Paperilla reitti vaikutti (pidempää matkaa lukuunottamatta) helpommalta kuin MB:lla, sillä nousut olisivat korkeuseroltaan pienempiä, korkeimman nousun ollessa "vain" 1100 metriä. MB:lla vedettiin käytännössä 4x1500m ylösalas, joten vertikaalisen liikkeen suhteen reitti olisi vaihtelevampi. Olin myös antanut itseni ymmärtää, että polku olisi teknisesti helpompaa, eli siis suomeksi sanottuna juostavampaa, kuin MB:lla. Edellä mainitut ennakkotiedot (tai -käsitykset) huomioon ottaen, kevään mittaan alkoi muodostua sangen selkeä aikatavoite matkalle. Sen verran toki nöyryyttä pitää olla mukana tällaisella matkalla, että pelkkä maaliinpääsykin on jo suoritus sinänsä, mutta mikäli mitään pahempia energiahäiriöitä tai vammoja ei tulisi, niin maaliin uskoisin kyllä joka tapauksessa selviäväni. Aikatavoite lyötiin tuttujen ja tuntemattomien aiempien vuosien suoritusten perusteella jämptisti 20 tunnin alitukseen. Viime vuonna 1200 startanneesta noin 200. meni alle tuon 20h, joten ei kisa nyt erityisen huonosti menisi, vaikka tuohon lipsahtaisi pari tuntia lisääkin. Mutta tavoitteita pitää olla ja tavoitteet pitää olla riittävän kovia, että niitä ei ihan heittämällä saavuttaisikaan, joten siksi siis 20h.
Startti olisi perjantaina klo 23, mutta lentojen osuessa mukavasti matka-aikatauluihin, reissuun lähdettiin jo tiistaina. Lento Venetsiaan, yö hotellissa ja keskiviikkona aamupäivästä vähän kanaaleja katselemaan. Kanaalit tuli nähtyä, joten parin tunnin moottorimarssi Cortina d'Ampezzoon, mikä toimi kisojen keskuskaupunkina. Vuokrahuoneisto osoittautui varsin asialliseksi sekä sijainniltaan että tasoltaan, joten asetuttiin taloksi ja alettiin orientoitumaan tuleviin kisoihin. Näissä kisoissahan on aina erimittaisia matkoja tarjolla ja seurueestamme kaksi oli starttaamassa torstaina juostavaan Skyraceen (20km), 3 perjantaina alkavaan Ultraan ja yksi lauantaina kisattavaan Cortina Trailiin (47km). Keskiviikko ja torstai kuluivat odottavissa tunnelmissa rennosti lomaillen. Torstaina käytiin katsomassa ja kannustamassa Skyrace-kisailijoitamme, mutta muuten tärkeintä toiminta keskittyi "joko syödään" kysymyksen ympärille. Perjantai tuntui loputtoman pitkältä vaikka kuinka aikaa yritti tuhrata pakkaamiseen, nukkumiseen ja syömiseen. Seiskalta illalla käytiin viemässä dropbagit ja vielä olisi yli kolme tuntia starttiin. Pari tuntia ennen starttia koko taivas repesi ja vettä tuli kaatamalla reilun tunnin ajan. Jotenkin en jaksanut murehtia asiasta, joten menin ottamaan vielä pikku tirsat ja katsoisin sitten säätilanteen ja tekisin päätökset varusteiden suhteen. Niinkuin usein käy, sade lakkasi juuri sopivasti reilu puoli tuntia ennen lähtöä, joten sadekamat pysyivät repussa ja lähdettiin starttipaikalle. Vihdoin.
Kisaajat olivat pakkautuneet lähtöalueele todella tiiviisti ja siinä sauvankärkien pistoja väistellessä sai kääräistä irtohihatkin alas. Oli ilmeisen lämmin yö tulossa. 20 minuutin seisoskelun, alkuhekumointien ja lähtölaskennan jälkeen porukka ryysäsi hulluna liikkeelle. Kaverit katosivat jo ekan 100 metrin aikana, joten omaa juoksua eteenpäin. Ensimmäiset pari kilometria kulki kylän läpi tietä loivaan ylämäkeen, joten vedin suht reipasta juoksua ja koitin ohittaa mahdollisimman monta tyyppiä ennen polun alkua. Tämä siksi, että lähtökarsinassa olimme jossain puolenvälin paikkeilla ja valistunut arvaus oli, että oma vauhti pitäisi olla parhaan 20% joukossa, joten useamman sata ohitusta saisi joka tapauksessa tehdä. Mitä aikaisemmassa vaiheessa pääsisi selkeästi hitaammista kisailijoista ohi sitä parempi.
