessa kuivunut, joten pitokin alkoi olla jo ihan hyvä. Myös kantapääkipu oli turtunut vain hieman epämiellyttäväksi tuntemukseksi, joten lisävaimennustakaan en kaivannut.
Eteenpäin. 74,5km juostu ja aikaa oli kulunut 13h43min. Nyt olisi edessä enää 45km ja ennen loppunousua vain kaksi 300-400m ylämäkeä. Tämähän on viittä vaille taputeltu ja ajattelin, että kyllähän tämä nyt heittämällä ainakin alle 24h menee. Lähdin yksin liikkeelle, enkä sitten nähnytkään ketään pitkään aikaan. Viitisen kilometriä huollon jälkeen alkoikin sitten seuraavat ongelmat. Aivan yht'äkkiä alkoi olla vaikea pysyä tolpillaan ja tuntui, että taju lähtee. Mulla on kerran aikaisemminkin käynyt näin ja silloin auttoi, että pysyi juoksuliikkeessä ja piti sykkeen ylhäällä. Nyt sekään ei toiminut ja alkoi tulla jo vähän hätä. Eikä toiminut lisäenergia, kofeiini, juominen, eikä mikään mukaan. Noh, mikäs mahtaisi piristää, jos on kuuma ja väsyttää? Aloin kahmaloida lippiksellä jääkylmää vettä päähäni jokaisesta eteen tulevasta purosta (joita onneksi oli tässä kohtaa useita) ja sehän tilanteen laukaisi. Reilu puoli tuntia siinä taisi mennä tajunnan rajamailla häilyessä, mutta kun tämäkin ongelma saatiin selätettyä, niin matka jatkui taas aivan sujuvasti. Boleron huollossa perustoimenpiteet ja taas alamäkeen. Juoksin alamäessä kiinni taas muutaman tyypin, jotka olivat ohittaneet mut tuon em. hoipertelun aikana ja sitten olinkin jo Grassonan huollossa vetämässä lämmintä pastasoppaa. Siitä kohti loppunousua, joka olisi about 900m korkea. Välissä olisi Cesaran huolto, mistä olisi vielä 550m huipulle ja 14km maaliin. Ei paljon, mutta silti aivan hemmetisti olisi vielä hommia edessä. Matka eteni aivan hyvin, kunnes taas pari kilometriä ennen huoltoa alkoi silmissä sumeta ja päässä heittää. Sama keissi kuin aikaisemminkin, mutta nyt ei ollut vettä tarjolla. Ruiskutin juomapullosta vettä naamalle, mutta se ei toiminut yhtä hyvin kuin kylmä purovesi. Homma meni ihan sauvoihin nojailuksi ja taisin hävitä tässä kolme sijoitusta ihan pienessä hetkessä. Sitten mut juoksi kiinni (ja ohi) matkaseurueemme naisjuoksija, joka oli 82km matkalla ja pieni juttutuokio pakotti mut pois siitä koomatilasta ja taas tilanne laukesi. Okei, mennääs taas. Huoltoon ei ollut kuin alle kilsa ja  sinne saapuessani olinkin taas ihan voimissani. Aikaa oli kulunut 19h20min ja näin, että mut ohittaneet kilpakumppanit istuivat huollossa vetämässä soppaa. Tein pikaisen suunnitelman loppumatkaa varten. Alle 22h pitäisi ehtiä maaliin ja yhtään sijoitusta en enää häviä. Jätin kilpakumppanit syömään ja lähdin mäkeen. Iso osa noususta oli huonokuntoista tietä, joten nyt sai vuorotahdilla sauvoa mäkeä ylös. Lopussa nousu muuttui poluksi, mutta edelleen se oli helposti noustavaa. Aurinkokin laski ja tuli pimeää, joten lamppu päähän ja välillä tsekkailua taaksepäin. Juu, ei näy valoja, eli ihan hyvin menee. Huippu tuli ja alhaalla näkyi kaupungin valot. Sinne olisi matkaa vajaat 10km ja 800 laskumetriä. Nyt hyökkäsin alamäkeen ns. "all out" ja vaikka välillä mentiin melkoisessa sladissa, niin yhdellä kaatumisella ja ilman vammoja selvisin alas asti. Alhaalla järvenrannassa löin menovaihteen päälle ja ohitin lyhyempien matkojen juoksijoitaoikealta ja vasemmalta. Katselin kelloa ja tiesin, että tämähän onnistuu. Maali näkyi ja jo ennen sitä tunsin valtavaa voitonriemua. "Vaikeuksien kautta voittoon" ynnä muita kulahtaneita sanontoja tuli mieleen ja kello pysähtyi aikaan 21:38.53. Sijoitus oli kokonaiskilpailun 42/232 ja miesten 36/207.
