Vaarojen maraton 65km 2019

Jes, jes!  Taas yhden välivuoden jälkeen perinteiselle ruskaretkelle Kolille.  Ennen UTMB:a olin jo ikäänkuin päättänyt lähteä Vaaroillekin, mutta jätin kuitenkin ilmoittautumatta.  Ajattelin, että on fiksumpaa tsekata ensin UTMB:n jälkeinen kondis ja motivaatio ennenkuin alkaa lyömään ilmoa sisään mihinkään.  Olin kesän mittaan hiukan jopa pallotellut mielessäni ajatusta lähteä toteuttamaan UTMB+Vaarat130 -tuplaa, minkä vain kaksi ihmistä on tähän mennessä tehnyt, mutta hylkäsin tämän idean oikeastaan heti Ranskan reissun jälkeen.  Vaikka palautumisen saisikin  kisojen välissä olevan 5 viikon aikana onnistumaan, niin totesin, että nyt ei kyllä motivaatio riitä enää tänä vuonna tuollaiseen urakkaan.  Pidättäydyin siis tästä hullutelusta, vaikka alkuperäisten puheideni vastaisesti asiaa kyllä ihan vakavasti harkitsin.

Kaverilta vapautukin sopivasti paikka 65km matkalle, joten lähtöpäätös oli helppo tehdä.  Tuo olikin houkuttelevampi vaihtoehto kuin 43km, sillä 65km reitti kiertää ns. Eteläpään lenkin, joka itseltäni on vielä kokematta. Kaikilla aikaisemmilla Kolin reissuilla olen juossut nyt jo ohjelmistosta poistuneen 86km reitin, joka on siis 43km reitti tuplana ja tuo reitti ei Eteläpään kautta mene.  Kuulopuheiden mukaan Eteläpää on melkoista myllytystä ylösalas pienipiirteisillä poluilla,  joten pitäähän semmoinen nyt itse päästä kokemaan.  Mitään kovin kummoista treeniä en ehtinyt tai jaksanut tehdä UTMB:n jälkeen, vaan lähinnä liikunta oli kevyttä hölkkää ja pyöräilyä.  Pari reippaampaa vk-lenkkiä kävin rykäisemässä ja kulku oli ihan kohtuullista, joten luottavaisin mielin lähdin kisaan.  Lasketaan vahvan peruskunnon varaan ja pidetään sormet ristissä toivoen, että kroppa on jo toipunut edellisestä koettelemuksesta.  Kisataktiikkana olisi painaa turhia säästelemättä niin pitkään kuin suinkin mahdollista ja loppu sitten väkisin.  Helpolla en aikonut itseäni päästää.  Aikatavoitetta ei oikeastaan ollut, mutta kyllä 9 tuntia nyt pitäisi kai jonkinlainen takalaita olla.

Ennen starttia Kolille oli ehtinyt tulla talvi ja jouduin nöyrtymään jopa pitkiin trikoisiin (tämä tosin päivän mittaan osoittautui turhaksi vässyköinniksi).  Muita toimenpiteitä sääolosuhteet eivät oikeastaan aiheuttaneetkaan, sillä päiväksi luvattiin lämpötilat nollan tuntumaan ja sateetonta. Aivan hyvä juoksukeli siis. Lähtölaukaus kajahti klo 7.03 ja aamuhämärässä sännättiin lumiseen metsään. On tuo "lähtösuora" joskus tullut vedettyä kovempaakin, mutta aika nopeasti nytkin tuntui mittari lyövän punaiselle. Aijai ja voivoi, ei hyvältä näytä. Rimpuilin siinä pienessä porukassa alun, mutta n. 7km kohdalla lyhyellä tieosuudella oli pakko antaa muiden mennä ja pudotella sykettä. Juoksu sinällään kulki ihan ok, mutta jotenkin ponnettomalta touhu vaikutti, jos koetti oikeasti ylläpitää kunnon juoksuvauhtia. Ekaan huoltoon Rykiniemeen (19km) tulin vajaat 10min jäljessä optimistista 8h aikataulua, joten se meni siinä. Rykiniemessä virkistävä vesistönylitys, vesipullot täyteen ja kohti Eteläpäätä. Nyt sain sykkeet jotakuinkin asettumaan, mutta samalla hyytyi vauhti. Tähän vaikutti osaltaan varmasti myös ennakko-odotusten mukainen ylösalas jumppaaminen pienellä lumisella polulla, mutta ei sitä hitautta kyllä pelkästään reitin piikkiin voi pistää.  Mitään hämminkiä ei varsinaisesti ollut, mutta vauhtia ei vaan irronnut lainkaan toivottuun tapaan. Kaiken kaikkiaan Eteläpää ei ehkä ihan myyttisen maineensa veroinen kokemus ollut, mutta oli sieltä silti mukava päästä pois Kiviniemen (39km) huoltoon ja takaisin tutulle perusreitille. Kiviniemessä olin jo 25 minuuttia 8h aikataulusta jäljessä, joten siinä suli myös 8,5h tavoiteaika. Nyt pitäisi keksiä jotain, sillä päivänselvää oli, että vauhtijalat olivat jääneet Ranskaan.  Jos jatkaisin väkisin yrittämistä, tulisi loppumatkasta tuskainen ja epämiellyttävä, eikä loppuaika todennäköisesti silti olisi mikään kovin kummoinen. Päätin siis hylätä kilpajuoksun ja siirtyä ultramoodiin. Junttaisin lopun parasta mahdollista vauhtia, mutta silti silleesti armollisesti, että hirveällä pakolla ei tarvitsisi kaikkia kohtia mennä, jos ei jalkaa riittäisi. Tällä tyylillä olen yleensä noita pidempiä matkoja tehnyt ja se on kantanut ihan hyviin lopputuloksiin. Kiviniemessä reitti yhtyi tosiaan marareittiin ja poluilla alkoi vihdoin näkyä muitakin ihmisiä. Alkuryysiksen jälkeen olin tehnyt matkaa koko lailla yksikseni, joten hitaampien maratoonareiden ohittelu toi piristävää vaihtelua matkaan.