Eka nousu oli n. 600 metriä ja reitti leveähköä metsätietä, joten paikoittain nousua pystyi jopa juoksemaan ja ainakin ohittelu oli helppoa. Nousu meni nopeasti ja alamäki oli samanlaista baanaa, joten ei muuta kuin tykittelemään. Vähän oli liukasta ja pimeää, joten ihan urku auki ei pystynyt painamaan, mutta kuitenkin aika paljon kovempaa kuin muut. Selkiä tuli vastaan jatkuvalla syötöllä ja sijoitus parani kohisten. Alamäki loppui ja parin kilsan tasaisemman osuuden jälkeen alkoi uusi 850 metrin nousu. Nousun ekalla kolmanneksella oli ensimmäinen huoltopiste, missä tarkastin tarjoilun tulevaisuuden varalle, täytin juomapullot ja söin vähän suklaata. Tästä tokasta noususta en muista oikein mitään. Oli pilkkopimeää, väkeä ympärillä koko ajan, pahin alkuhurmos ohi, joten jalkaa laitettiin vaan toisen eteen. Alamäestäkään en muista muuta kuin että tuntui kulkevan ja taas ohiteltiin. Montun pohjalla oli Federavecchian huolto, missä olisi myös ensimmäinen väliaikapiste. Olin tehnyt aikataulun nimenomaan näiden väliaikojen mukaan, joten nyt saisin ensimmäisen käsityksen omasta vauhdista. Tähän mennessä ei ollut mitään käryä vauhdista suhteessa tavoitteeseen. Juoksu oli kulkenut hyvin ja ylämäetkin nousseet ennakoitua kevyemmin, joten ainakin toivoin, että myös väliaika olisi jotakuinkin tavoitteessa. Tässä n. 33km huollossa piti tavoitteen mukaan olla ajassa 4h 30min. Tein nopean perushuollon ja jatkoin matkaa väliaikamatolle. Aika oli 4h 6min, joten olinkin mukavasti edellä tavoitetta. Mahtavaa.
Nyt alkoi ensimmäinen pidempi nousu, joka jakautui kahteen osaan ja välissä olisi lyhyttä alamäkeä ja tasaisempia osuuksia. Nousu päättyisi reitin korkeimpaan kohtaan Forc. Lavaredolla (2450m), mutta sinne olisi matkaa noin 25km ja noususummana varmaankin 1300m. Ensimmäisen osuuden "huipulla" oli muutaman kilometrin tasaisempi osuus hienoa metsäpolkua. Tai se olisi ollut hienoa ja ennen kaikkea nopeaa kuivalla kelillä, mutta nyt se oli pelkkää mutavelliä nilkkoihin asti. Porukka liukasteli jonossa parhaan kykynsä mukaan eteenpäin, sotki kamppeensa ja täytti kenkänsä mudalla. Just hyvä ohjelmanumero tähän 40km kohdalle, kun dropbagille olisi vielä 4-5 tuntia taivallettavaa. Mutahelvetistä päästiin ja tultiin Misurinaan, missä juostiin pienen järven rantoja pitkin. Samoihin aikoihin päivä alkoi valjeta ja maisemat hiljakseen aueta silmien edessä. Nämä ovat oikeastaan yksiä hienoimpia hetkiä näissä reissuissa, kun pimeyden jälkeen näkee ja tajuaa millaisessa ympäristössä saa olla. Vaikka järven ympäristö olikin asuttu, niin järven pinnalla roikkuva aamusumu ja ympärillä siintävät vuorenharjanteet tekivät tunnelmasta jotenkin taianomaisen. Hieno aamuhetki, mutta se siitä. Jatkettiin tunkkaamista ja polku muuttui sekä jyrkemmäksi että kivikkoisemmaksi. Tällaisessa hankalammassa ylämäessä huomasin selkeästi olevani kilpakumppaneita hitaampi ja porukkaa meni ohi aika paljon. Ihan sama, alamäessä nähdään!
Nyt alkoi ensimmäinen pidempi nousu, joka jakautui kahteen osaan ja välissä olisi lyhyttä alamäkeä ja tasaisempia osuuksia. Nousu päättyisi reitin korkeimpaan kohtaan Forc. Lavaredolla (2450m), mutta sinne olisi matkaa noin 25km ja noususummana varmaankin 1300m. Ensimmäisen osuuden "huipulla" oli muutaman kilometrin tasaisempi osuus hienoa metsäpolkua. Tai se olisi ollut hienoa ja ennen kaikkea nopeaa kuivalla kelillä, mutta nyt se oli pelkkää mutavelliä nilkkoihin asti. Porukka liukasteli jonossa parhaan kykynsä mukaan eteenpäin, sotki kamppeensa ja täytti kenkänsä mudalla. Just hyvä ohjelmanumero tähän 40km kohdalle, kun dropbagille olisi vielä 4-5 tuntia taivallettavaa. Mutahelvetistä päästiin ja tultiin Misurinaan, missä juostiin pienen järven rantoja pitkin. Samoihin aikoihin päivä alkoi valjeta ja maisemat hiljakseen aueta silmien edessä. Nämä ovat oikeastaan yksiä hienoimpia hetkiä näissä reissuissa, kun pimeyden jälkeen näkee ja tajuaa millaisessa ympäristössä saa olla. Vaikka järven ympäristö olikin asuttu, niin järven pinnalla roikkuva aamusumu ja ympärillä siintävät vuorenharjanteet tekivät tunnelmasta jotenkin taianomaisen. Hieno aamuhetki, mutta se siitä. Jatkettiin tunkkaamista ja polku muuttui sekä jyrkemmäksi että kivikkoisemmaksi. Tällaisessa hankalammassa ylämäessä huomasin selkeästi olevani kilpakumppaneita hitaampi ja porukkaa meni ohi aika paljon. Ihan sama, alamäessä nähdään!