Tulokset
Garmin
Strava
Työvoitoksi tätä kutsuisin. Aikatavoite ei toki onnistunut, mutta taisipa vaan olla tavoite liian kova. Alle 21h olisi ilman alun takkuamista ollut tehtävissä, mutta ei paljon enempää. 345 starttasi tälle matkalle, eli 113 keskeytti, joten kolmanneksella porukasta jäi leikki kesken. Ei ollut kaukana, että tuohon porukkaan olisi tullut yksi lisää, mutta onneksi se ensimmäinen ultra-dnf jäi vieläkin hankkimatta.
Alkuvaikeuksien syyt ovat vähän epäselvät. Veikkaisin, että myöhäisiltastartti ei oikein sopinut mun vuorokausirytmiin (treenaan yleensä aamulla tai päivällä), lihasjumit olivat vaivanneet jo aikaisemmin ja väärä kenkävalintakin pisti harmittamaan. Nämä yhdessä sitten kumuloituvat aika nopeasti ihan maailmanlopunmeiningiksi. Onnistuin kuitenkin kaivamaan itseni siitä kuopasta ja parista muustakin ylös, joten vanhoista kokemuksista oli hyötyä ja uusia tuli hankittua. Positiiviseen sarakkeeseen kirjataan myös lihaksiston iskunkestävyys, sillä reidet eivät pehmenneet pitkissäkään alamäissä ja toisaalta taas vääntöä riitti ylämäkiinkin aika hyvin. Edelleen moni on ylämäessä nopeampi, mutta enää mun yli ei kävele ihan jokainen kilpakumppani. Kantapäävamma kesti kisan ajan vaivaamatta sen enempää kuin "terve" jalkakaan, eikä jälkikivutkaan nyt mitään aivan tyrmääviä ole. Hyviä juttuja oli siis paljon ja kyllä tämä reissu jää reilusti plussan puolelle. Hienoja tämmöiset pidemmät matkat, kun 7 tunnin konttaamiseen jälkeen ehtii vielä kääntää kisan suunnan täydellisesti.
Kisajärjestelyt olivat aivan viimeisen päälle ja kisamateriaalit (huppari, pipo) olivat tyylikkäitä (?) ja laadukkaita. Itse kisassa reittimerkinnät olivat parhaat ikinä, huoltopisteillä oli tarjoilu sekä palvelu kohdillaan ja Etelä-Eurooppalaiseen tyyliin kaikki vastaantulijat ja katsojat kannustivat juoksijoita "Forza"- ja "Allez, Allez"-huudot raikuen. Vaikka Suomessakin hyviä kisoja järjestetään, niin on näissä karkeloissa silti vähän eri meininki. Suosittelen siis tutustumaan ulkomaiseen kisatarjontaankin.

Inov-8 Trail Talon 250

The Weapon of Choice: Inov-8 Trail Talon 250. Olen tykännyt tästä kengästä kovasti, mutta nyt tuli silti tehtyä väärä valinta. Hieman enemmän vaimennusta ja pitoa olisi kaivannut tällaiselle matkalle/alustalle. Pidetään tämä kenkä kuivissa olosuhteissa, kovahkolla alustalla ja alle maran mittaisella matkalla, niin kaikki toimii hienosti.