(c) ONEVISION.FI

Tuli jopa sellainen valheellinen olo, että tässähän mennään aika kovaa, kun sai ohitella muita juoksijoita, mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että ainakin pari sijoitusta hävisin tälläkin välillä.  Matka eteni erittäin mutaisella ja liukkaalla polulla kuitenkin yllättävän vaivattomasti ja tulihan se Ryläyskin lopulta tarvottua läpi.  Jotkut kahjot olivat Ryläyksen huipulle rakentaneet telttasaunan ja jalluakin olisi ollut tarjolla.  Poikkeuksellisesti skippasin snapsin tällä kertaa ja siirryin samantien alamäkeen.  Alamäki  rullasi mukavasti ja Peiponpellon (54km) huoltoon tulin suunnilleen ajassa 7:15h.  Ynnäilin siinä, että eiköhän se viimeinen 11km nyt reilussa puolessatoista tunnissa pitäisi taipua ja 9h alitus sentään onnistuisi.  Tämä viimeinen etappihan on suhteelisen helppoa maastoa, vaikka muutama napakampi nousu siihen vielä osuukin, joten etenin kevyellä hölkällä helpot pätkät, tunkkasin voimalla ylämäet ja alamäet rallattelin leppoisasti alas.  Sataman väliaikamatolla ajassa 8:23h ja loppunousun reilun 2km matkan menin turhia repimättä.  Maaliintuloväylä on armollinen, sillä punaiselle matolle tullaan mutkan takaa ja viimeisen 50m voi juosta esittäen, että koko loppunousuhan tässä on juostu.  Kello pysähtyi aikaan 8:44.36.

Tulokset
Garmin data
Strava

Mitäköhän tuosta nyt sanoisi.  Juoksu oli oikeastaan kaikella tapaa täysin ongelmaton ja periaatteessa oli aivan mukaavakin suurimman osan ajasta.  Surkea vauhti aluksi vähän harmitti, mutta kun tilanteen hyväksyi, niin loppumatka meni hyvällä fiiliksellä.  Sijoitus oli (maaliinpäässeissä) miehissä 15/99 ja kokonaiskilpailussa 17/139.  Sen puoleen ei siis mennyt yhtään pöllömmin.  Taisin vaan etukäteen yliarvioida vauhtini ja jostain 8h loppuajasta haaveilu ei alun alkaenkaan ollut järin realistista.  En nyt pistä tätä keskeneräisen palautumisen piikkiin, mutta kyllä fakta on, että tästä kropasta oli vauhtiominaisuudet kadonneet tyystin sekä UTMB-treenin että kisan myötä.  Tuommoinen ultrajunttaaminen, mitä vajaat puolet matkasta lopulta tein, tuntui sujuvan vallan mainiosti ja matkaa olisi tarvittaessa voinut hyvin vielä jatkaakin.  Olisi varmaan sittenkin pitänyt lähteä sille 130:lle...

Kaiken kaikkiaan oli taas todella hieno reissu ja kuten tässä on monesti jo tullut todettua, niin kyllä Koli vaan on Koli.  Huoltojen surkuhupainen tarjoilu (vettä), reitin haastavuus ja arvaamattomat sääolosuhteet tekevät tästä täydellisen siirtymäriitin kisakaudesta ylimenokauteen ja kohti uusi seikkailuja.  Ensi vuonna en kyllä tällaisille pikamatkoille enää harhaudu, vaan jos Vaaroille lähdetään, niin sitten nautitaan koko rahan edestä 130km.

Hoka One One Evo Speedgoat

The Weapon of Choice: Hoka One One Evo Speedgoat
Perus-Speedgoatin kisaisempi sisarmalli, jossa pohja- ja vaimennuselementti on sama, mutta päällinen täysin erilainen.  Kevyempi ja ketterämpi kuin perusmalli, mutta ei omaan jalkaan istu kuitenkaan aivan yhtä hyvin, joten nauhoituksen kanssa pitää olla vähän tarkempi.  Pohjakuvio olisi voinut mudassa olla rajumpikin, mutta ei pidon kanssa mitään varsinaisia ongelmia ollut.  Päällinen tuntui märissä olosuhteissa toimivan upeasti, ei imenyt kosteutta ja pumppasi veden ulos kengästä todella nopeasti.