Forc. Lavaredo |
Vuoristoselfie |
Pääsin maaliin, ajasta en tiennyt muuta kuin kuin, että 19h alittui. Olin aivan totaalisen loppu. Meinasi vähän itkettää, mutta ei jaksanut sitäkään. Kaveri tuli reilut 5 minuuttia myöhemmin, joten keräiltiin itsemme, otettiin palkinnot ja oluet mukaan ja hoiperreltiin kämpille. Kämpillä tuli täysromahdus, kauhea kylmähorkka, tärinä ja täydellinen vatsalaukun tyhjennys (mustaa oksennusta, terveen miehen merkki). Siitä pikkuhiljaa pesulle, hetkeksi peiton alle lämmittelemään ja varovaisesti syömään. Parin tunnin päästä olo oli jo aivan hyvä. Huhhuh.
Lopputulos oli 18.46:27, mikä on yli puoli tuntia parempi kuin mitä ikinä uskalsin ajatella. Sijoitus oli kokonaiskilpailussa 152/971 ja miesten sarjassa 132/856. Kisassa oli siis 1300 osallistujaa, joista keskeytti (DNF) tai jätti kokonaan lähtemättä (DNS) reilut 300.
Meni huikean hyvin. Alamäet kulkivat ihan loppua lukuunottamatta aivan tolkuttoman kovaa. Kisan aikana meikäläistä ei ohittanut alamäessä kukaan, poislukien 2 tyyppiä viimeisellä 3 kilometrillä. Käsittämätöntä, että nuo vuorien läheisyydessä asuvat ihmiset (nyt italialaiset, viime vuonna ranskalaiset) ovat noin hitaita alamäessä. Ylämäessä porukkaa lappasikin sitten ohi oikealta ja vasemmalta, mutta tästäkään en osaa olla kovin pahoillani, sillä selkeästi ylämäki kulkee itselläni silti paremmin kuin viime vuonna. Nyt pystyn jo helpossa maastossa, vaikka olisikin jyrkempää, pitämään kohtuullista tahtia yllä. Selkeänä heikkoutena on edelleen jyrkkä ja tekninen ylämäki, joten Vaarniemessä hinkataan ensi talvenakin. Tankkaus onnistui ekat 12h tuntia hyvin, jopa täydellisesti ja siitä vielä kolmisen tuntia kohtuullisesti, mutta sitten alkoi mennä pieleen. Patukat eivät maistuneet ja geelejä ei muistanut enää ottaa säännöllisesti. Kaloreita kului mittarin mukaan 8300, joten ei se nyt ihme ole, että vähän jäi saanti vajaaksi. Parasta oli silti, että pääsin yli 95km ennenkuin varsinaisesti homma meni oikeasti vaikeaksi ja alkoi tuntua pahalta. Senkin jälkeen kondis aaltoili ja hyviä pätkiä oli edelleen enemmän kuin huonoja. Vain viimeinen vitonen oli todella synkkää. Kehitystä viime vuodesta on tullut kaikilla osa-alueilla, joten ei tässä nyt ihan hukkaan ole treenit menneet.
Mahtava kokemus taas kerran. On nuo vuoret vaan silti jotain muuta kuin nämä Suomen maastot, eli varmaan jatkossakin pitää käydä jossain päin niitä katsomassa. Lavaredossa kisajärjestelyt toimivat ja muutenkin kisasta jäi hyvä maku (oksennuksen jälkeen). Jos tämmöiset vuoripuuhat kiinnostavat, niin esim. maratonmatka Lavaredossa olisi ihan hyvä ensikisa. Reitin profiili ja tekninen vaativuus on hiukan helpompi kuin monessa muussa Keski-Euroopan kisassa. Vahva suositus tälle.
The Weapon of Choice: Inov-8 Race Ultra 270. Oli just niin hyvä kuin odotinkin, vaimennus ja suojaus riitti kovimpaankin kivikkoon. Pitoa oli riittävästi, että alamäessä uskalsi huoletta painaa menemään. Leveä lesti antoi turvonneillekin jaloille tilaa ja ilman sukkien uittamista olisi varmaan selvinnyt vielä vähemmin vaurioin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti