Likaanen Lakeus 2025

Viime vuodelle ei mitään edes puolipitkää kisaa lopulta tullut, joten tänä vuonna palataan taas niiden äärelle.  Tapahtumakausi polkaistiin reippaasti (tosin lopussa vähemmän reippaasti) käyntiin sekopäisellä soraseikkailulla, eli Likaasella Lakeudella. Matkaa taitettaisiin Ähtäristä Vaasaan ja sieltä sitten takaisin. Tapahtuma järjestettiin viime vuonna ensimmäisen kerran ja silloin lähdettiin Kokkolasta etelään päin, jossain vaiheessa käännyttiin ja ajettiin eri reitti takaisin.  Tapahtuma saavutti vähintäänkin kulttimaineen välittömästi ja vähän harmitti, että en lopulta lähtenyt mukaan.  Nyt korjasin virheeni ja kun ilmoittautuminen joskus tammikuussa aukesi, lämäsin ilmon sisään samantien, kuten teki myös vajaat 100 muuta enemmän tai vähemmän vinksahtanutta pyöräilijää.  Jaa, miten niin vinksahtanutta?  No kyseessähän ennakkotietojen mukaan oli 450km soratieajo, joka kevään mittaan sitten venähti 470 kilometriin.  Ei kai tuommoista kukaan täyspäinen lähde ajamaan.  Vielä, kun tapahtuman isä, reittimestari ja El Jefe Juha Rinta-Aho lisäili tapahtuman lähestyessä reitille jos jonkinmoista ylläriä ajajien piristykseksi, niin helppoa ei tulisi olemaan. Palataan tähän kuitenkin myöhemmin.

Okei, eli luvassa olisi vähintään 450km soratietä, joten siitä haasteesta suoriutumiseen kannattaisi ilmeisesti treenatakin hiukan.  Turussa oli harvinaisen huono talvi, mikä toisaalta taas teki sen, että pyöräilysäät olivat vuodenvaihteen jälkeen enimmäkseen melko kohtuulliset.  Syvemmin asiaa analysoimatta totean vain, että ajettu on. Välillä kovaa, välillä hiljaa ja toisinaan pitkään. Ja ennenkaikkea säännöllisesti säistä välittämättä.  Kuntopuoli oli siis hoidossa, pyörää speksasin hiukan koitosta silmällä pitäen sopivammaksi, joten ainoa murheen aihe oikeastaan oli sääolosuhteet.  Sadetta pelättiin, mutta sitä ei onneksi enää kisaviikolla luvattu.  Lämpötilatkin olivat nousussa, mutta väistämättä yöllä olisi kylmä, joten siihen piti varautua.  Välppäsin kamoja oikeastaan viimeiseen kisapakkaukseen asti ja lopulta päädyin lyhyeen ajoasuun sekä irtolahkeisiin ja -hihoihin.  Mukaan pakattiin tuulitakki, kevyt toppaliivi, paksu pitkähihainen ajopaita (muistutukseksi itselle: ei käytetty), kengänsuojat ja paksummat hanskat.  

Tarjolla oli iltalähtö perjantaina klo 21.00 ja aamulähtö lauantaina klo 7.00.  Isot pojat lähtisivät aamulla ajamaan täysiä ja siinä kyytissä en pysyisi, joten katsoin parhaaksi lähteä illalla, jotta potentiaalista ajoseuraa olisi enemmän.  Tätä valintaa puolsi myös se, että todennäköisesti maaliin pääsisi ennen seuraavaa iltaa, eli vuorokausirytmi pysyisi jotakuinkin kunnossa (mitä nyt tietty yksi yö jäisi välistä) ja toisekseen saisi yön samantien pois alta ja jälkimmäisen puoliskon saisi ajaa päivänvalossa.  Noin 90 lähtijästä suunnilleen 70 valitsi iltalähdön ja loput sitten aamun.  No, mutta mennään nyt vihdoin itse siihen ajamiseen.  

Vajaan 10km saattoajon jälkeen ryhdyttiin lyömään vauhtia lisää, mutta ryhmä pysyi pääosin kasassa ja semmoisessa parinkymmenen kuskin porukassa siinä sekoiltiin menemään. Ajo oli vähän levotonta, kunnes parinkympin jälkeen meitä irtosi ehkä 10 hengen porukka ja vetovuoroissa alkoi olla jo hiukan tolkkua. Yhden pikapysähdyksen taktiikalla saavuttiin Peräseinäjoen Kalajärvelle (~82km), missä ajettiin tekoaltaan reunavallia.  Kello lähenteli puolta yötä, aurinko oli laskenut, mutta taivas punersi edelleen veden yllä. Tämä hetki ja maisema on piirtynyt mieleen, sillä kaikki oli kaunista ja ajaminen maistui.  Peräseinäjoen keskustassa puolet porukasta kaarsi grillille syömään, mutta olin ajatellut, että ajan ekaan huoltoon ja taukoilen vasta siellä.  Onneksi muutama muukin valitsi samoin ja neljän hengen porukassa taidettiin jatkaa, kunnes aika pian meitä olikin enää kolme.  Pojanluoman huoltoon (~125km) saavuttiin ensimmäisinä suunnilleen puoli kahdelta.  Oli vähän kylmä ja pää jumissa.  Kuppi kuumaa kahvia piristi ja jotain siinä kai tuli syötyäkin.  Nyt oli varustauduttava myös kylmään, joten kengänsuojat päälle, paksummat hanskat ja toppaliivi laukusta päälle.  Taas oli kaikki hyvin.  Huoltoon tiputteli porukkaaa tasaiseen tahtiin, eli ei ne erot kovin isoja vielä olleet.  Koottiin muistaakseni viiden hengen porukka, millä lähdettiin eteenpäin kohti Ilmajokea.  Toivottavasti muistan nyt oikein, sillä oliko se nyt sitten tässä välissä, kun ajettiin vitsikäs 1,5km suora suo-osuus.  Enimmäkseen se oli ajettavissa, mutta kyllä siinä ihan vääntää sai.  Jossain näillä main oli myös hieno pitkospuupätkä ja ihan kunnon maastopyöräilypolku.  Ei kyllä yhtään pysty muistamaan, missä järjestyksessä nämä kaikki tulivat.  Ilahduttavia piristyksiä ne kuitenkin tällaiselle maastokuskille olivat.  Maantietaustaiset ajohenkilöt saattoivat kyllä olla eri mieltä.  Sydänyö poljettiin tiukkaa tahtia kohti Maalahtea, missä pitäisi olla kauppa, mutta vähemmän yllättävästi se ei viideltä aamulla ollut vielä auki.  Yöstä ei hirveästi ole muita muistikuvia kuin, että jossain vaiheessa meidän viiden hengen porukasta oli jäljellä enää kolme ja ajettiin hiukan liian kovaa.  Jokainen taisi vetovuoron jälkeen todeta, että "nyt on ehkä napsu liikaa vauhtia", mutta ei silti hidastettu.  Oli nimittäin siinä kello kolmen ja viiden välillä hemmetikseen kylmä, sillä lämpötila taisi laskea pakkasen puolelle.  Juomat oli lopussa ja syömään ei ajossa pystynyt, kun sormet oli niin kohmeessa, joten tässä kohtaa mentiin ehkä eniten limitillä koko reissun aikana. Muistan jossain vaiheessa yrittäneeni epätoivoisesti sammuttaa etuvaloa, siinä onnistumatta, kun ei pystynyt painamaan nappia riittävän kovaa.  Onneksi vaihteissa oli herkemmät napit.   Neste tuntui tulevan läpi, joten muutamia kusi- ja syömätaukoja tuossa kai pidettiin. Nappasin pari suolatablettia, millä nesteen läpivirtaus hiukan rauhoittui ja siitäkin riesasta päästiin. 

Puoli kuuden aikoihin saavuttiin Söderfjärdenin meteoriittikraaterille, mikä oli upea paikka, kun en siellä aiemmin ole käynyt.  Aurinko oli noussut, lämpötila nousi kohisten ja mieliala samaa tahtia.  Ennen Vaasaa oli vielä reitin pakkorastina Öjbergin (laskettelu?)mäen kuntoportaat.  Kannettiin pyörät ylös ja jotain dh-linjaa ajoin alas. Uskallan arvata, että ihan kaikki eivät tulleet ajamalla alas.  Vaasa lähestyi ja siellä olisi todennäköisesti kauppa auki, joten yöstä selvittiin kunnialla, vaikkakin pienellä riskillä.  Vaasan Prisma aukesi klo 7 ja oltiin pihassa vissiin hiukan jälkeen. Huhhuh.  Nyt sai vihdoin ruokaa ja juomaa, sekä kuoriutua lämpökerroksista.  Kello oli suunnilleen 7.30 ja matkaa takana 246km, kun istuttiin taas satulaan.  Jo tässä vaiheessa oli aika vahva varmuus, että homma tulee taputeltua kunnialla maaliin.  Reitin hankalimmat osuudet olivat oletettavasti takana, kylmästä yöstä selvittiin ja matkakin oli jo yli puolivälin.  Aamupäivän myötä tuuli alkoi nousta, joten peltoaukeilla sai puskea ihan huolella rajuhkoon sivuvastaiseen.  Vauhti vähän hiipui ja välillä pötköteltiin heinikossa, mutta tasaisesti kolmen hengen Lakeuden Express kuitenkin vuorovedoin, kilometri ja kylä kerrallaan eteni kohti Simpsiötä.  Tässä meni monta tuntia ja aivot oli välillä aika sumeat, joten muita muistikuvia ei ole kuin että, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, tuuli kovaa ja joka ainoa tie tuntui olevan juuri karkeaksi lanattu.  Simpsiön laskettelumäen päälle piti tietysti ajaa (siis taluttaa).  Matkamittari näytti suunnilleen 340km, kellonajasta ei mitään käsitystä.  Simpsiöllä oli oikein urheilujuhlan tuntua, kun drooni kuvasi ja musiikki raikasi.  Juujuu, mäkeä alas ja  muutaman kilometrin kiri kohti Lapuan Shellia, missä oli lupa pitää seuraava kunnon tauko.  Taas sai syödäkseen ja juodakseen, eikä matkaakaan ollut enää kuin vajaa neljännes jäljellä. 

Aika ryytyneitä ukkeleita alettiin olla ja pieni neuvonpito otettiin jatkosta, mutta todettiin, että jos nyt on jo 250km ajettu yhdessä, niin ajetaan loputkin.  Ja sitten ajettiin.  Reitti kääntyi enemmän kohti etelää, joten saatiin lisää myötätuulta, mikä olikin enemmän kuin suotavaa.  Matka Kuortaneelle (~390km) eteni melko vaivatta ja nyt alkoi oikeasti loppu häämöttää.  Joopa joo. Vaikka oltiin oltu lakeuksilla, niin nyt alkoi mäkeä pukkaamaan.  Ei ollut kenelläkään enää ihan parhaat jalat, mutta niin ne mäet vaan kihnuteltiin ylös ja vauhdilla alas, yksi kerrallaan. Tähtäimessä Töysä ja Rinta-Ahon huolto (~430km).  Etukäteen sitä aatteli, että ei kai tuossa vaiheessa enää mitään huoltoa tarvi, mutta jälkikäteen sitä aattelee, että tuo oli äärimmäisen tärkeä taukopaikka.  Oltiin nimittäin kaikki suhteellisen romuna.  Juomat oli vähissä, ukkelit kuumissaan ja energiavajareissa.  Huollossa oli itse päällikkö seurueineen kannustamassa ja syötiin sekä juotiin ihan tolkuttomasti.  Joku tsekkasi, että seuraava tulee takaa 10-15km päässä, joten päästäisiin iltalähdön ykkösinä maaliin (vaikka eihän tämä kilpailu ollutkaan), vaikka suunnilleen talutettaisiin viimeiset 40km.  Ei kuitenkaan talutettu, vaan ajettiin.  Ei enää mitenkään väkisin, vaan enemmänkin jo riemuiten siitä, että onpa ollut huikea reissu, mutta onneksi se kuitenkin kohta on ohi.  Ja sieltä se Ähtärin leirintäalue ja maalikaari lopulta tuli.  Herrasmiesmäisesti kolmen rivistössä maaliviivan yli ja se oli siinä.

Garmin
Strava

Pyörä liikkui lopulta 18:15h ja kokonaisuudessaan aikaa kului 21:03h.  Vaikka ei tämä kisa ollutkaan, niin aamun kuumassa ryhmässä kato kävi kovana, eikä sieltä tullut lopulta kuin neljä meitä nopeampaa kuskia maaliin.  Niikseenkin siis ihan kelpo suoritus.  Tämä oli kyllä nyt semmoinen homma, että jos tällä tavalla pystyisi näitä ajoja suorittamaan, niin tätähän voisi tehdä enemmänkin.  En käytännössä missään vaiheessa murehtinut ajasta, wateista tai vauhdeista.  Ekalla satasella tarkastin, että sykkeet pysyvät riittävän matalina, mutta sen jälkeen mentiin puhtaasti fiiliksellä.  Kovaa ajettiin aina, kun pystyttiin ja kun ei pystytty, niin ajettiin hiljempaa.  Kun ei tuijotellut keskinopeutta, niin pystyi ottamaan ilon irti polkuosuuksista, soista, laskettelurinteistä ja muista ylläreistä, mitä reitti eteen heitti. Reitti oli aivan huikea, enkä voi edes kuvitella millainen voimainponnistus sen suunnittelu ja koeajaminen on ollut.    Kaikki järjestelyt olivat vimpan päälle, kotikatsomo sai jännittää(?) gps-pallukoiden hidasta etenemistä, tarjoilut hulloissa olivat runsaat ja ennenkaikkea kaikilla tuntui olevan hauskaa.  Hauskuuden käsite on tässä yhteydessä ehkä vähän nyrjähtänyt, mutta uskoisin, että ainakin osallistujat ymmärtävät, mitä tarkoitan.  Kiitos Juha ja muut järjestelyihin osallistuneet, jotka teitte tästä aivan huikean tapahtuman.  Mites se nyt olikaan: "Ei enää koskaan ja ensi vuonna uudestaan".

Ja vielä.  En yleensä näissä kirjoituksissa mainitse kanssakilpailijoita nimeltä, mutta nyt teen poikkeuksen, sillä ilman ajokavereita tämä reissu olisi omalta kohdaltani ollut aivan varmasti hyvin paljon synkempi kokemus. Suunnilleen 17 tuntia ja 380km kilometriä laadukasta yhdessä ajamista.  Kiitos Mats ja Perttu!

3T Exploro Primo

The Weapon of Choice: 3T Exploro Primo
Pyörä on ollut mulla suunnilleen 1,5 vuotta, pieniä muutostöitä on sinä aikana tehty, mutta nyt alkaa istumaan kuin hanska. Ajan yleensä 700x40 rengaskoolla, mutta tätä reissu varten speksasin 650b kiekot ja niille 2.1" erinomaisesti rullaavat maastorenkaat.  Tällä saatiin mukavuutta, luotettavuutta ja ajo-ominaisuuksia oletettavasti hieman paikkallisia hiekkateitä haastavammalle alustalle.  Rengasvalinta osoittautui parhaaksi mahdolliseksi.  Laukkuina Restrapin 0,8l toptube- ja 4l satulalaukku. Pakkaus oli tiukka, mutta kaikki mahtui.  Valona Lupine Piko mittarikiinnikkeen alla ja takana Garmin Varia.  Pienintäkään teknistä murhetta ei ollut ja pyörän päällä jaksoi istua, joten kalusto ja ajoasento lienevät siis aika hyvin jiirissä.